Ystäväni menetti puolisonsa likimain samoja aikoja kuin oma Lapseni kuoli. Juttelimme eräänä päivänä pitkät tovit. Taas oli helppoa se, että toinen ymmärsi välittömästi sen, mitä tarkoitin - ja päinvastoin. Ilman vääntöä, ilman selittelyä ja pitkiä, kummallisia katseita.
Olin viettämässä iloista iltaa TalonMiehen firman seurassa. Mukamas. Puitteet olivat erinomaiset alusta loppuun (ei todellakaan valittamista). Tässä linkki sinne, mistä eniten pidin: Bo Caspers, Imatran Big Band. Mutta... Kaipasin jotakin, mikä olisi selvittänyt muille ihmisille sitä, etten pelitä/toimi vielä oikein kunnolla. En ole tällainen, kuin nyt olen: vaisu, herkkä, hiljainen, ulkopuolinen. Älkää vaatiko minulta sitä, mitä yleensä ihmisiltä. Antakaa minun vain olla ja katsella. Tulen vielä täältä. Joskus. Ehkä. Toivon niin.
Jos olisi käytössä surunappi, suruhuntu, surunauha tai surupuku ylipäätään... Silloin ehkä minuun osattaisiin asennoitua jo valmiiksi. Ne, ketkä tahtoisivat, voisivat (mielihyvin) tulla ja kysyä, että kenet olet menettänt ja kuinka voit. Ne, jotka pelkäisivät, voisivat jo kertasilmäykseltä kiertää kaukaa, antaa olla, ajatellen ei-oo-mun-juttu. On ikävä säikäyttää ennestään tuntematon ihminen keskustelun jossakin vaiheessa.
Enää en ihmettele, jos vanhoissa kulttuureissa (Kreikassa?) lesket pysyvät mustissaan. Ei tarvitse selitellä - näin on näppylät nyt.
Olen myös miettinyt, lukeeko tätä blogiani sellainen, joka olisi jo kokenut samaa? Onko joukossa lapsensa/läheisensä menettänyttä, samoja tunteita tuntenutta? Joku, joka ei ole kommentoinut julkisesti, mutta silti tuntee Ymmärrystä? Jos tunnet olevasi Se ja jos tahdot tai jaksat, niin lähetä minulle sähköpostiviesti. Juttelisin/kirjoittaisin mielelläni saman kokeneen kanssa privaatisti. Olemme vähemmistöä, kartettavaa ja vähän pelottavaa muille. Onhan teitä muitakin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Vielä kukaan pukeutuu suruaikanaan meillä surupukuun?
Jossain vaiheessa oli tapana, ainakin naisilla, että he määrätyn ajan, omaisen kuolaman jälkeen pukeutuivat mustiin ja suruharso peitti kasvoja...
Minä en ole nähnyt ollenkaan suruharsoista naista...hautajaisissa kaikki kyllä pukeutuvat mustiin...
Luen muistaako kukaan -blogia. Hänen lapsensa kuoli pari vuotta sitten. http://neliveto.vuodatus.net/
pilviharso, ystäväni.
olen toiminut mummina (vapaaehtoisena nuorisotyöntekijänä) tässä kylässäni kaksitoista vuotta.
(siis jo ennen omaa halvaustani) sinä aikana kolme nuortani menehtyi, kaksi omasta toimestaan ja yksi vieraan väkivallan uhrina.
jokainen vanhemmista, erityisesti äideistä koki menetyksen täysin eri tavoin. yksi sulki tapahtuman pois julkisuudesta.(vain iltapäivälehdet herkuttelivat asialla) yksi haki ja sai perheineen apua ja tukea niin läheisiltä, minulta kuin surunauhan ryhmistäkin.
ensimmäinen äiti. sen ammutun, käy kanssani vieläkin lävitse sitä nimenomaista iltaa jolloin hänen maailmansa loppui. syvällisesti vain minun kanssani, koska(hänen mukaansa) edesmennyt poika oli omien lasteni ystävä ja hän oli kovasti pitänyt kylämme "mummista".
oman lapsen menettäneen kanssa toimiminen tuntuu olevan jonkinlainen tabu. ei haluta kuulla sitä tuskaa, ei haluta kuunnella sitä tuskaa kerran toisensa jälkeen. se olisi kuitenkin tärkeintä.
olin aikoinaan, yli kolmekymmentä vuotta sitten menettää keskimmäiseni synnytystapaturman vuoksi. elin jo lapseni kuoleman silloin.
olen vähitellen palannut mielessäni kaikkiin näihin tapahtumiin, kun olen seurannut sinun toipumistasi. käsitän selkeästi halusi keskustella saman kokeneiden kanssa, antaa voimaa omastasi, saada voimaa toiselta.
herra sallikoon sellaisen sinulle.
sinulla on sähköpostiosoitteeni. olen mukana jos haluat.
luen blogia tittiliini.blogspot.com, hän menetti poikansa noin vuosi sitten.
Jaksamista ja voimia!
-pisama-
Olen lueskellut blogiasi tänään pitkään (samalla miettinyt mitähän omaani kirjoittaisin). Tekstisi on koskettanut, hyvä kun kirjoitat. Jotenkin koen yhteisiä tuntoja kanssasi vaikka lapsen menettämisen surua en podekaan. Kannan syöpäsairaan stigmaa, kevättalvella minäkin putosin omasta elämästäni toisenlaiseen. Ihmisen kärsimys, kuoleman todellisuus, on minuakin lähellä. Surunappi on ollut aikoinaan viisas tapa, mikähän voisi olla sen vastinen nykyään? Voimia tähän päivään sinulle.
Hanne,
Minä muistan lapsuuden 60-luvulla joskus nähneeni jokusen suruhunnun. Kun aikaa menee, jokin nappi olisi kätevä, pieni mutta kertova.
Niina,
Kiitos tiedosta. Kävin jo kurkistamassa.
Liskonainen,
Sanasi saavat kyyneleet silmiini. Myötätuntosi ja ymmärryksesi lämmittävät. Olen nyt sanaton.
Pisama,
Kiitos sinullekin. Kävin siellä ilmoittautumassa.
Leena,
Kiitos kun kommentoit ja löysin blogisi näin.
Olisipa todella mainio tapa pitää sellaista surunappia. Voisikohan sellaisen tehdä itse? Sellainen nappi jossa lukisi vaikka "minä suren" ?
Miten osuva nimi blogillasi onkaan, ja miten tutuista tunteista ja asioista kirjoitat.
Jahka ehdin luen uudelleen, alusta alkaen.
Hyvä kun kommentoit niin löysin blogisi.
Minut tavoittaa muistaako.kukaan@luukku.com
Kirjoita kun tai jos sopiva hetki tulee.
Mimosa,
Hyvä idea ja yksinkertainen lause: Minä suren. Mitenkäs tätä oikein toteuttaisi käytännössä... ?? Askarteluihmisiä en ole, mutta tarkka näistä koruista ja ulkonäköasioista muuten... Jää mietintämyssyyn...
Kiitos!
Mk,
Hyvä, kun vastasit... Palataan.
Hei, -ja kiitos vierailustasi blogissani!
Tulin vain pikaisesti ilmoittautumaan, -palaan ajan kanssa.
Lämpimästi ja lujasti halaan Sinua, -voin vähän tietää tuskasi määrää vaikkei suruja koskaan voi oikein verratakkaan.
Kun saat surunapin "kuvan" eteesi, kerrot sen eteenpäin ja joku sen sitten valmistaa. Olisko muu kuin nappi käypä siihen tarkoitukseen?
Toivotaan, että löydät vertaistukea.
Titti,
Hyvä kun tulit.
Miina,
Niin, olen vähän miettinyt... se olla voisi jokin nappimainen rintakoru... musta... mustaa harsoa ympärillä. Jos siinä lukisin vain Sorrow... tai jotakin ihan muuta.... öh...
Lähetä kommentti