sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Haava

Mä en toivu taistelusta
Tämä kipu ei karkaa pois
Mä en turru tähän tuskaan
joka muutti minuun asumaan

Sä voit kitkee rikkaruohot
Sä voit riisuu haarniskan
Mut mä valvon vartiossa
kunnes taisto taukoaa

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Mä en pyydä paljon mitään
Mä en laadi laskelmii
Sä voit pitää valtakunnan
jos annat ilon takaisin

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Jotain kuihtuu, jotain kuolee
Jotain syntyy uudestaan
Sodan jälkeen sankaritkin
hiljaa nuolee haavojaan

-- Aki Sirkesalo --

Löysin tänä aamuna taas itseni netistä etsimässä Lastani. Oliko hän, muistetaanko hänet, puhuttiinko hänestä, löytääkö google? Ei tietenkään mitään uutta. Mutta siihen, mitä löydän jälleen, jään olemaan. Tähän tuskaan, kipuun, joka ei enää revi, mutta jossa hengitän pienin henkäyksin, tunnen sen todeksi. Elän haavassa, tyydynkin siihen, että minulla on tämä kipu. Yhä uudelleen minun on kelattava sitä, että sinä todella olit täällä, rakas rakas Lapseni.

En jää tähän, vaan kohta kuivaan kyyneleet ja jatkan elämääni. Tämä on hetki, jossa suru on kuitenkin niin totta ja kaipaus loppuiän kestävää.

15 kommenttia:

Taivaanrannan Maalari kirjoitti...

Muuta en osaa, kuin hiljaa halata.

Titti kirjoitti...

Voi miten tiedänkään tunteesi...
Joskus alussa itsekkin etsin Poikaani netistä. Irc-galleriasta hänen sivunsa poistettiin pian menehtymisensä jälkeen. Tieto kun levisi, niin monet tuntemattomatkin kävivät katsomassa. Hyvät ystävänsä perustivat Irc:in muistosivuston, -en ole aikoihin pystynyt käymään siellä. Niin kipeää tekee... Kerran vahingossa avasin yhden videon siellä, ja siinä Rakas Esikoiseni lauloin ravintolassa kavereiden kanssa karaokea...♥
Ja minulla aina vain syvälle sydämeen sattuu...
Halaus ystäväiseni!

Marja-Liisa kirjoitti...

Tuska helpottaa aikanaan, mutta muisto ei koskaan.Saman kokenut olen. siitä on 20 vuotta jo mennyt.

illusiah kirjoitti...

Etsiminen on tuttua minullekin. Siskon itsemurhan jälkeen etsin etsin ja löysinkin. Netti antaa siihen ihan omat mahdollisuudet.
Kauniita syyspäiviä sinulle.

-Asta- kirjoitti...

Halaus sinulle. En osaa edes kuvitella surusi ja ikäväsi määrää. Minut pelkkä uni, lapseni menettämisestä saa ihan pois tolaltaan. Voimia, myös teille kaikille muille jotka olette lapsenne menettäneet.

seijastiina kirjoitti...

Voi olen erittäin pahoillani suuren surusi vuoksi, ja voimia vaan sinulle toivon ♥
Suru ei katoa, sen kanssa vain oppii hiljaa elämään, takertuen toivonkipinään, ehkä sittenkin..:(
Loistakoon joskus vielä valo päivääsi ja antakoon rauhan etsinnällesi, sitä toivon sydämestäni.

Sytytän kynttilän minä täällä..toivoen!
Levollista iltaa.

Helena kirjoitti...

Kirjoitin pitkän kommentin, mutta sitten pyyhin sen. Todella toivon, että voisin jotenkin auttaa. Sekä sinua että lastasi. Mutta minä en ole mikään meedio enkä välttämättä haluaisikaan olla. Ehkä ainoa, mitä voimme tehdä, on lisätä valon määrää ja rukoilla niiden puolesta, jotka tarvitsevat apua - ellei heitä voi enää konkreettisesti auttaa. Toisaalta rukoilu/energiakin on konkretiaa useiden uskomusten ja uuden tieteen näkökulmasta.

Tiedän, että suhtaudut skeptisesti meedioihin, mutta täytyy sanoa, että itse olen saanut jo useamman viestin edesmenneeltä mummoltani. Ihmeesti "mummo" on tiennyt minusta juuri niitä asioita, joita sillä hetkellä olen pohdiskellut.

(Olen muuten Sirkesaloakin ja hänen perhettään miettinyt paljon. Myös sitä, että miksi niin piti käydä juuri heille.)

Anonyymi kirjoitti...

Lohdullista huomata että muutkin rakkaansa menettäneet hakevat jopa netistä apua loputtomaan tuskaan. Parasta mitä itse löysin lapsestani oli laulu pojastani jonka hänen ystävänsä oli tehnyt.
Voimia elämääsi.

junika kirjoitti...

Minä pyysin sosiaalisesta mediasta, niistä missä profiileja tiesin olleen, poistamaan lapseni sivustot.

Olen kuitenkin löytänyt joitain juttuja netistä ja aika ajoin käyn etsimässä. En tiedä miksi. Mikä lisärasite maailmanlaajuisesta verkosta onkaan tullut tässä mielessä.

Välillä mietin, olisiko joskus ollut hyvä palata katsomaan niitä hänen nyt jo poistettuja sivustojaan? Olisiko ihanaa löytää joku video, jossa voisi kuulla hänen ääntään, nauruaan. Tiedän, että sellaisia saattaa ystävillään olla.

Mutta ehkä on hyvä päästää irti elävistä muistoista. Vaalia niitä toisenlaisia muistoja. Niitä, jotka eivät tunnu liian läsnäolevilta. En nyt kestä niitä.

Eikä nyt ole edes oikeita sanoja.
Halaus.

Mk kirjoitti...

Voi miten tuttua.
Sitä selaa nettiä, katsoo puhelimesta nimeä ja numeroa, kaapista vaatteita - vaikka hyvin tietää millaiselta sen jälkeen tuntuu.

Kiitos kun laitoit tuon Sirkesalon laulun, minulla taitaa jossain olla hänen cd:nsäkin jossain.

Lämpimiä, lohdullisia ajatuksia sinulle!

Eija kirjoitti...

Eipä minulla ole mitään lisättävää edellisten sanomiin. Kaikki on niin tuttua.....olen omassa surussani niin alussa, mutta uskon avoimen puheen/ kirjoittamisen/ keskustelujen auttavan meitä kaikkia, jotka olemme läheisiämme menettäneet, varsinkin lapsia. Kuolema on edelleenkin tabu, varsinkin lapsen tai nuoren kuolema.
Puhutaan ja kerrotaan, niin muistot säilyvät paremmin:)

kikka kirjoitti...

Eilen katsoin hänen kasvojaan netistä. Tuli eteeni ihan yllättäen. Hänkin jätti luotamme eräänä synkkänä yönä kohta kaksi vuotta sitten. Vieläkään en voi katsoa kuvia, tai ajatella häntä itkemättä. Mutta elämä jatkuu meilläkin. Vastaantulija ei voi tietää menneisyydestä, eikä tarvitsekaan. Kumpa vain itse voisin korjata menneisyyden kohdalleen.

Anonyymi kirjoitti...

En osaa kirjoittaa sinulle mitään lohduttavaa.
Mutta toivon valoa päiviisi ja surun helpottamista päivä päivältä enemmän ja enemmän. *halaus*

Kati kirjoitti...

Niin tutulle kuulostaa etsiminen...
Halauksia ja voimia meille kaikille menetyksen kokeneille... Emme ole yksin vaikka siltä tuntuukin <3

Pilviharso kirjoitti...

Ihanan paljon kommentteja! Kiitos kaikille!

Taivaanrannan Maalari, Kiitos halauksesta!

Titti,
Minä näin kerran vanhan videopätkän sukulaisen luona. Siinä Lapseni oli noin 10 v lapsi, taustalla kuului toisen ja kolmannenkin jo edesmenneen ääni. Voi, että itketti! Ääntä on ikävä, kokonaisolemusta...

Marja-Liisa,
Sinun 20 v takaisesta en tainnut tietääkään. Niin paljon sinullakin ollut suruja...

Illusiah,
Tuntuu se penkominen ja todisteiden etsiminen olevan siis ihan normaalia.

Valokin värsyjä,
Aivan, unet voivat olla aivan kammottavia. Onhan tässä totuudessa ollut nielemistä.

Seijastiina, kiitos kynttiläsi valosta!

Helena,
En mitenkään skeptisesti suhtaudu meedioihin, mutta haluan pitää jalat tässä maailmassa, vaikka pääni toki on pilvissä enemmän tai vähemmän. Myös minä olen saanut paljon lohtua sitä kautta, erinäiset yksityiskohdat ovat vain pitäneet niin paikkansa. Lohtua ne asiat tuovat, mutta sitä viiltävää ikävää - kun se kohdalle aina sattuu - eivät helpota.

Minulla on tuo Sirkesalon CD ja ko. kappaletta kuuntelen välillä hartaudella. Ja itken. Itken Sirkesalon perhettä ja sukua, joka itkee. Itken omaa Lastani ja meitä läheisiä. Mietin, että siellä ne kaikki - tai ehkä tässä ihan lähellä.

Anonyymi, Aivan, että "normaaleja" ollaan, kun välillä tietoa pengotaan. Jaksuhalit.

Junika, Älä yritä: sinulla on aina ne oikeat sanat!

Ääni-ikävä. Nauruikävä. Puhelinsoittoikävä. Lauluikävä. Hali-ikävä. Tuoksuikävä. Äh - lopetan nyt...

Mk, Jokin masokismin muoto, välillä vaan pakko...

Eija,
Olen avoimuudesta ihan samaa mieltä, sillä se lienee ainoa keino, jolla kuolemafobia ja sen kohdanneiden ihmisten kohtaamisen pelko lievenee. Kun kuitenkin se sattuu meille kaikille, viimeistään itsellemme. Jatketaan.

Kikka, Voih, sinuakin. Kyllä tämä elämisen ainutkertaisuus on toisaalta niin julmaa. Kun mitään ei saa tekemättömäksi eikä niiden kelaaminenkaan lopu.

Sasaliini, Halaus on ihan riittävästi, kiitos!

Kati, niin just. Ollaan porukalla!