sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Tätä samaa

Kun ryhmässä purkaa suruaan, ei ole varma vastaanotosta, hiljaisuudesta, joka syntyy sen jälkeen. Hävettää olla pieni ja itkuinen ryystäjä. Heikko ja surkea ihmisten auttaja, "toipuuko" tuo koskaan, pitäisi jo. Vai onko hiljaisuus myötäelämistä, avuttomuutta? Mutta en yhtään ihmettele sitä, että itken mieluummin yksin ja salaa, jopa kotiväeltä. Tälle alueelle ei voi tulla, ei haluta tulla, ei ainakaan olla.

Aikaa on mennyt vasta (jo?) kolme kuukautta, siispä uutisarvo Lapseni kuolemasta on väljähtynyt. Muille, vaan ei minulle. Tässäkin huomaan jo eron muiden ihmisten kanssa. Sorry.

Mikä helle? - Täällä on taivas itkenyt kanssani.

Silti, Pia Perkiön mukaan:


Me vain asumme täällä,
emme omista mitään.
Silti se on meidän;
saamme osamme
valosta
vaeltaessamme valmiin kauneuden läpi.

Kaikki on annettava pois,
taakatkin
nostetaan sydämeltä
lempeästi, varovasti suru pyyhitään
kuin unohtuva uni.
Vain rakkaus jää, täydellinen valo.

12 kommenttia:

BamiellaJ kirjoitti...

Surusta puhuminen saa lähimmäiset hiljaisiksi. Aivankuin he luulisivat, että menen rikki, jos jotain sanotaan. On jotenkin yksinäistä ja toisaalta lohdullista saada itkeä piilossa katseilta.

miina kirjoitti...

Pilviharso, vain sinä tiedät syvimmät tunteesi, syvimmät ajatuksesi.

Vahvuutta on olla heikko. Ehkä joku voi ajatella, "toipuuko". Oletan ihmisten olevan hiljaa, koska silloin olettaa, ettei sanoilla "loukkaa tai pahenna toisen olotilaa".

Me harjoittelimme ja meille opiskeluaikana korostettiin, on lupa olla hiljaa asiakastilanteessa.

Aikaa on kulunut vasta, minun mielestä.

Pilviharso, päivittäin sinua ajattelen.

Roosa L kirjoitti...

Monet itsestään selvät asiat ovat nyt Sinulla saaneet aivan uuden merkityksen. Itke. Sure. Siihen sinulla on oikeus. Lapsesi on aina lähelläsi.

Pilviharso kirjoitti...

Bamiella,
Aivan, yksin itkeminen on kuitenkin helpointa.

Miina,
Kiitos. Sain joltakin jälkeenpäin viestin, että taisivat vain hämmästellä syvää surua.

Roosa,
Saan itkeä, tästä aiheesta jos mistä. Ja Lapseni todella on tässä, onneksi on.

Iiris kirjoitti...

"Tälle alueelle ei voi tulla, ei haluta tulla, ei ainakaan olla."

Todella hienosti ja osuvasti sanottu!
Jokainen on yksin surunsa kanssa.

Voimia ja jaksamista!

Marjis kirjoitti...

Sille alueelle on vaikea tulla.. ehkä pelätään latteuksien laukomista ja sitä kautta surevan loukkaamista? Tosin ei luulisi olevan vaikeaa ottaa kädestä kiinni ja siten lohduttaa.. aikaa on kulunut vasta vähän, tuskin kukaan odottaa, että vielä olisit toipunut.. enkä tiedä toipuuko tuollaisesta koskaan kokonaan..

liskonainen kirjoitti...

minä kuuntelen sinua ja halaan.

Pilviharso kirjoitti...

Iiris,
Kiitos runoilijalle, tunnelmien tiivistäjälle! Kielellinen(kin) palaute juuri sinulta merkitsee minulle paljon.

Mannukka,
Olet minulle uusi tuttavuus - kiva kun kävit ja kommentoit!

Liskonainen,
I know... Kiitän siitä.

Hallatar kirjoitti...

Voimia päiviisi...


*halaus*

Mk kirjoitti...

Ja minusta tuntui, ja tuntuu yhä, että vaikka voin kirjoittamalla kertoa surusta, en millään puhumalla.
Ehkä surussa on jokin osa jonka haluan pitää piilossa, tai vain itselläni.

Tuota "sopivaa" suruaikaa varsinkin tytär pohti, sitä kuinka väärältä tuntui taas löytää iloa ja hyviä hetkiä.
Usein tunsimme itsemme kuin ulkopuolisiksi - muiden maailma ei tuntunut enää samalta kuin meidän.
Pikkuhiljaa maailmat kuitenkin alkoivat kohdata, vaikka joskus vieläkin tuntuu kuin kulkisi vähän sivussa muista.
Tai sivussa omasta elämästään, kuin ihmetellen miten siitä tällainen tuli.

Meidän muistoissamme on paljon lämpimiä kohtaamisia, ja hyvin yllättäviä.
Liki vieraat ihmiset ilmaisivat osanottonsa hyvin kauniisti, joskus sanoittakin.

Pilviharso kirjoitti...

Una,
Kiitos halauksesta. Tulen vielä kurkkimaan blogiasi!

Pilviharso kirjoitti...

Mk,

Minulle tuo puhuminen on taas luontainen purkutapa. Olen siinä sitten pettynytkin, että moni ystävä ei halunnutkaan tätä kuunnella, vaan "antaa minun nyt olla rauhassa".

Olen samoin tullut toisaalta lämmöllä kohdatuksi vieraimpien ihmisten taholta. Ehkä siinä korostuukin tämä toisten hylkimisreaktio.

"sivussa elämästään, miten siitä tällainen tuli..." - tuo kuvaa hyvin jo tätä, vielä hämmentävää aikaa.