Kevät retkineen

Kevään alku on tuntunut nyt oikeastaan paremmalta kuin kolme edellistä, joihin mahtui ahdistusta, huolta, hätää, tuskaa, itkua, lohduttomuutta ja ikävää. Ikävä on edelleen, mutta aina helpompana tavallisessa arjessa. Tiukka muisto tai jokin asiayhteys tuo sen kirpeänä päälle, mutta kokemusta alkaa olla jo ns. selviämisestä. Tietää, että kaikki menee ohi, tämäkin tunne. Kuten elämä. Työssäni olen myös kohdannut ja käsitellyt nuoren ihmisen kuolemaa. Kaikenlaisia elämäntarinoita vaan on, kestosta ei ole etukäteistietoa.

Pääsiäisenä me sisarukset teimme metsäretken ja tämäkin tätsy katsasti eka kerran omien tiluksiensa rajat omilla jaloillaan. Totesin, että jotakin pysyvää olen saanut perintönä ja jotakin pysyvää jälkeeni jääköön, mistään tuottavuudesta ei valitettavasti tällä hetkellä voi puhua. Mutta tämän vanhan maapalan tahdon antaa eteenpäin kuten olen sen saanutkin. Sukupolvien kosketus oli jotenkin konkreettista seurueen tarpoessa keväisessä risukossa ja lopuksi juodessa eväskahvit.

Kohtasin metsässä väriläiskän, kuvassa näkyvän kevätkukan. Kuka tuntee tyypin?

Valivali kevät tuli

Keinun juuri nyt riittämättömyyden ja levollisen kotona olemisen tunteen kiikkulaudalla. Olen ollut tänä talvena ahkera, siis töissäni. Olen mennyt, tehnyt, kohdannut ihmisiä, istunut toimistossa ja selvittänyt paperityöt. Kotini on ollut kääntymispaikka, joka on odottanut emäntää (ja isäntääkin). Hektisten viikkojen jälkeen teimme päätöksen, että emme lähde a) tällä viikolla ystävien kanssa Lappiin b) nyt pääsiäisenä ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Tarvitsemme kotona olemista, toistemme tapaamista. Eikä yhtään vähäisempänä: koti tarvitsee meitä.

Olen seissyt pari tuntia keittiössä silittäen verhoja ja puhdasta pyykkiä - huh, kylläpä niitä on kertynytkin. Oikeesti pidän silittämisestä ja äänikirja on siinä oiva apu, mutta nyt jalat ovat väsyneet kivilattialla seisomisesta. Silittäessäni en voinut olla näkemättää keittiön kaapin ovia, tahroja tiskikoneen helmassa ja vähän kaikkialla näkyvää pölykerrosta. Tiedostin samalla kaappien sisälmykset ja niiden epäjärjestyksen. Kun verensokeri alkoi laskea ja pyykkikone lauloi talvivaatetta, muistin myös vaatekaappien räjähtävät sisukset. Paistoin välillä pekonia ja munia appeeksi ja jatkoin, mutta nyt huilin näitä jalkojani ja rupattelen teille.

Tarkoitus olisi lähteä ulos - vihdoinkin, sillä kroppa huutaa happea - rapsuttamaan vielä lumen valtaamaa pihaa joistakin pälvikohdistaan. Mutta kun - piru vie - vanha ei vaan jaksa ihan heti.

Eniten tässä pysähdyin miettimään kuitenkin sitä, että riittääkö muilla aika kaikkeen: toimivaan ja täyteläiseen työelämäarkeen, siistiin kotiin siivottuine kaappeineen jne.? Sisustamisesta puhumattakaan. Minusta tuntuu, että tehtävälistani vain kasvaa enkä ehdi kuin priorisoida ne tärkeimmät. Miksen minä pysty näistä lukemattomista kotitöistä nauttimaan?

Lienee eka kerta, kun näitä täällä blogissani tuskailen, mutta kaikkeen en näköjään repeä minäkään. Nyt tuntuu, että tämän kokoisen kodin ja tontin hoitamiseen voisi palkata kokopäiväisen sisäkön ja puutarhurin.

Äh, valitan vaan siksi, että tiedän aina olleeni tässä ristiriitainen: pidän siististä ja puhtaasta, mutta inhoan siivoamista. Kun luen kauniita blogeja ja selailen lehtiä, saan sen käsityksen, ettei minunlaisia juuri ole. Muut taitavat tyynesti houmingin ja elämä on yhtä ratulaa.

Täällä ei nyt ole. Terveisin kiukkupää.

Kuvahaaste

Illusiah kierrätti haasteen, jossa otetaan neljännen albumin neljäs kuva, julkaistaan se ja kerrotaan siitä. Oikaisin vähän, enkä lähtenyt kaivelemaan paperikansioita. Oikaisin myös siinä, etten ottanut lärpäkettäkään (en tiedä, mikä tuo koneen näköinen, huriseva otus on, joka kiinnitetään tähän koneeseen ja sieltä löytyy vanhat digikuvat), vaan pokkana tämän uuden koneen neljännen kuvakansion. Sattui somasti Barcelona 11/2010, mutta neljäs kuva... hmm. olisi Barcelonasta parempaakin näytettävää ollut.

Mutta näin vehmas näky oli hotellimme ikkunasta, pieni puisto kuin verho. Ei uskoisi, että olimme sen kuusi päivää keskellä kaupunkia, yliopiston vieressä, lähellä La Ramblasin pohjoispäätä. En ole täällä blogissa matkastani kertonut, mutta oman kokemuksemme perusteella suosittelen sitä lämpimästi. Marraskuussa oli hienot, kuivat syksyiset ilmat, jaksoi hyvin marhata katsomassa kaikkea huikeaa. Ja katsomista riitti! Suurimman vaikutuksen teki La Sagrada Familia kirkko. Jollette ole sitä nähneet/kokeneet, niin googlatkaa kuvia ja kuvitelkaa, miltä tuntuu sen vieressä ulkopuolella tai sisällä. Olimme TalonMiehen kanssa mykistyneitä ja hyvin hartaassa mielentilassa siellä hipsiessämme.

TalonMies on muutes tällä hetkellä työmatkalla Portugalin huhtikuussa. Siellä olisi nyt hieno ilma, suorastaan helleaalto, mutta herra painaa töitä kaiket valoisat ajat. Eilen ilmeni, ettei vapaapäivää, edes puolikasta, ole tiedossa. Tuo ei ole tervettä, sanoin hänelle ja TalonMies lupasi kertoa kotisuomen terkut muillekin raatajille.

Näihin eurooppalaisiin tunnelmiin päättyy tämä meemi.

Ai niin: Ottakaa mukaan tämän, ken haluaa!