sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Mitäs tässä

En näköjään ennätä kirjoittaa, pah! Siitä seuraa sitä, etten ehdi lukea blogiystävien kirjoituksiakaan, mistä puolestaan seuraa, etten enää edes kuulu tähän joukkoon. Olen kadonnut kartalta, en tiedä, missä mennään. Koska en ole ollut interaktiivinen täällä, ei minua kohta enää ole - tällä areenalla.

Mietin blogini kohtaloa - noin sadannen kerran. Moni tässä vaiheessa laittaa sen tutumaan, jopa ikuisiksi ajoiksi. Tästä blogista tuli niin surublogi kuin voi vain olla, mutta nähdäkseni myös jonkinlainen selviytymistarina. Olisiko kuitenkin niin, että joku joskus tarvii tätä, joku saman kokenut ainakin? Ehkä, siksi tämä vielä täällä on.

Pojan kuolemasta on 3,5 vuotta. Vieläkin elän sen asian kanssa joka päivä hyvin tietoisena, mutta se ei enää määritä arkea eikä persoonaani. Itken salaitkuja, sellaisia, jossa kyyneleet tulevat sekunnissa silmiini jonkin tilanteen laukaisemina, mutta niitä ei tarvitse aina vuodattaa tai toisille kertoa. Että taas tuli ikävä, niiiiin ikävä. Ikävä ei lopu ikinä. Nytkin vetistelen sitä sanaa ja muistelen, miltä Poika näytti, kohta tulee syntymäpäiväkin...

Muuten minusta voisi sanoa, että se selvisi. Siltä se päälle päin näyttää ja se maailmaa rauhoittaa. Pystyn taas olemaan (melko) normaali ystävä, puoliso, sukulainen. Tai sitten en. Onhan tässä joukko ympärillä elänyt ja kaikenlaista uutta väkeä on lähemänä kuin entinen sakki. 

Elämä on tuonut uusia haasteita, joskin ilojakin paljon. Elämä on elämisen makuista ja huomaan suunnittelevani asioita pitemmälle eteenpäin. Tosin aina Suurella Varauksella. Mutta elämää en pelkää, kun en kerran kuolemaakaan.

Itse asiassa teki hyvää rupatella teille, jotka enää tätä blogia vilkaisevat. Ulkoillaan tänään raikkaassa alkutalven (!) säässä ja rakastetaan niitä, ketkä rakkautemme vain vastaanottavat. Ja niitäkin, jotka poistönivät, vaikka tälleen kaukaa.

12 kommenttia:

Seija kirjoitti...

Kolahti tuo: "Rakastetaan niitäkin, jotka poistönivät."

Helena kirjoitti...

Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa. Eipä se väliä, vaikkei blogia pitkään aikaan päivittäisi. Enemmän harmittaa, kun jotkut mukavat bloggarit katoavat kokonaan kartalta.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Minustakin oli mukava kuulla sinusta.
Itsekin tavallaan olen passivoitunut tästä blogimaailmasta..
laittelen kyllä innoissani omia kuviani ja muutamia sanoja,
mutta en muist, ehdi, jaksa useinkaan kommentoida, vastata...
näin nyt...
isot halaukset sinulle♥

Anki kirjoitti...

Mukavaa kuulla, että olet vielä täällä. :) Pidän blogistasi!

Valokki kirjoitti...

Kiva kuulla sinusta ;) Rakkautta lähetän minäkin, sinulle ja kaikille muillekkin;) Rakkaus kun ei jakamalla vähene ;)

Anonyymi kirjoitti...

Sinä autoit minua tammikuussa minun suruni haparoivilla ensiaskelella.
Kiitos siitä!!! Mukava blogi.
Terveisin Heljä

Pilviharso kirjoitti...

Hei kaikki, täällä siis välillä tavataan!

Kiitos, Heljä, viestistäsi. Surun alkuaika on todella haparoivaa, päällimmäinen kysymys on, milloin tämä helpottaa, miten tästä mennään eteenpäin. Ja kyllä sitä näköjään mennään, sellaiseksi ihminen on rakennettu. Voimia sinulle!

Kiki kirjoitti...

Tuota samaa olen kokenut, että nettimaailmat niin nopeasti unohtavat, ellei enää tämä olekaan ykkösharrasteita. Mutta elämää se vain on. Ehkä tekstimme täällä joskus jollekin kolahtavat, tai vaikka itsellemme täällä käydessämme. Tai joskus käymme jotain kirjoittamassa, tai toisen tekstiä lukemassa. Silti oman kulloisenkin tarvejärjestyksensä seuraaminen tuntuu äärimmäisen tärkeältä, sen välttäminen, että yrittäisi ehtiä hirveällä hosumisella vähän räpeltää ihan kaikessa. Kun ei se anna paljon mitään, kenellekään, itseltä vie vain voimat ja tekee ahdistuneeksi.

Suru, on olemassa, suurena ikävänä toisinaan, joskus salaperäisenä selittämättömänä kyyneleenä. Terveenä ilmiönä. Niin paljosta luovumme,koko ajan elämässämme, kaikki muuttuu aina. Mutta uutta tulee myös, opimme, koemme, elämme. Kukin tavallamme.

Kiitos tekstistäsi! Kaikkea hyvää sinulle!

Runotalon Sari kirjoitti...

<3

Nana kirjoitti...

Minullakin on kirjoittelu ja blogimaailma jäänyt kovin vähälle, mutta mukava on kuitenkin käydä näitä tuttuja sivuja aina välillä katsastamassa.
Jostakin luin vanhan naisen tokaisun "kun itkut on itketty,elämä jatkuu". Näinhän se on, vaikka suru ja ikävä ovatkin aina läsnä. Ihminen selviytyy uskomattoman vaikeistakin asioista eteenpäin. Itsellä vielä prosessi kesken, toivon, että voin sanoa, että selvisin.

liskonainen kirjoitti...

hooo! elonmerkkejä puolin ja toisin.

vähän repaleista omaatuntoani lohduttaa ettet sinäkään kovin kiivaasti päivittele.

vaan eipä sillä niin väliä, ahkeralla päivityksellä... kun sielut löytävät kerran toisensa ei mitään keinotekoista yhteyttä edes aina tarvita. yhteys on.

näin on hyvä jatkaa, pitää rakkaat mielessä, ystävät sydämessä. olla olemassa.

hyvää vuodenkulkua viitonen.

Mummo kirjoitti...

Itsekin olen elänyt omissa blogeissani "hiljais eloa" mutta en koe tarvetta niitä hävittää. Sinun blogiasi uskoisin vielä monen tarvitsevan, me kaikki emme vaan ymmärrä jättää jälkiä käynneistämme.