tiistai 22. helmikuuta 2011

Loppuun käsittelemätön

Tämä lainaus on nyt pakko kirjoittaa. Ei siksi, että asia olisi vain minulle ajankohtainen (ollut jo kohta kaksi vuotta), vaan siksi että ympärilleni katselemalla törmään tähän nyt räikeästi: ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että "vieläkin" suree oman lapsen (vaikka kuinka aikuisen) kuolemaa. Asetun tässä barrikadeille puolustamaan kaikkia lapsensa (tai muun rakkaan) menettäneitä lainaamalla kirjasta Kübler-Ross - Kessler: "Suru ja surutyö" sivua 185:

"Gwenin on mahdotonta koskaan keksiä mitään, jonka avulla jättää Johnny taakseen. Johnnya ei voi jättää menneisyyteen ikään kuin hän vain olisi muuttanut pois kotoa. Hän on aina oleva osa Gwenin menneisyyttä ja elävä hänen sydämessään, niinpä ei ole realistista pyrkiä lopettamaan suremista. Gwen selviytyi. Hän sai miehensä kanssa muita lapsia, mutta ei koskaan sulkenut Johnnyltä ovea mielessään. Sen sijaan hän oppi elämään pysyvä tyhjä kohta sydämessään. Hän ymmärsi kykenevänsä hyväksymään vain sen, että kuolema oli tapahtunut ja että hän kehittäisi tapoja elää sen kanssa. Gwenille ei asiasta kuitenkaan koskaan tule "loppuun käsiteltyä"".

Jo suruni alkuvaiheessa eräs viisas nainen sanoi minulle, että älä edes odota, että toiset ymmärtävät. Eivät he ymmärrä. Silti huomaan tässä paasavani tärkeää asiaa kaikkien surevien puolesta. Älkää tuomaroiko toisen ihmisen surua! (Jätän viimeisen lauseeni kauniisti lyhyeksi, vaikka ajatuksissani tulee toisenlaista tekstiä nyt vimmapäissäni...)

10 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

Voin hyvin ymmärtää sinua, vaikken ihan samanlailla sitä koekkaan..
Anna surun olla, muistojen hyväillä ja lapsen sielun kutitella...

Mk kirjoitti...

Aivan absurdi ajatus että surulla olisi jokin määritelty kesto, että sen vaihe 1 kestää vuoden, vaihe 2 toisen, ja sitten naps - se on ohi.
Aivan yhtä järjetöntä olisi määritellä miten surevan tulee käyttäytyä tai tuntea kun läheisen kuolemasta on vuosi, kaksi tai kolme.
Ei kukaan voi ennalta tietää kuinka heikko, voimaton ja avuton on ennenkuin itse joutuu surun viemäksi.
Ottaa oman aikansa rämpiä takaisin kantavalle maalle.

Jokaiselta - sen ihan oman aikansa.

Delilah kirjoitti...

Tottakai sureminen on jokaisen henkilökohtainen asia, eikä sen kestoa voi kukaan määritellä.

Voisikohan olla niin, että joidenkin ihmisiten on vaikea suhtautua toisen suruun? He haluaisivat lohduttaa ja auttaa surijaa, mutta eivät joko uskalla tai osaa. Niinpä he tekevät sen kömpelöllä tavalla ja viittaavat esim. aikaan, jonka läheisensä menettäneen suru on kestänyt.Eivät siis tarkoita arvostella surijaa, vaikka se tästä siltä tuntuisi.

Pilviharso kirjoitti...

Kiitos teille kommenteista!

Ko. postaus oli jotenkin pakko kirjoittaa, kun näin niin suurta vääryyttä. Tällä kertaa en parkunut omaa kokemustani, vaikka sitä varsin on tullut nitistyä täällä vaikka kuinka paljon.

Mietin nyt vaan myös yleisesti surusta tai mistään blogissa kertomisesta. Mutta ainahan minä jotakin mietin...

leenuliini kirjoitti...

Surulle ei tosiaan ole aikaa määritelty. Luultavasti se säilyy jollakin tasolla sydämessä aina.

Lämmin kiitos Sinulle myötäelämisestä!

Pilviharso kirjoitti...

Leenuliini, niin...

Eija kirjoitti...

Minulle sanoi eräs "ystävä" reilu vuosi tyttäreni kuolenman jälkeen, että johan siitä on vuosi, eikö voisi jo siirtyä eteenpäin. Loukkaannuin ja ihmettelin ja luulin hetken, että olen jotenkin poikkeava:(.Kun nyt olen saanut enemmän kokemusta tästä suru-urakasta ja vertaiskokemuksia, tiedän myös, ettei ole olemassa mitään aikatauluja.....Viisas terapeutti sanoi, että tämä on loppuelämän projekti. Ei unohdu, eikä pidäkään unohtaa....suru kyllä voi muuttaa muotoaan, mutta aina olemme lapsensa menettäneitä äitejä:(

Pilviharso kirjoitti...

Eija,
Sekin tässä on, kun kuolema aina yllättää, niin myös koko se prosessi. Siinä shokissa yritä nyt ns. pitää puolensa maailmaa vastaan tai selvittää samaa kuin 10 v jälkeen. Ei onnistu.

Tiina kirjoitti...

Pilviharso,
saanko ottaa valtuuden postauksen aiheen koskemaan toisenlaistakin surua?

Minä törmään aina silloin tällöin neuvoihin, joissa kehoitetaan jättämään jo kaikki tapahtuneet taakse ja suuntaamaan katse tulevaisuuteen, ottamaan vastuu elämästäni.

Se ei kuitenkaan ole helppoa, jos kaikki muuttuu yhdessä hetkesssä ja koskettaa siten myös muitakin elämän alueita, kuin pelkästään menetystä (mikä se sitten kenelläkin onkaan...)

Jo pelkästään päivittäiset fyysiset kivut ja työkyvyn menetys muistuttavat muuttuneesta elämästä, eikä siten pääse pakoonkaan todellisuutta.

Selityksiä, voi joku sanoa. Voi olla, että onkin tai sitten ei. Kun kuitenkin itse elää kaiken keskellä, niin vaikea on ulkoistaakin kaikkea tapahtunutta.

On muistettava, että ihmisten elämäntilanteet ovat erilaisia ja kaikilla ei ole samanlaisia turvaverkkoja käytettävissä. Kun joutuu kaikki käytännön asiat ja ongelmatilanteet hoitamaan yksin ja ottamaan jokaisesta asiasta yksin selvää, niin uupuminen on hyvin lähellä - ellei väistämätöntä.

Kun/jos näin tapahtuu, niin huomaakin olevansa vielä enemmän yksin kaiken keskellä. Ihmisten ymmärrys ei välttämättä riitä tähän, koska olemme vähemmistönä ja siten tilanne on monelle lähimmäiselle liian outo.

Joskus haluaisin huutaa maailmalle, että ymmärtäkää erilaiset elämäntilanteet ja mahdollisuudet selviytyä oppikirjojen mukaisesti. Se tuntuu kuitenkin olevan turhaa, koska ihmisinä olemme tottuneet, että noin yleensä kaikilla on ne ydinjoukot pitämässä pystyssä ja jakamassa asioita.

Kaiken aloittaminen uudelleen alusta ei kuitenkaan yksin ole helppoa.

Pilviharso kirjoitti...

Tiina,

Hyvä että kirjoit tästä. Tosin vastaus on viipynyt ja tekstiä tullut tämän jälkeen jo muusta.

Elämää on helppo päsmäröidä, kun on vain oma kokemuspohja kullakin. Mitä enemmän omaa rankkaa kokemusta karttuu, sitä vähemmän viisaammaksi tulee toista neuvomaan.

Sinulla jos kellä on sellainen erityistilanne, joka vain harvoilla on. Ja kellä on ja kuka pystyy tai jaksaa edes ääntä pitämään! En voi kuin kuvitella sinun tilannettasi ja ajatus siitä, että muka pitäisi noin vain aloittaa "uusi elämä" on ihan syvältä. Aivan hirveä elämänmuutos kenelle tahansa.

Näyttää siltä, että kun joudutaan syvälle oman yksinäisen kokemuksen syövereihin, ollaan arvokysymysten äärellä. Jokaisella ihmisellä on taipumus etsiä elämälleen jotakin tarkoitusta ja sitä sinäkin joudut siellä kahlaamaan.

Jos edes virtuaalikirjoittamien joskus auttaa, tee vaan sitä. Lähettelen täältä haleja ja visiteeraan blogiasi...