sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Syksylappi sydämessä

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.


Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

10 kommenttia:

Hannele Ruusukummusta kirjoitti...

Ihana, ihana postaus.

Ihanaa, että olette löytäneet välillenne sydämen, eikä raskas suru ole teitä erottanut.♥

Näin elämäsi palaa pikku hiljaa uomilleen ja vaikka suru ei häviä, se muuttaa muotoaan ja sinun on helpompi hengittää...

Liekö nainen, jonka tapasitte, enkeli....

Toivotan kaunista syksyä sinulle ystäväni.♥

A kirjoitti...

Hei Pilviharso!

Surupilven läpi loistaa armon aurinko<3

Vähän kerrallaan olo helpottuu, ja tuska antaa tilaa elämälle<3

Oikein hyviä ja kauniita päiviä sinulle, Pilviharso<3

Marmustoi kirjoitti...

Vaatii rohkeutta ja voimaa tehdä tuollainen matka. Mutta ihmissydän varmaan tietää, milloin on se oikea aika. Matkat muistoihin voivat parantaa, vaikka ne olisivatkin kipeitä. Ihanaa syksyn jatkoa sinulle!

Mummo kirjoitti...

Kuulostaa kauniilta matkalta, vaikka sitä etukäteen pelkäsitkin.
Kaunis postaus.
Kaunista syksyä sinulle.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Kaunis, antava matka Pohjoisessa.
ihania ihmisä/enkeleitä kohtasit..
hengittäminen on niin suloista!

Mustikkatyttö kirjoitti...

Pilviharso, halaukset sinulle, jonka juuri löysin. Kirjoituksesi koskettavat minua. Miten avoimesti kerrotkaan tunnoistasi ja elämäsi tapahtumista!

Minua ja lapsiani kohtasi myös suuri suru. Vuonna 2003 mieheni ja kahden vanhimman lapseni isä aivan yllättäen kuoli. Yritin elvyttää ja niin ambulanssimiehetkin, jotka lopulta saapuivat. Mikään ei auttanut, sydän yllättäen pettänyt ja Jouni oli niin äkkiä pois. Minulle jäi 10 kk:n ikäinen Juho-vauva ja eskarilainen Vili.Se oli rankkaa, mutta uskon, että oman lapsen pois lähtö on varmasti vielä rankempaa.

Elämä kuitenkin kantaa kuten sinäkin olet saanut huomata. On paljon rakkaita ystäviä ja toivo ja tieto siitä, että tämä ei ollut nyt vain tässä. Vielä on mahdollisuus kohdata.

Kiitos sinulle, kun et tee surusta tabua. Kiitos sinulle, kun olet niin avoin ja aito! Kaunista syksyn jatkoa! ♥

Pilviharso kirjoitti...

Irmastiina, kiitos, Ihanaa syksyä myös sinulle, aina niin nätisti sanot.

Aili-mummo, kiitos myös, kannustaja.

Marja Leena, tieten tahtoen en sinne olisi osannut lähteä, mutta näin kävi. Hyvä, että menin. Voimia syksyysi!

Mummo, kiitos sinulle, syksytoivotuksin.

Hanne, kipeästä voi tulla siis kaunis.

Mustikkatyttö, ihanaa että tulit ja kommentoit sekä avasit oman tarinasi, kiitos! Ei suruja voi verrata, jokainen suuri suru on kokijalleen suurin ja kestomahdollisuus jokaisella yksilöllinen. Kaunis ja elinvoimainen blogi sinulla, jään mielihyvin lukijaksi.

Mustikkatyttö kirjoitti...

Kiitoksia kovasti Pilviharso!

Hyvin sanottu, sillä onhan se juuri noinkin kuten sanoit. Hyvin harvoin oikeastaan todellakin kannattaa verrata. Meillä ihmisillä vain tuppaa olemaan vertauksiin ja rinnastuksiin taipumusta, kun hahmotamme omaa ja toistemme elämää.

Pilviharso kirjoitti...

Mustikkatyttö, onhan vertaamisessa aina se oman jutun suhteuttaminen ja (yleensä) toteaminen, että tämän omani nippa nappa jaksan, tuota toisen en.

Katinka kirjoitti...

Pilvihaso. Eksyin toisaalta tänne blogiisi. Olet kirjoittanut koskettavasti lapsesi menetyksestä ja syysmatkatkastasi.
Siellä jossain voi kohdata enkelin, juuri silloin kun vähiten sitä odottaa. Minä sain kohdata enkelin Pallaksen ylängöillä 2000 syksyllä, olin menetänyt tyttäreni 4kk aijemmin liikeneonnettomuuden uhrina.
Näistä enkeli kohtamisista saa voimaa jatkaa raskasta matkaa.
Toivon sinulle enkelin kosketusta matkallasi.