tiistai 13. heinäkuuta 2010

Sumeita helleajatuksia

Edelliseen postaukseen syntyi vilkasta keskustelua surevan kohtaamisesta, jälleen kerran. Oma taustani tosiaan on maalaisyhteisöstä, jossa kuolema oli jotenkin luonnollinen asia. Hautajaiset olivat suuret ja me lapset juoksentelimme seassa pienestä asti. Näimme itkeviä ja surevia lähemminkin, kun kokoonnuimme kriisin sattuessa lähelle. Jos suvussa tapahtui jotakin, suku riensi heti paikalle - se oli ihan selviö.

Viime vuoden tuntemukset ovat olleet minulle, sosiaaliselle ja avoimelle ihmiselle rankkoja. Kun odotit ja toivoit vain sellaista kohtaamista, jossa edes taputetaan olalle ja saatkin hurjia vilkaisuja, pään kääntöjä ja kaikkein pahinta: nonsaleeraamista. Samassa porukassa joku toinen halasi ja otti osaa, toinen heti perään puhui häläpätihämmästä tai yleensä ei mistään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tottahan toki tällainen empaattinen ymmärtäjäihminen ymmärtää, miten vaikea HEILLÄ on, mutta ei se silti tehnyt tilannetta vähemmän loukkaavaksi. Ja kellä se vaikein sitten on, haloo.

Toinen juttu, mikä tulee nyt mieleen, kun tahkoan "kuoleman jälkeistä elämääni", on mauttomuus. Viime vuodesta selvisin enkä odottanut mitään. Kunhan vain tämän askeleen ja tämän pyykkikasan ja tämä työkeikan. Nyt huomaan, että niin selviää, mutta jos nyt ihan suoraan sanon: mikään ei maistu miltään. Jollei mansikoita oteta lukuun.

Viime kesänä ajattelin, että reippaasti tämän menen läpi ja sitten helpottaa. Helpotuksen huomasi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, surutyö "kannusti" eteenpäin. Ajattelin, että sitten joskus alkaa "se uusi elämä", erilainen, helpompi. Jaahas. Olen jossakin tilassa, jossa olen en-missään. Tämä ei välttämättä ole globaali surun ilmenemismuoto, mutta minulle tämä uudelleen orientoituminen ei ole sujunut kivutta. Hidasta. Tylsää.

Olla äiti, mutta ei enää tässä arjessa. Olla äiti eläville, olla äiti kuolleelle. Ehkä äitinä olon loppuminen tulee tässä niin satasella päälle, että prosessi mikä prosessi. En kaipaakaan pikkulasta, olen toki helpottunut, ettei ole sellaisia käytännön tehtäviä ja huolia. Mutta kysymys kuuluukin: Kuka minä olen nyt? Miksi minun pitää vielä tulla ja vääntäytyä tässä elämässä? Milloin riittää? Onko muka vielä jotakin?

Tätä kysymystä jään miettimään, siirryn alakertaan täältä kuumuudesta ja aloitan "loma"päiväni, jotka samankaltaisuudessaan voisivat olla myös kirjoittamisen aiheita (pihasaunaprojekti menossa, enkä ole oikein remonttireiska tai kodin hengetär itse).

Silti: Kesä ja lämpö on ihanaa, vahinko ettei saa tätä varastoon.

5 kommenttia:

Kokonainen kissatyttö kirjoitti...

... kovin tuttuja on sinun kysymykset. En tiedä saammeko koskaan vastausta.

Kun lapseni sairastui, jouduin lohduttajaksi muille. Ihmisten käyttäytyminen on yllättävää ja -valitettavasti harvoin saa yllättyä positiivisesti.
Onneksi on ystävät, ne enkelit, jotka on meille lähetetty. :)

Voimia Sinulle.

Mimosa kirjoitti...

Lähettelen virtuaaliolkapääni- tässä ole hyvä.
Sureminen on arvokasta ja tärkeää.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Vaikka tässä elämässä tulen kuinka vanhaksi, olen kokenut, kerännyt elämän viisautta, silti edelleen luopuminen on niin tuskallisen vaikeaa ja sattuu..

ihania kesäpäiviä sulle..

junika kirjoitti...

Samoja kysymyksiä ja ajatuksia minäkin mietin. Myös sitä mauttomuutta.

Suren muun surun ohella sitä, että joudumme elämään tälläisessä maailmassa, jossa ihmiset eivät enää ole toisilleen ihmisiä.

Pilviharso kirjoitti...

Marjo,
Aina pitää välillä kysellä, vaikka vastauksia ei ole. Onneksi ystävä - ja blogiystävät!

Mimosa,
Ihanainen, kiitos, kun muistat.

Hanne,
Luopuminen on todella kummallisen tuskallista ja hidasta. Ihania kesäpäiviä sinullekin.

Mk,
Arvostan kommenttejasi aina paljon, kokemuksessasi on niin paljon samaa. Kiitos.

Junika,
Niin, ehkä tässä surussa pettyy niin kovin ihmiseen. Ihmiseen...