sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

10 kommenttia:

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Mukavaa, että olet taas kotiutunut ystäväni.♥

hanne virtauksesta kirjoitti...

Joskus kauan sitten olen käynyt tuolla ja muistan nuo kuvailemasi maisemat..
Kotimaailma on niin ihana, etenkin matkan jälkeen..
Ihania kesäisiä hetkiä sinulle,
halauksin ♥

marjamatilda kirjoitti...

Voimahalit ja aurinkoa elämääsi!

Mimosa kirjoitti...

Tervetuloa takaisin <3

Mk kirjoitti...

Joku muukin siis pesee pyykkiä mielellään.
Minäkin lastaan pyykkikoneen liki ensimmäiseksi kotiutuessani.

En lakkaa ihmettelemästä miten osuvin sanoin kuvaat surua.
Ja tarvetta kokea se yksin.

Lämpöistä ja lempeää juhannusviikkoa!

Pilviharso kirjoitti...

Kiitos tervehdyksistänne, täällä taas ollaan!

Nana kirjoitti...

Surua suren yksin juhannuspäivän iltana...on helpompaa itkeä yksin.
Voimia sinulle!

Pilviharso kirjoitti...

Nana, hei pitkästä aikaa! Yksin juhannuspv iltana... ei kuulosta kivalta. Mutta suru on niin yksinäistä joka tapauksessa. Voimia sinullekin!

Nana kirjoitti...

Kiitos...monenlaisia suruja on vuoden aikana ollut. Viimeksi vanhemman koirani äkillinen kuolema. En tiedä onko sinulla blogiini salasana...? Enpä tosin ole sitä jaksanut päivitellä paitsi nyt.

Pilviharso kirjoitti...

Nana, salasana ei näköjään ole enää voimassa. Sairastuiko koirasi vai miten siinä niin kävi?