Hautausmaaitkut ja elämän ilot

On ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Aina ei tiedä, miten huono hetki tulee ja menee. Ennustamattomasti. Eilen ikävän viitta oikein humahti hartioilleni, kun juttelin Lapseni isoäidin kanssa. Kuulostelimme toistemme vointia, jaoimme omat menneet päivät ja ehkä siinä sitten saimme taas sen ikävän tuoreeksi. Ostin Lapseni haudalle kirkkaanpunaisen ruusubegonian. En tiedä ko. kukan säänkestävyyttä (enkä tulevan kesän säätä), mutta jotenkin se oli vain niin kaunis valkoista ristiä vasten. (Risti poistuu, kun Lapsen isä löytää sopivan luonnonkiven haudalle.)

Istutin kukan sinisten orvokkien ja kielokimpun seuraksi. Juttelin Lapselle, joka ei siinä maassa makaa, mutta jonka ruumis sinne on jätetty. Itkin haikeasti. Yllätyin, sillä en ole mielestäni mikään hautausmaaihminen, vaan haen lohtuni ja kontaktini muualta. Mutta itku oli niin tulollaan ja teki hyvää purkaa sitä siellä, yksin lämpimässä kesäsäässä, kädet ja nenäliina mullasta mustana. Paluumatkalla tapasin entisen työkaverin ja itkin loput itkut hänen kainaloonsa.

Kun ajoin kotiin päin, huomasin, että tuska oli helpottanut tällä erää. Taas jätin jotakin näkymätöntä pois harteiltani. Ilta ja tämä päiväkin oli helpompaa.

Kohta tulee kolme kuukautta, siitä kun...

Mutta elämässäni on paljon muutakin. Mannaa sielulleni ja sulosointua korvilleni on kuulla elossa olevien lasteni hyvinvointia: iloa, naurua, ihmissuhteita - sitä kaikkea tavallista, mikä myös kuuluu nuoruuteen. Ei aina itkua, huolta ja kaipausta heilläkään. Elämä kantaa joskus - kantaahan se?