Kiikunkaakun

"Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan. Kärsin." - José Luís: Tyhjä taivas

Täällä mennään vuoristorataa, veitsenterällä keikutaan. Hengitän pitkiä henkosia, puhun itseni pyörryksiin = mieleni selittää asian parhain päin. Tunteeni menevät siitä huolimatta vatsaani ja paljastuvat viimeistään yöllä: Minulla on suuri hätä rakkaan lähiomaiseni ja hänen perheensä puolesta!

En ole ottanut tätä asiaa niin omakseni kuin jos TalonMies tai lapseni olisivat sairaalassa. Tiedän, että minusta saattaisi niin olla isompi apu, mutta en jaksa, en kykene. Toki soitan ja käyn, mutten lähde pitkille tiedustelu- ja puolusteluretkille. Olen olemassa verisiteen kautta silti jokaisessa käänteessä, joka kääntää minunkin vatsaani. Avuton olo, sillä en kuitenkaan pysty seisomaan kenenkään kohtalon portilla.

Kirjoitan tätä helteisessä ja kauniissa kesäpäivässä, oman kodin kuistin rappusilla. Kaikki on jälleen niin terävän kaunista ja samalla kirpeää. Tiedän, että tämä on elämää kaikkineen. Mutta silti pieni tyttö minussa ei tätä tahtoisi jaksaa, tahtoisi vain kauas pois, että oma urakka olisi jo ohi...

Nyt taas ymmärrän sen, miksi lentokoneessa kehoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselleen, sitten vasta lapselle. Itsekkyyden takana on oma jaksaminen - jotta jaksaa auttaa tai edes olla olemassa, rinnalla kulkemassa. Käänteisenä tilanteessa on opittavaa vuosi sitten surusumuni pahimpaan kohtaan...hmm...

Mutta: "Ehkä ihmisen sisällä on valo, ehkä kirkkaus, ehkä ihmistä ei ole tehty pimeydestä; ehkä varmuus on kevyt tuuli ihmisen sisällä ja ehkä ihminen on se varmuus, joka hänellä on." - José Luís: Tyhjä taivas

Oonko Suomessa vai...?

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

Kevät on iloa ja surua

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.

Juhlia ja oikeutettuja kyyneleitä

Naputtelen tekstiä uudella konella, pikkuruisella, jonka voi ottaa mukaan reissuun kuin reissuun - jee! Pientä harjoittelua tämän kanssa on, kun olen tottunut huiskimaan rennommin sormin tätä näppistä. Toisenlaista siis, katsotaan kuinka näin vanha oppii.

Pitkästä aikaa ennätin jumppatunnille, alkoi kroppa jo kiljua kidutuksia ja venytyksiä. Hotjoogaa maistoin tänään, huomenna nautiskelen jotakin muuta.

Muuten olen elänyt pelkkää juhlaa, sillä täällä on ollut kekkerit jos toisetkin. Jos arki ei palaisi, luulisin olevani maailman ihanin nainen - niin paljon sain huomiota, suorastaan ylenpalttista. Arvaatte varmaan, että pyöreäthän täällä on juhlittu. Enää siis puolet elämää elettävänä...

Juhlani eivät poissulje rakkaitani. Siispä myös toiselle puolelle siirtynyt Lapseni oli mukana useammassa käänteessä, joskus armolla ja ilolla, joskus haikeilla kyynelillä. Minulle on turha tulla sanomaan, että nyt puhutaan vain iloisista asioista. Ne, ketkä haluavat oikeasti olla kanssani ja ystäviäni, joutuvat ottamaan kokonaisvaltaisen paketin: minut iloineen ja suruineen. Loppuelämäni (siis sellaiset 50 v arvatenkin) Lapseni kulkee mukanani enemmän tai vähemmän. Ne, jotka eivät kestä ikäväitkujani tai muuta tunteiden näyttämistä, se on sitten voivoi. No, ehkä tässä on jo luonnollista karsintaa tapahtunut jonkin aikaa.

Eräs iso oivallukseni on ollut se, etten ikinä-koskaan-milloinkaan-enää tule pyytämään anteeksi sitä, kun ikäväkyyneleeni Lastani kohtaan nousevat silmiini. Ajatelkaa, kun kesken jutustelun, tällainen pieni itku on tullut, olen sanonut, anteeksi nämä kyyneleet! Ja sitten toiset ovat sanoneet, että ei se mitään. Ei minun tarvitse pyytää anteeksi tällaista surua! Se on osa minua ja sillä selvä. Pystypäin.

Tämä on minun elämää. Siihen kuuluu kuoleman huomioon ottaminen, sen mahdollisuus tulla kenen vain osaksi. Ei pelottavana mörkönä, vaan faktana.

Meen ja tuun

Bloggaaminen on jäänyt muiden asioiden vuoksi. Olenko kyllästynyt kommentoimaan elämääni täällä vai vain hyvällä tavalla kiireinen? Paljon olisi sanomista, mutta sanat vain ehtyvät.

Kesällä - jos Luoja suo - tapahtuu jotakin perkaamista. Tämä blogi saa luvan uudistua tai siirtyä pöytälaatikkoon. Aloitan tyhjältä pöydältä tai...

Mutta nyt vain elän, meen ja tuun. Huolet ovat olleet soman pieniä ja käytännön arkeen (tai juhlajärjestelyyn) liittyviä. En ole edes ehtinyt pohtia maailmanmenoa, enemmänkin olen yrittänyt olla pohtimatta. Joskus hyvä näin.

Lähipäivinä junamatkailen, automatkailen, tapaan ystäviä ja vieraampia. Toivottavasti valo kulkee kanssani, ainakin sen matkaani pyydän.

Sisällä ja ulkona

Minulla on ollut hyvää kiirettä, mieluisia töitä ja nyt ehdin taas jo vähän ulkoilla ja kuntoilla. Siis Elänyt. Ajatuksissani on nyt blogiystävämme Leen@, joka viettää viimeisiä aikojaan täällä, sillä hän tekee matkaa jo Kotiin... Kuoleman läheisyys pysäyttää monen. Sille ei voi jäädä kylmäksi, sillä se tulee koskettamaan meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Kaikessa mikä nytkin keväällä syntyy, on sisäinen elinkaari ja kestokyvyn tieto. Leskenlehti ei joulua nää. Ymmärrämme sen, hyväksymme sen, mihin luonto taipuu. Ihmisenä meidän on vaikea hyväksyä oma kuolevaisuutemme, saatikka rakkaitten, joista emme luopuisi millään. Olen joutunut urakoimaan läheisteni kuolemaa ja poislähtöjä niin, että suvussamme ei ole vanhuksia lainkaan jälkellä. Sisarukseni ja minä olemme näitä suvun vanhimpia enkä minäkään ole ihan viisikymppinen, vielä.

Keväällä ei voi olla ajattelematta kaikkea kauneutta, joka syntyy, valmiina, muuttumaan ja aikanaan poislähtemään. Osaisinko vähän aikaa elää kuin luonto, mukautunen, rennosti ja kaiken vastaanottavaisena? Yritän taas tänään.

Saarena

Muistan erityisen hyvin, mitä tänään tapahtui vuosi sitten: Lapseni haudattiin. En millään ollut muistaa, milloin viime vuonna oli pääsiäinen ja oliko se ylipäätään. Vaan sillekin oli selitys tässä: Aloitimme Lapseni asunnon tyhjentämisen. Miten kummassa olemme siitä selvinneet? Tajutonta, mikä matka tässä on ollut...

Tänään tein matkan sisimpääni samalla kun ystävä hoiti minua: "Näen" kuinka olen joutunut eroamaan mannerlaatastani, kaikesta siitä mitä olen ollut ja mihin olen kuulunut. Olen saari, joka revitään irti ja joka lähtee ajelehtimaan kauemmas merelle. Kaikki on harmaata, väritöntä, tummaa ja sumuista. Olen yksin ja täysin kenenkään lohduttamattomissa. Yksinäisyys musertaa. Kunnes alan nousta. Saari minussa on ensin vain pieni luoto, joka pilkottaa merestä. Vähitellen merenpinnan alta paljastuu yhä lisää ja lisää, kasvan suureksi ja korkeaksi. Olen suuri vuori merenpinnan yläpuolella, alla vahvaa kalliota. Olen vuoreni laella, kun värit palaavat. Katson kauas ja näen sekä taivaan että meren. Kaikki on sinistä, turkoosia. Kun katson alaspäin, näen valkoiseksi kalkitun tien. Tunnen auringon lämmön. Olen rakastavassa seurassa. Rakastan. Koen pitkästä aikaa aitoa elämän iloa. Hetken verran, juuri sen vähän, että totta se on.

Elämänilo. Ehkä se tulee vielä. Luotan jo siihen, että tulee se, aikanaan, vaikka pieninä palasina.

Alli Ahdistus

Ehkä yksi oppiläksyistäni on se, että ahdistus pitää vain sietää - näyttää niin tiiviisti mukana kulkevan. Elän tämän paketin (surun) kanssa loppuikäni - joka aikamääre tuntuu välillä tosi pitkältä. Olen ratkaisukeskeisenä ihmisenä (ja kutakuinkin ilovaloisena) tottunut siihen, että annetaan anteeksi, siirretään asioita menneeseen, luovutetaan ja lähdetään eteenpäin. Nyt olen kohdannut haasteen, jota ei noin vain nakata nurkkaan tai jätetä ohikulkiessaan ojanvarteen virumaan. Jätän toki, mutta kuin varkain ne samat asiat hiipivät perääni ja takertuvat takinliepeisiin. Jätän sitten takinkin, mutta jo ovat hiuksissa ja päähäni työntymässä. Allin ajatukset.

Rauha on pienissä paloissa. Ilo on h-hetkissä. Nauru on napattavissa joka puolelta. Mutta Alli Ahdistus työntää nykerönenänsä joka väliin. Keksin Allille kyllä niitä syitä, nimiä, joista sen ilmaantuminen johtuu. Valitettavasti ne ovat vain niitä aiheita, joita ei täällä voi ruotia. Ruodin niitä muualla, mutta ei se ruotiminenkaan tuo kuin hetken helpotuksia.

Aikaa tarvitaan. Hyväksyntää tarvitaan ajatukseen, että elämäni nyt vain on tällaista. Ihan täyttä ja hyvää se on, mutta ikävällä tavalla erilaista kuin ennen.

Ellei sitten käy niin kuin eilisessä meditaatiossa: Peilissä, jossa minun piti kohdata oma suruni, vastaan ei katsonut itkevä, musta nainen, vaan ikivanha uurteinen ihminen (välillä mies, välillä nainen), joka pitkä- ja harmaatukkaisena istui kanssani, katsoi viisailla silmillään, jotka olivat täynnä myötätuntoa elämääni kohtaan.

No niin, taas vähän helpotti.

Hups

Olettehan nyt varmasti kaikki nähneet tämän MTV3:n uutismokan, kun uutistenlukija putosi tuoliltaan? Katsottin tätä muutaman kerran eikä naurusta meinannut tulla loppua. Teki hyvää nauraa pitkästä aikaa niin että melkein itketti.

Lisää tällaisia tapahtumia, niin elämä maistuu!

Hyvää perjantai-iltaa teille, kamut!

Valo lisääntyy taas

Onneksi taas jokin kulkee eteenpäin. Milloinkohan sitä oppii muistamaan aallonpohjalla velloessaan, että kyllä sieltä takaisin tullaan. Kummallista on se, että jos on viisi päivää vaikea hengittää, niin kuudentena nousee ylös uutena ihmisenä.

Työ auttaa joskus. On tultava pois oman itsen sumusta ja mentävä toisten luo. Tekemällä huomaa, että virtaa tulee jostakin. Vähän kuin pienenä sanoin, ettei ole nälkä. Isoäiti siihen, että siinä se nälkä tulee kun alkaa vaan syömään. Pitää paikkansa: nälkä kasvaa syödessä.

Rukous auttaa, suurempaan voimaan luottaminen, enkelit, valo. Minua ainakin ovat auttaneet.

Kevättalvella ja keväällä minua odottavat muutama synttärijuhla, koko päivän meditaatiokokoontuminen sekä ulkomaanmatka yhden rakkaan lapsen kanssa. Elämän juhlahetkiä, niitä toivon ja odotan!

Ei näköaloja juuri nyt

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

TalonMies - pelastajani!

Välillä aloittaa päivän (lähes) varmana siitä, että näin se menee. Jo aamusta alkaa kuitenkin ounastella muutoksia. Kohta toisia. Kolmansia. Neljännestä ei ole enää moinenkaan.

Viides on jo tiukka paikka: Juoksen ympäri huushollia - sisällä ja ulkona, kun olen kadottanut avainnipun, jolla pääsisin sekä autoon että toisella paikkakunnalla sijaitsevaan työpisteeseen. Huudahtelen yksikseni, hikisenä ääneen, että tää ei voi olla totta. Mietin, kenelle soitan, kun selvänäkijäystäväkin on kääntänyt selkänsä minulle jo monta vuotta sitten. Yksi intuitiivinen kaveri tulee mieleeni, mutta sekin sanoisi vaan, että istu paikoileen ja mieti, ei ole mitään kiirettä. Kun kiire on! Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja viisi ihmistä on menossa kohta odottamaan minua talvipakkasessa.

Vaan kun hätä on suurin, niin pelastaja ilmestyy kuin tyhjästä: Pihalle karauttaa veteraaniautollaan vanha kunnon TalonMies!! Hän kävelee rauhassa suoraan oman työhuoneensa pöydän luo ja noukkii siitä avainnippuni. - Miksi ne siellä ovat, se onkin jo erillinen tarina, mutta sitä en ehdi kertoa, vaan lähden vauhdilla kiitämään. Siunattu TalonMies!

Ja toisaalta: Olen niin totuttuun tapaan 15 minuuttia etuajassa...

Hymni rakkaudelle

Heräsin aamulla unen kauniiseen kohtaukseen. Katsoin koko seinän kattavasta ikkunasta ulos ja näin, kuinka luonto tanssi ja lauloi. Jopa heinämättäät soivat ja huojuivat tuulessa täsmällisesti tämän musiikin tahdissa:

Edith Piaf: "L´Hymne à l'amour"

...taivaaseen, jossa ei enää ole ongelmia... Jumala yhdistää ne, jotka rakastavat toisiaan...

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

Vähän onnea...

Kuinka arkailen kirjoittaa tuota otsikkoa... Viimeinen vuosi on piessyt ja paiskonut, näyttänyt tälle naiselle uutta paikkaa, mutta siitä huolimatta koen tässä nyt jotakin onnen tapaista. Lappimatka meni ihan hyvin eli oikein hyvin. Ensimmäisillä hiihtoretkillä ajatukset sisälsivät kaikenlaista mustaa, ikäviä muistoja ja tulevan pelkoa (esim. "Onkohan tässä keskellä tuulista suota kännykkäkenttää, jos TalonMies saa jonkin sairaskohtauksen ja kuukahtaa tuohon? Kuinkahan nopeasti apu tulee, palellummeko molemmat sitä ennen? Miten ne ylipäätään löytävät meidät?"). Viikon edetessä ajatukset vähenivät, mieli hiljeni sekä menneestä että tulevasta. En yhtään enää ihmettele entistä osastonhoitajaa, joka paineli miehensä kanssa kahdeksi viikoksi joka vuosi Norjan Lappiin ahkiotelttaretkelle. Siellä ainoa tehtävä oli koota tai purkaa leiri, muuta suunnittelua ei tarvinnut hiihtomatkan aikana.

Kotiinkin palattiin turvallisesti. Kellonympäriajomatka meni rattoisasti äänikirjan (Dan Brown: "Meteoriitti") parissa. Kotona odotti oikeastaan kolme iloista yllätystä: naapurit olivat tehneet lumityöt, ystävältä (Hanne) kortti sekä yhden uuden, kivan odotusta - siitä sitten joskus tarkemmin.

Aloitan työviikkoa virkistynein mielin ja innolla.

Rauhan ja levottomuuden kiikkulaudalla

"Päätin kokeeksi saman tien lakata seuraamasta ja uskomasta ajatuksia, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja kauhuani." - Ganji:"Löydä sisäinen loisteesi"

Jotta näillä eväillä on menty viime päiviä. Olen tutkinut omia pelkojani, kärsimyksiäni, hallinnan tahtoa ja lopulta jälleen kerran, kuka minä oikein olen. Se, ettei pysty mitään hallitsemaan, on paradoksista kyllä rentouttavaa. Se on luottamusta ja armoa. Pikkuisen enemmän taas muistan sen, että elämä (saa) sisältää sekä ilon että surun, vihan, rakkauden, pelon, kauneuden. Kaikki saa olla niinkuin on. Ihan kaiken takana on rauha. Tiedän sen, muistan sen, olen sen usein kokenut. Mutta yleensä vasta kunnon itkun jälkeen.

Tällaisen pohdinnan jälkeen tuntuu mitään oppimattomalta vaihtaa puheenaihetta vastakkaiseen suuntaan, pelkoon: jännittää lähteä lomamatkalle Lappiin. Ikinä enää en varmaan pysty menemään Saariselälle, mutta jospa Ylläs voittaisi talvilappifobian. Vaikka viikko ei ole täsmälleen sama kuin viime vuonna, niin jo lähtöajatuksissa nousee flashbackeja. Hyvin ristiriitaisin tuntein menen: surenko enemmän vai helpottaako tämä sitten taas yhden askeleen.

Itseäni lohduttaen siteeraan em. kirjasta vielä:

"Voit rentoutua tässä ja nyt, vaikket olekaan täysin turvassa etkä ikinä tule olemaan." - Näin se on - just relax.

Lisäys edelliseen: Ja hyväksyä em. lause todeksi eikä yrittää ite muuta!

Sisäistä valoa etsimässä

Edellinen postaukseni, sen ajatuksiani höykkyyttäneet kommentit sekä viime viikkojen tositapahtumat oman elämäni realitysarjassa ovat saaneet aikaan akuutin sisäisen uudistustarpeen. Näin en voi jatkaa - se on faktaa. Tällä "näinillä" tarkoitan oman pääni sisäistä puhetta, (salaista) panikointia erilaisten huolien merkeissä ym. oman mielen osin myös tyhjänpäiväistä tuotetta.

En ymmärrä, miten en muka osaa käytännössä sitä, minkä oikeesti todeksi tiedän. Tiedän, että mun koti ei oo täällä ja muuta isompaa juttua, mutta... Tai no joo.. ymmärrän toki näitä psyykkisiä syitä on: kannan mukanani traumaa/traumoja. Viime vuosina perusturvani järkkyi niin monta kertaa, etten pätkääkään tunne, että perheemme olisi "suojassa". Ylireagoin ja tunnistan sen.

Elänkö nyt oikein tarkoituksella sitä kohtaa, jossa osoitetaan, etteivät sanat ja ajatukset merkitse mitään? Lähes kaikki, mitä olen luullut tietäväni, ovat todellakin vain mieleni tuotetta.

Aihe on laaja enkä unisena jaksa tätä nyt jauhaa enempää. Mutta totta on se, että täällä on pään sisäinen kriisi. Muutostarve. Akuutti.

Onneksi pöydälläni on kirja, josta löytyy vastauksia koko ajan kysymyksiin, joita en osaa edes esittää. Samanlaisia kirjoja olen lukenut kymmenittäin, mutta nyt juuri Luen. Uusin silmin. Ehkä se on hyvä merkki.

Ystävänpäivätervehdys Blogiystäville!

(Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan)

Kirjoittamisen tarve ei ole kaikonnut mihinkään. Kuitenkaan. Uudistumisen tarpeesta olen edelleen yhtä ymmällä enkä osaa päättää mitä teen tälle blogille. Olen kopioinut tekstit omalle koneelleni, jos ne täältä joskus laitan katoamaan. Jos. Ja kun en muuta tiedä, otin sitten radikaalisti uuden fontin käyttöön. Ehkä uusi ulkoasu vielä ja sitten mukauudistus on tehty?

Töitä olen tehnyt, työt ovat suorastaan kantaneet minua. Joissakin muissa asioissa olen käynyt vuoristoradan ylhäällä ja alhaalla, missä lienenkään nyt menossa. Vanhat, ikävät ajat nousevat jotenkin pintaan ja saavat minut kokemaan tunteita todella voimakkaasti, vaikka nykytilanteet ovat toki toiset. Rääkki, jota kävin ennen Lapseni kuolemaa ja vaikea luopuminen, joka sen jälkeen jatkuu vaan, ovat kiinni minussa, osa minua. Tällaisena pitäisi mennä vaan eteenpäin, menneet kivut takiaisina roikkumassa.

Ehkä odotan päivää, kun suhtaudun tulevaisuuteeni valoisasti, iloisen optimistisesti. Että olisi luonnollista ajatella "kaiken käyvän hyvin". Kun ei käy. Näkemykseni vanhenemisesta on pelkkää rankkaa luopumisen tietä, jonka ainoastaan oma kuolema pelastaa. Jossa siinäkin on se huono puoli, että rakkaat joutuvat lähtöäni suremaan. Pattitilanne, tässä oon enkä muuta voi.

Kuolema on "kaverini" niin tiukasti vielä, että saatan olla hyvinkin sarkastista seuraa. Olen ärsyyntynyt siihen liittyvistä hymistelyistä tai siitä, ettei kuolemasta edes saisi puhua. Jos joku välttelee sitä aihetta vimmalla, hän ei seurassani viihdy. On nähty jo.

Jotta näillä valoisilla ajatuksilla tulin toivottamaan teille kuitenkin ja joka tapauksessa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Sillä teitä on niiiiiin monta täällä ja nimenomaan teiltä olen saanut valtavan määrän tukea tänä suruvuotenani. Olette arvokkaita ja ihania ihmisiä jokainen!

Heitänkö kolikkoa?

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

Hrrrrrr

Vähän sellainen olo, että pitää istahtaa ennen seuraavaa lähtemistä (joka on kohta) ja miettiä, missä mennään. On tullut mentyä eikä mietittyä...

Luonto on ihana ja kaunis, mutta minua ei ole kyllä tarkoitettu asumaan pitkiä aikoja tällaisessa paukkupakkasessa. Kun joutuu liikkumaan kylmällä autolla, kipasemaan ulkona ja sisällä ja taas kylmään autoon, jossa sormet eivät koskaan ehdi sulaa, pakastua vain, niin alan väkisin haaveilemaan lempeistä kesätuulista. Ettei tarvitsisi aina näin paljon pukea. Ettei tarvitsisi kotona vetää vermeitä niskaan jotta tarkenee istua paikallaan. En valita, vaan totean: en ole talvi-ihminen.

Pientä äkki-itkua lukuunottamatta täällä voidaan "ihan hyvin". Itkun syy oli toisenpuolen Lapseni yksi paperiasia, pieni juttu, mutta vihlaisi taas.

Nyt menen, auto on lämmitetty tässä kotoa lähtövaiheessa!

Ystäviä, kohtaamisia

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

Kirkas taivas

Kävelin siskon kanssa tänään hautausmaalla, tervehdyskäynnillä. Hänen rakkaansa luona, minun rakkaani luona. Maailma on nyt niin kaunis, epätodellinen, unta.

Blogini uusi kuva on otettu sieltä, pelipaikalta, Lapseni haudalta. Tämänkin surun takana on kirkas taivas...

Arkisoppaa

Välillä kun pää käy (oikeassa) taivaassa, niin yllättyy, kun sitten taas tulee maahan tömähtäen miettimään tavallisia arkihuolia. Epävarmoja tulevaisuudennäkymiä, huolta. Ei itsensä, vaan ympäristön, pienten ja isojen ihmisten. Jotta ei elämässä kauaa tarvitse lomailla, kun jo vaaditaan kykyä suhteuttaa asioita. Kunpa osaisikin jokaisen epäselvän mutkan näkemisen aikana ajatella, että Luoja huolen pitää, tämä on vain ihmiselämää, jossa osamme suoritamme parhaamme mukaan. Mutta terveys ja raha ovat peruskamaa, jota täällä tarvittaisiin.

Itselläni on menossa ruokaremontti, ei siis dieetti. Jotakin tässä on nyt erilaista kuin ennen... Yleensä olen loppuvuoden ja joulun jälkeen ollut kiukkuinen itselleni ja piiskaten lopettanut mm. suklaan syömisen. Viime vuonna oltiin kurillaan pari kk nenänvalkaisullakin, mutta lopun perin syötiin itsemme sitäkin pulleammiksi. Tai ainakin minä söin - toisessa se ei näy.

Nyt tuntuu toisenlaiselta, lempeämmältä. En millään halua kiusata itseäni, mutta napakasti päätin vain jättää sokerit pois toistaiseksi. Toinen veksmennyt on valkoiset jauhot, peruna ja pasta. Aika näyttäköön, kuinka kauan ja missä määrin mihin palajan. Olen metabolisen oireyhtymän tyyppi ja geneettisesti vahvasti diabetes 2-riskinen - faktoja, joita nyt otan huomioon. En halua kärsiä nälkää, vaan pyrin syömään sitä, mikä on minulle hyväksi. Luen ja tutkin erilaisia vaihtoehtoja, mutta pääasiassa haluan oppia kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla ravinnonkin suhteen.

Haluan tehdä tästä ravinto/laihtumisasiasta mielenkiintoisen matkan, jossa etsin kenties uusia makuja ja nautintoja. Onneksi tavoitekilojakaan ei ole montaa. Stressiä en tästä ota.

Vähän hymyilyttää

On taas tapahtunut jotakin järisyttävän hyvää, valoisaa ja ihmeellistä. Kyse ei ole pelkästään oman (pöhkön) pääni sisäisistä asioista, vaan näistä Elämää Suuremmista Ihmeistä, jotka ovat tulleet eteeni, ulkopuolelta, kutsumatta, tarjottimella. Olen taas saanut armollisesti kokea, että rakas, edesmennyt Lapseni elää. Kuolemaa ei ole. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kuoleman mysteeri on ihmisen osa ja sitä tutkivat vain rohkeimmat. Mutta erityisesti sitä tutkii tällainen äiti, joka on synnyttänyt lapsensa tähän maailmaan ja kuitenkin joutunut antamaan hänet kuoleman kautta pois. Luovuttanut sen, jota eniten voi rakastaa. Ja huomannut, että rakkaus jatkuu vaan eikä lopu kuolemaan.

Vaikka olen lapsesta asti uskonut tietyllä tavalla (että Koti on siellä toisella puolella), lukenut/selannut satoja kirjoja ja imenyt sitä tietoa, jota oma sydämeni ymmärtää (suoltanut samalla pois, mikä ei minua puhuttele), niin silti olen yllättynyt siitä, että tämän surun kanssa se ei vaan riitä. Kaipaan tuonpuoleista lähemmäs, konkreettisemmaksi minulle, jotta ymmärrän, mihin Lapseni lähti, mitä siellä on, mitä oikein tapahtuu. Mikä tämä juttu oiken on?

Kyse on samalla kokonaisen elämän mysteeristä, mitä taas tutkin. On tehnyt hyvää muistuttaa itseään IOK:n sanomasta: elämä on anteeksiantamista itselleen ja muille, tämä on uni, josta heräämme kotona. Jotenkin se on perusajatus, jonka ymmärrän, mutta... en ihan Muista. Niin, tuntuu, että tietty oivaltaminen on vain hivenen matkan päässä, melkein, mutta ei ihan. Siis elinikäinen tehtävä arvatenkin.

Tämä helpottaa suruani, muttei toki oikaise sitä matkaa. Vielä on paljon kahlattavaa ihmisenä ja etenkin äitinä. Mutta lohtua tämä tuo ja jotakin, josta ottaa kiinni. Että vaikka tässä nyt kirjoittelee hieman huumaantunut Pilviharso, niin takuuvarmasti täältä pesee nyyhkintää taas joku päivä.

Mutta hyvistä hetkistä on lupa nauttia. Se, joka itkee paljon, saa myös iloita ja nauraa. Näin sanoo Pilviharso. Piste.

Ei vielä pistettä sittenkään. Näin muutama päivä sitten unta, että valkoinen hevonen tuli lähelle (pelkään hevosia, tiedoksi, niin tässä unessakin) ja nuolaisi (!) minua poskelle ja lähti pois. Eli pelkäsin turhaan. Oletan, että uni oli hyvä merkki. Muutkin tulkinnat kelpaavat, kiitos.

Kuva: www.pixdaus.com/smile

Viesti tähän hetkeen

En ollut pitkään aikaan nostanut itselleni enkelikorttia. Ajattelin, että näin uuden vuoden alussa, kaikenlaisen ihmettelyn keskellä, se voisi sopia. Kylläpä se kaikista 44:stä kortista sattuikin juuri tämä viesti:

Tuon viestin edesmenneeltä rakkaaltasi: Älä turhaan huolehdi minusta, minun on hyvä olla. Olen onnellinen ja rakastan sinua.
Sydämesi on surusta raskas, ja olen täällä lohduttaakseni sinua. Olen edesmenneen rakkaasi suojelusenkeli ja haluan sinun tietävän, ettei sinulla ole mitään syytä murehtia. Rakkaasi on hyvin onnellinen ja on sopeutunut muutokseen hyvin. Sinuun ei kohdistu minkäänlaista vihaa tai suuttumusta, ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. Ystäväni, et ole tehnyt mitään väärää, joten älä syytä itseäsi millään tavoin. Teit parhaasi, ja rakkaasi on pyytänyt minua välittämään tämän viestin sinulle.
Sielujanne yhdistää edelleen suuri rakkaus. Se ei voi koskaan kuolla! Kaipaat läheisesi fyysistä läsnäoloa, mutta olet jo saavuttanut henkisen yhteyden häneen unissasi. Unessa voit tuntea, kuulla ja nähdä hänen olemuksensa. Rakkaasi on elävä, kuten sinä – monella tapaa jopa elävämpi. Hän on päässyt maallisista huolista ja kivusta ja on vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Kun olet täyttänyt elämäsi tarkoituksen ja on sinun aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, pääsette jälleen yhteen. Sillä välin haluan sinun tietävän, että rakkaasi on kanssasi ja enkelit ovat ympärilläsi lakkaamatta.

Opinko jotakin?

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."

Välipäiviä

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Yksinäisen keijun tarina

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Menihän se joulu

kuten Janne edellisessä postauksessa ajatukseni luki. Aattoilta ja hautausmaa - niistä kun selvisin, oikein helpotti. Ehkä se ennakolta "odotettu" asetelma: äiti menee lapsensa haudalle jouluaattona. Itkin siinä ääneen. Itku tarttui kahteen läheiseen vieressäni. Samalla tunsin, että vaikka itku tuli voimakkaana, sen terävin kärki oli poissa. Hautajaispäivä oli se pahin eikä siihen suuntaan enää voi/tarvitse mennä. Jätän mennyttä taakseni vääjäämättä.

Kohta jo naurettiin tilannekomiikalle, toisen läheisen repusta pullottavalle punaviinipullolle. Paraskin deku, joulujuhlaan matkalla.

En itke, mutta kyyneleet valuvat nytkin silmistäni. Herkästi ne sen tekevät. Tunnen kaikki voimakkaammin kuin ennen. Ikäänkuin jokin kuori minusta olisi kokonaan poissa, kadonnut. Tulkaa meille, niin itketään yhdessä - varmasti onnistuu!

Iloa on piisannut myös. Nytkin tuolla nukkuu vielä kaikkia ihania ihmisiä, rakkaita, eläviä. Olen saanut tehdä lelliruokaa, hieroa niskaa, olla vaan. Joulupukkikin osasi tuoda täsmätoiveet: uudet töpsykät ja kirjaksi Anna Gavaldan "Lohduttaja". Yllätti lisäksi punapoolopaitaisella kuumavesipullolla!

Joulu tulee joka tapauksessa

En todellakaan tällaista joulun vastustusta ja vetkuttelua ole ennen kokenut. Leivon kyllä ja ruokiakin valmistunee. Mutta kaikesta puuttuu... into, enemmänkin olen itku kurkussa. Olen haluton lähestymään joulua, huomista aattoiltaa, hautausmaata. Sieltä se tulee kuitenkin.

Ja voi olla, että jokin kirjalahjatoive toteutuu. Sekä suklaata ja punaviiniä. Ja rakkaita ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Kaikesta huolimatta:

HYVÄÄ JOULUA SINULLE, LUKIJANI!

Leivon joulua

Myönnytys joululle: talvisempi blogipohja.

Leivontaterapiasta tykkään. Tänään aioin tehdä gluteenittomalle sukulaiselle sekä pipareita että kakkua, mutta vain keksit syntyivät. Meidän perhe sai sen sijaan kaksi kuivaa kakkua. Mittasin nimittäin sokeria kulhossa, jossa olin aiemmin sekoittanut venhäjauhoja - ja se piti sitten kyllä sen takia diskata pois. Keliakia rajoittaa. Mutta TalonMies ei ollut asiasta ollenkaan pahoillaan, saipahan sekä tumman että vaalean kakun. Olisin leiponut varmaan muutakin, mutta sitten loppui voi. Voi voi. Jatkuu huomenna.

Jouluruokien valmistelua rajoittaa tietoisuus, että eräs niistä nautiskelija on ikuisesti poissa. Juuri häntä varten hääräsin monta kertaa keittiössä, sillä hän oli armoitettu kulinaristi, kaikkiruokainen ja kokkitaitoinen itsekin. Muistoja muistojen perään.

Pitkästä aikaa myös ulkona tänään. Kunto on päässyt kehnoksi, äkkiä sen huomaa. Lumista, harmaata ja kaunista. Niinkuin elämä joskus.

Ollaan hiljaa

Takana kiireviikko ympäri maakuntaa, edessä toimistopäiviä - ja kait joulukin. Ihan miten vaan.

Olen aika hiljaista tyttöä nyt. Puhetyöläisenä en ole voinut koko viikossa säästää flunssaärtyneitä äänihuuliani sillä seurauksella, että suustani tulee enää vain kähinää, pihinää, särinää. Toivottavasti vaitonaisempi viikonloppu tuo tähän luonnollisen helpotuksen. Joskus harvoin olen tarvinnut silloin tällöin toistuvaan pulmaani lääkekuurin, mutta elämmä toivossa vielä. En ole oikein hanakka näille anitbilooteille (kuten jälkikasvu muinoin niitä lääkkeitä nimitti). Mutta voitte kuvitella, miten hauskaa tämä vaitioloni on TalonMiehestä ja nuorisosta!

Lääkkeitä ihastuneempi olen homeopatiaan, josta olen taas saanut erinäisiä apuja. Selvisi sillä taktiikalla myös se, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä keski-iästä, vaan nimenomaan siitä, että saman 9 kk sisällä olen menettänyt sekä lapseni että äitini ja yksi lapsistani on muuttanut sen verran kauas, että tekemisemme eivät enää voi olla jokapäiväisiä.

Tunnen todella olevani Uuden edessä. Ketä siis hoivaan, jollei ole lasta eikä vanhaa äitiä? Hoivaviettini ei ole ollut ikinä niin suuri koskaan, etten ole itseäni ajatellut yhtään. Muistan oikein hyvin, kun esikoinen syntyi (ja rankkaa oli), että sanoin ristiäisiin minua somistavalle kampaajalle, jotta jospa karkaan tällä matkalla. Vaan enpä karannut, vastuuntuntoinen, en tietenkään. Opin sen sijaan elämän verran uusia asioita, elinikäistä äitiyttä ja huolenpitoa. Rakkautta, sitä just.

Silti tämä on kumma kohta elämässäni. En koe tarvitsevani koiraa, kissaa ja pikkulapsia korvaukseksi ympärilleni, vaan enemmänkin olen... hämilläni. En ole nyt edes huolissani kenestäkään. Enkä tahdo ollakaan. Tahdon jotakin muuta kuin... hoivata...

Muistan muutama vuosi sitten sanoneeni ääneen, että nyt juuri on mukavia vuosia menossa, kun kukaan läheinen ei makaa henkitoreissaan sairaalassa. Sama vähän nyt. N Y T just on hyvä. Edes tämän hetken.

Viime yönä "niitä kuvia" unen ja valveen rajamailla: Sängyllä vauva, kuvaan tuli äiti, muodostivat yhteisen energian. Kuva vaihtui vanhemman äidin käteen ja pystysuoran "rajan" takana olevan Lapsen aikuiseen käteen. Molemmat ojensivat sormiaan kohti toista, mutta aina eri kohdassa rajan pintaa. Hakemista. Etsimistä. Puolin ja toisin. En tiedä, osaanko selittää, mutta kysykää jollette ymmärrä.

Asiasta toiseen: Onko teistä Blogilista ollut hitaampi kuin ennen?

Journey through my soul

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Henkistä ja fyysistä kipua lohdun kera

Nyt on sitten vihdoinkin oikein asetettu kortisonipiikki lonkassa eli bursiittia hoidetaan taas. Ei tämä vaiva ole mihinkään kadonnut, vaan joka yö on kipu muistutellut olemassaoloaan. On vain ollut muita murheita niin, että lonkan nivelpussin tulehdus on ollut vain yksi lisä repaileseen yöhön, sotien jälkeiseen elämään. Päivätoimia se ei ole onneksi paljoa haitannut. Nyt alkaa puudutuspiikin vaikutus lakkaamaan ja kävely on ontumista jo. Mutta jospa tämän kivun kautta olisi tie selkeämpi. Ottaisiko oikea jalka vihdoinkin askeleen eteenpäin?

Mutta mennyt on vahvana tässä. Ikäväitkut ovat olleet flasbackejä, esim. yhtäkkiä muistan, miltä Lapseni ruumis näytti ja tuntui, kun häntä silitin. Välillä itken sitä, kun leikkasin hänen paitansa auki selästä, jotta se olisi helpompi pukea päälle, heijasin sylissäni paitaa. Ja niin edelleen... Sitten nenän niisto ja show must go on.

- Etkö sinä usko, etten minä ole sinua jättänyt, sanoo Lapseni (päässäni), kun makaan saunan lauteilla ja syytän taas häntä kuolemastaan.

Kummallinen inkkariaika on myös menossa. Joka puolelta hyppii omia tai toisten mielikuvia ei tästä ajasta, mutta nimenomaan intiaaneista. Keltainen tai oranssi väri on pop, silmissäni, meditaatiossa, unikuvissa. Vähän hassu fiilis, hyvällä tavalla. En taida hämmästyä mistään enää.

Vapaa

Autoilen terapeutin luo puhumaan surustani. Radio Nova haastattelee Tarja Turusta ja soittaa lopuksi Walking In The Air. Muille ihan normaali joulu- ja lumiukkolaulu. Minulle kappale Lapseni hautajaisten muistotilaisuudesta. Kirkas taivas, aurinko matalalla taivaanrannalla, kuuraa nurmikolla. Sinä ainakin olet vapaa, sanon Lapselleni ja itken niinkuin autolla ajaessa vain voin. Itken yllättävän paljon terpankin luona. Herkkä päivä taas tänään.

Kuva: www.pixdaus.com/flying

Joulun odotustako?

Uusi blogipohja kuvaa parhaiten mieleni maisemaa joulun suhteen, ainakin tällä hetkellä. Laitoin jouluradion soimaan taustalle, mutta nyt alkaa tunteita taas tulla... Äitini, Lapseni...

Ei taida joulu onnistua meikäläiseltä tänä vuonna. Ei ainakaan perinteisesti. Sorry teille, täydellisen joulun ystävät. Täällä mennä onnutaan "valon juhlaa" kohti ja päätetään selvitä siitä parhaimmillaankin reippaalla retkimielellä.

Nyt panen jouluradion kiinni ja keskityn arkeen. Naps.

Järjen ja tunteen tarinoita sun muuta sunnuntaita

Hetki aikaa istahtaa omiin ajatuksiinsa. Anivarhain aamulla olimme lastaamassa muuttoautoa, joka lähti hurruttamaan suureen maailmaan. Leipoa täräytin tonnikalakasvispiirakan, erilaisen version kuin ennen, sillä kohta tulee yksi ystävä vuosien takaa kylään. Lyhensin avoanopille jouluverhot. Kohentelin muutenkin kotia ja totesin, että vieraita pitäisi käydä useammin, niin tulisi pidettyä paikat ordningissa. Vielä kun ehtisi TalonMiestä ulkoiluttamaan, ts. hän ehtisi minun kanssani, ennen pimeän tuloa. Tuijottaa tuolla tietokoneen ruutua ja tekee sunnuntaitöitä, kova säätämään... Ehkä käy taas perinteisesti, että löydän itseni pimeältä kylänraitilta vähän ennen yöunia.

Lähden vielä tervehtimään kirjastosta muutamina päivinä kannettuja kirjapinoja. Olen käynyt muka hakemassa jonkin tietyn kirjan, mutta mukaan kulkee aina neljä tai viisi muuta. Olenko jo kehunut tätä äänikirjasarjaa: Enni Mustonen alias Kirsti Manninen "Järjen ja tunteen tarinoita"? Aivan erinomaista keittiöpuuhastelutarinaa. Kuunnellessani en ole varma, olenko 1800-luvun Helsingissä vai 2000-luvun maaseudulla. Jos kiinnostaa hyvin kirjoitettu Suomen historia eritoten naisten näkökulmasta, niin tässä se on.

Ja taas vähän paremmin

Nyt olisi hyvä olla jo pää tyynyssä, mutta tulin ihan ilmoitusluontoiselle asialle: Elämä jatkuu taas. Eilisen itkun jälkeen tänään vain yhdet itkut ja sekin sururyhmässä. Ei tätä surua tarvitse itkujen määrässä tai määrättömyydessä mitata, mutta oma suremin on tätä, ailahtelevaa. Toisaalta, minun ei tarvitse kuin lukea tuo eilinen tekstini, niin varmasti onnistuu itkeminen, sillä kaipaus ON.

TalonMies urakoi ihmehommiaan, mutta minulla on tänä iltana ollut täällä kotona viehättävää naisseuraa. Kynsilakkailta meillä, äidillä ja tyttärellä. Joulutortutkin paistettu, konvehteja syöty.

Liian ikävä nyt

Ikävä kun iskee, sen voima aina yllättää. Löysin äsken itseni kaivamasta netistä todisteita, että olihan Lapseni olemassa? Kuoliko hän? Facebookin kaverin kommentit, kun on suruviestin saanut, repii minunkin sydäntä uudelleen. Ystävien suru, kaipaus ja trauma tapahtuneesta heille, ketkä olivat läsnä, kun...

Kun löytää itsensä googlettamassa hänen nimeään, vaikka mitään ei löydy. Kun vielä yrittää soittaa hänelle, vaikka numero ei ole käytössä. Kun yhä uudestaan lukee yli vuosi sitten puhelimeen talletettua tekstiviestiä: "...sinä, isä ja X ovat tärkeintä minulle maailmassa..." tai "Hyvää naistenpäivää, äiti!".

Paljonko pitäisi maksaa, mitä voisin tehdä, jotta kuulisin vielä äänesi? ÄÄNESI!

Olitko sinä varmasti täällä? Kuolitko sinä varmasti pois? Tavataanko me varmasti vielä?

Voi nakki, miten ikävä on nyt! Tämä äiti itkee nyt täällä, yksin kotona. Sorry.

Elämää harvaruokaisen yökiitäjän kanssa

Pikkukiirettä, menoa ja meininkiä, jopa yhdet pikkujoulut lähimenneessä. Äsken istahdin tähän koneelle jotakin niistä kirjoittamaan, kun TalonMies hihkui että häntä piti lähteä ulkoiluttamaan. Nooh, säälistä läksin, kun tämä on istunut koko päivän koneella, mutta vähän "hanteloitti" (onko tuttu sana teille?). Olen tänään nimittäin aamulla kävellä ulkoillut yli tunnin, hyppinyt JamBaila-tunnin 60 min ja taas menoksi. Sitä paitsi TalonMies on armottoman iltavirkku eikä hänestä ole ollenkaan hassumpaa kävellä pitkin sysimustaa kylänraittia klo 21.30-22.30. Minä läksin ihan tokkurassa, mutta kyllähän siellä kuitenkin happirikkaassa ilmassa piristyi.

Toinen oleellinen ero meillä on tämä verensokeri. Minulla ne heittää ja vaihtelee ja välillä olen nälkään kuolla. Herra on tänään syönyt lounaan klo 14 - eikä ole sen jälkeen pannut murentakaan suuhun. Kello on nyt jo melkein 23.00 eikä hän kaipaa vielä mitään iltapalaa. Istuu tuolla telkkarin ääressä tyytyväisenä, ei ole nälkä yhtään.

Vielä meinasin kolmannen omituisuuden paljastaa tästä herrasta. Olisi pitänyt tuo edellinen meemi tehdäkin TalonMiehestä, hänellä sitä paljastettavaa piisaa. Mutta tässä tuli jo kaksi ihan oleellista: ulkoilee mieluiten yömyöhällä ja elää päälle näkymättömällä vararavinnollaan pitkiäkin toveja.

Nyt tämä kroppa kaipaa yöunta. Öitä.

Jälleen paljastuksia

Villiina, jolle tässä kaunis kiitos, antoi tunnustuksen ja haastoi paljastelemaan erinäisiä asioita. Oikeastaan olen tehnyt tämän jokin aika sitten, mutta antaa mennä, tässä lisää: Ohjeet siis näin:

1. Kiitä sitä, jolta sait tunnustuksen.
2. Kopioi kuva ja liitä blogiisi.
3. Laita linkki, keneltä sait tunnustuksen.
4. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä.
5. Anna tunnustus seitsemälle. Linkitä nämä blogissasi. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta.

Seitsemän paljastusta:

1. Olen syönyt iät ajat samanlaisen jogurttiaamiaisen mysleineen, marjoineen ja siemenineen.
2. Kahvi on parasta aamupäivällä keltaisesta Teemamukista.
   
3. Nukun koiran unta, mutta minulla on kyky nukkua todella pitkään, jos tilanne niin sallii.
4. Autoni takakontissa on edesmenneen Lapseni jäämistöä, kierrätykseen lähteviä pussukoita, pari myytävää koria ym. Käyhän se "kierrätys" näinkin!?
5. Haaveilen (yhä edelleen) asumisesta lämpimässä maassa. (Haa - paljastui samalla itsellenkin, että osaanpas haaveilla!)
6. Pidän unipäiväkirjaa, tarpeellinen itsetuntemusvälineeni.
7. TalonMies on hassu mies. Sopii minulle.

Jaan tämän tunnustuksen eteenpäin seuraaville vapaaehtoisille: Marjo/Kolmas elämäni, Testattu: Jannen elämä, Miina/Naura ja naputa, Yvonne/Pohtija-Iita sekä kaikille, kuka vain haluaa tämän tehdä.

Kuka minä olen?

Vuokra-asunnon etsiminen läheiselle on aikaa vievää puuhaa. Se on täyttänyt nyt kaiken mahdollisen välikön. Toisaalta se on myös näyttänyt sen, että pystyn keskittymään johonkin niin, etten muista lainkaan suurta menetystäni. Aika auttaa. Tiivis tekeminen auttaa.

Aamulla mietin ääneen mennyttä vuotta. Itselläni katkesi kamelin selkä juuri tänä päivänä vuosi sitten. Kun sen silloin tiedostin ja voimakkaasti ilmaisin, alkoi parempi ja toivorikkaampi aika. Joka taas maaliskuussa koki täydellisen rysähdyksen Lapseni kuolemaan.

En ymmärrä tätä elämää ollenkaan ja luonteelleni tyypillisenä Haluaisin ymmärtää, edes jollakin tasolla. Saada varmuutta siitä, että vaikka elämä näyttäytyy sattumanvaraisena meille pikkumuurahaisille, niin silti jokaikisellä tapahtumaketjulla on syvempi merkitys. Nyt en vain vielä tätä näe. Olen vielä keskellä jotakin prosessia, jota en ymmärrä.

En edes tiedä, kuka nykyään olen. Joudun etsimään omat rajani eri asioissa, eri ihmistenkin suhteen. Viimeiset 8 kk olen kääntynyt sisäänpäin, kotiinpäin, yksin oloon, nuollut haavojani täällä hiljaa. Niin ei tehnyt - eikä olisi luullut koskaan tekevänsä - entinen Pilviharso.

Piirini, jossa pyörin, on niin pieni, etten tunnista sitäkään kautta itseäni. Entinen sosiaalisuuteni on jonkin verran palannut, mutta väsyn helposti ihmisiin. Olen helpottunut niistä päivistä, kun ei tarvitse läheä mihinkään eikä olla kenenkään kanssa.

Apua, kuka minä olen, kuka täällä oikein kirjoittaa?!

Kuva: www.pixdaus.com/lonely beach

Lentoon lähtöä ja matalaa mieltä

Täällä ollaan asunnonhakupuuhissa. Komuttu netistä vuokra-asuntoja ja harmitelu sitä, kuinka vaikea on on matkan takaa piipahdella varttitunnin näytöissä semminkin kun on työvuoronsa täällä vielä. Yksi lähimmäisistä on lentämässä pois paikkakunnalta suureen maailmaan. Toivottavasti oikea koti löytää asukkinsa, vain yksihän tässä tarvitaan yhdelle.

Omassa arjessa ei ole mitään maintsemisen arvoista, ei ainakaan hehkuttavaa. Eilen tosin havaitsin, kuinka jouluisen kaunis voi olla marrasmaisemakin. Nuoskalumi narskui kengän alla eikä paleltanut yhtään, vaikka autoa joutui etsimään lumikerroksen alta. Järven päällä lepäsi talvisumu, kauniina sekin. Vaikkei ole aina aurinkoa, maailma voi olla ihmeellisen näköinen silti.

Omakohtaiset haaveet ovat vielä jossakin kaukana tai sitten olen vihdoinkin tajunnut, että haaveita ei tarvita. Että elämä vaan on tässä. Olo on edelleen kuin sotien jälkeen enkä tiedä, kuka olen, millaiseksi jään tai tulen. Vai menen? Vai vain olen?

Syksyn arkea

Tapaan vähän väliä tuttavan, joka muina ihmisinä kysyy, että mitä (kivaa) sinulle kuuluu. Joudun sekunninmurto-osissa miettimään: Eikö tämä tiedä Lapseni kuolemasta? Vai tietääkö tämä siitä, mutta antaa kohteliaasti minun ottaa se puheeksi? Vai onko lainkaan kohtelias, mielenkiinnolla seuraa "vointiani"? Tietää tai ei, mutta kestääkö juuri tämä ihminen juuri tällaisen uutisen juuri tässä: kadulla, kaupassa, ohimennen jossakin.

Vaikka lapseni kuolinilmoitus oli aikoinaan paikallislehdessä, harva lukee niitä tai ainakaan mieltää lukemansa. Monen ikäiseni ihmisen ei ole tarvinnut lähiomaisena miettiä vielä edes vanhempien kuolinilmoitusta, se on heille asia joka liikkuu jossakin tulevaisuudessa. Se mikä on meille ollut nyt suuri ja hallitseva suru, on näköjään suurelle osalle täysin tietämätön asia.

En ole tästä iloinen enkä surullinen, hämmästelen vain. Ja yritän mennä vastaantulijan asemaan. Joskus se menee "samana vanhana" ilmiönä, joskus väsyttää loppuelämä: tätäkö se tulee olemaan, ihmisten kestokyvyn arviointi, mahdollinen itketys ja tuki heille vai kenties omat kyyneleet just nyt.

Exä osaa heittää harvasanaisia huomioitaan. Lapsemme entinen opettaja tuli vastaan ja kysyi, mitä Lapselle kuuluu. Exä sanoi, että toivottavasti parempaa nykyään... Kun hän hieman avasi asiaa, ei opettajakaan osannut tästä yllätyksestä oikein siinä toipua. Kukapa osaisi.

Muuten soudetaan tätä surun järvenselkää, hitaasti, mutta ehkä eteenpäin kuitenkin. Sururyhmässä käydään ja tiettyjä käytännön juttuja tässä vielä on. Arki täyttyy - saa täyttyä ja pitää täyttyä - kaikenlaisesta muusta. Ei täällä nyt hätä ole, normi-itkut ja -naurut ja -tylsyys. Huomion vain ympäristöäni.

Kuva: www.pixdaus.com/atumn train

P y s ä h d e l l ä ä n

Kiitos Hannen/Virtausta elämään vinkistä. Minäkin luin hänen ihastelemansa kirjan: Linda Olsson, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja - ja pidin lukemastani. Kirjassa hyvää oli tunnelma, läsnäolo, kiireettömyys, rauha, kivun jälkeen elämän jatkuminen, ero, kohtaaminen, luonto... Kirjan loppuosaei ollut mielestäni ihan nappijuttu, mutten osaa edes tarkemmin määritellä syytä eikä sen ole väliä. Vietin sunnuntaipäivän lukien. Tuli samanlainen olo kuin aina jouluna, kirjapino, sopivan pehmoinen nojatuoli, kiireetön olo. Tätä kirjaa on pakko lukea paikoilleen asettuen ja rauhassa tunnelmoiden.

Kun on isoja asioita pää täynnä, on hyvä keskittyä yhteen näkymään/asiaan kerrallaan. Viime aikoina olen päivät ja yöt ihastellut kuuta, aina se on vaan nenäni edessä, kuljen missä vaan. Marraskuu osaa sitten olla kaunis, karuudessaankin.

Pyhäinpäivän kyyneleet

Minulle perinteinen pyhäinpäivä oli uusi juttu. Tunsin tarvetta mennä kirkkoon kuuntelemaan rakkaan Lapseni nimen. Sattumoisin (jota ei siis ole) pappi oli sama, joka oli silloin kun Lapseni sai nimensä, yli 20 vuotta sitten. Nyt sama henkilö, joka hänen nimensä virallisesti kasteessa lausui, kuulutti sen viimeisen kerran myös, kirkossa, muiden seurakunnasta poistuneiden joukossa.

Pyhä tilaisuus, mutta rankka. Rankempi kuin olisin uskonut. Kuin taas olisi repinyt haavaa auki, kuin kaikki käsittämätön olisi tapahtunut juuri äsken. Olen edelleen kyyneleet silmissä vaikka olen lääkinnyt itseäni ruokalohdulla: tulisella pizzalla, punaviinilasillisella, köyhällä ritarilla kera hillon ja jäätelön, rooibosteellä...

Ennen ja jälkeen sotien... Rakkaani - elävät ja kuolleet - toivovat joka tapauksessa, että jatkan elämääni kaikin mahdollisin voimin. Menen tästä eteenpäin vaikka välillä rämpien, mutta menen kuitenkin. Huomenna on taas parempi päivä...

Kultainen blogi

Vilosohviystäväni Verna, Yöhoitaja, on muistanut minua kullalla ja kunnialla. Kiitän ja siirrän tätä eteenpäin kahdelle blogiystävälle, joista ensimmäisen kanssa olen matkannut jo jonkin aikaa, jälkimmäinen on uudempi tuttavuus. Olette merkkinne ansainneet!

helmiä keräävä Junika
lepotuolissaan istuva Leila

Kaikkien äitien puolesta

Jos joku haluaa lukea äidin tuskasta, niin tässä vinkki: Kaulio-Uotila: Äiti ei jätä. Selauslukaisin kirjan läpi juuri äsken ja löysin paljon tuttuja tuntemuksia. Onneksi kaikkea ei tarvitse jokaisen äidin käydä läpi omassa elämässään. Kuitenkin viime vuosina jonkin verran huolta ja murhetta kokeneena tuli vertaisolo: en ole yksin näissä perusaatoksissani. Sama pätee varmasti isiin, mutta tässä teoksessa olin nimenomaan keskitytty äiteihin.

Eritoten minuun kolahtivat tällä kertaa nämä lainaukset:

s. 70: ”Kohtuuttomien itsesyytösten hälventäminen on vaikeaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Ensi alkuun olisi hyvä arvioida, kuinka tärkeää ylipäänsä on löytää tilanteelle syy. Olisiko mahdotonta hyväksyä, että mitään syytä ei ole olemassa? Voitko sietää sen, että elämä on näin pelottavan sattumanvaraista?”

s. 167: ”Hyväksymiseen ja rauhaan on mahdollista päästä, mutta se vaatii pitkän tien ja paljon kyyneleitä. Todellista vapautta on se, että ei ole enää mitään menetettävää. Silloin ei tarvitse pelätä mitään.”

Tähän loppuun sopisi tällainen Anna-Mari Kaskisen runo äidin rakkaudesta:

Jos maailman äitien huokaukset
kimppuihin koottaisiin,
jos jokainen huoli ja pelko ja toive
pantaisiin pakettiin
ja jokainen piilossa itketty itku
puroina virtaisi,
ja jokainen kaipaus siivilleen saisi
nousta kuin enkeli,

niin maailmankaikkeus olisi täynnä
laulua äitien,
ja jokainen pensas ja lintu ja tuuli
katsoisi vaieten,
kun ilmojen halki valkea joukko
kantaisi valoa,
ja enkelin siipi koskettaisi
jokaista taloa.

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen sirpale mustuneinkin
heijastaa auringon.

Onni täällä vaihtelee

ja sen mukaisesti on eletty: Välillä alakuloa, ikävää, itkua. Välillä omatoimista piristymistä töitä tehden. Elämän merkityksettömyyttä. Ihania lullutushoitoja. Ystävien tapaamista. Vetäytymistä. Rutiinien kaipuuta. Rutiinien poispyyhkimistä. Paniikki, kun elävä lapsi ei vastaa puhelimeen. Helpotus, kun sille löytyy luonnollinen selitys. Naurua ja iloa. Itkua ja surua.

Siis elämää tällä puolen.

Viime viikolla riemuitsin keskellä yötä kello 3, sillä näin rajan toiselle puolelle siirtyneen Lapseni unessa! Kohtaaminen oli ihana, kävelimme kädet toistemme vyötäisillä. Hän oli pukeutunut johonkin virkapukuun, suoraryhtinen ja arvokas. Naureskeli yhdelle tapahtumalle siellä puolella. Herättyäni en meinannut malttaa odottaa aamuun asti, jotta pääsen kertomaan unen TalonMiehelle. Olin niin onnellinen, että itkin. Ja nauroin.

Merkkipäivä

Pitäisi jo nukkua, mutta täällä on vähän erilainen maanantai-ilta. Olen normaalit jumpat ja espanjan tunnit komunnut, mutta nyt olen yksin kotona (TalonMies työmatkalla). Lisäksi kun sattuu olemaan edesmenneen Lapseni 7 kk kuolinpäivä SEKÄ toisen vanhempani 9 v kuolinpäivä, niin ajatukset ovat molliviritteiset, painopiste menneessä, menetetyissä. Haluan käpertyä suruun tällaisena iltana, kun talo on tyhjä. Ei tarvitse reipastella eikä ottaa ketään huomioon. Laitan soimaan Petri Laaksosen "Ota hänet vastaan", itken ja ryystän valokuvalle, kuulen Lapsen antamat vastaukset, soitan kappaleen toisenkin kerran, itken, rauhoitun ja teen taas omat diilini hänen kanssaan. Semminkin kun tunnen hänen rauhoittavan läsnäolonsa.

Huomenna työ ja ulkoilulenkki vievät mennessään. Onneksi. Näinkään ei jaksaisi.

Hyv' yötä muutkin valvojat!

Kuva: www.pixdaus.com/rain, cry

Hautausmaata ja elämää

Kävin ostamassa Lapseni haudalle kynttilälyhdyn. Luonnonkivi, jonka Lapsen isä joskus löytää ja jaksaa sen haudalle järjestää, saa vielä odottaa. Mummo on vienyt sinne kanervan, täti havuja, siispä minä hommasin tämä lyhdyn. Kävin sateessa asettamassa sen paikoilleen, saa nähdä, kuinka kynttilä palaa, en ole vielä oikein ekspertti tässä.

Seisoin vähän aikaa hanskat ja pää märkänä haudan edessä, hytisin ja kuulin: Äiti, mene jo pois, ettet vilustu. Menin sitten. Molemmat lähdettiin.

Lyhtykaupassa eli tavaratalossa tuli vastaan entinen koulukaveri. Sekunnin murto-osan olin häkeltyä, sillä hän ei näyttänyt entiseltään, vaan vakavasti sairaalta: erivärinen peruukki, laihtuneet kasvot. Iloisesti tervehdimme, minä jarruttelin ja halusin pysähtyä juttelemaan, mutta hän ei. En tiedä, tiesikö hän minun tilanteen, mutta minä Näin hänen tilanteensa. Kaksi elämän erilailla kolhimaa. Meillä olisi ollut varmaan toisillemme jotakin sanomista, mutta jotenkin kunnioitin hänen liukenemistaan takavasemmalle.

Kerran eräässä rappukäytävässä, kun en juuri silloin muistanut, että Lapseni on kuollut, ihmettelin, mikä vastaantulevalla miestuttavalla oli mielessä. Hän empi ja kääntelehti, minä vain iloisesti tervehdin puhellen niitä ja näitä. Aivan, hän tasan tarkkaan tiesi tilanteeni ja olisi kenties halunnut ilmaista osanottonsa. Minulla ei vain silloin ollut vastaanottoa, näköjään.

Nopeita ja hienovaraisia hetkiä, jotka silmäräpäyksessä ovat ohi.

Vakiolauantairuoka syöty: uunilohta, kasviksia ja valkoviiniä. TalonMies kuorsaa tyytyväisenä telkkarin ääressä. Minä ja yksi nuori verkossa. Yksi omassa kotona tai ystävien luona. Elämää. Elossa.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Huomasin, että vedän itse itseäni kahtaalle: Toinen osa minusta ahdistuu kaikesta mikä tässä yhteiskunnassa on totta ja niin epistä - arvomaailma, joka allokoi rahat ja resurssit muualle kuin niitä todella tarvitseville. Osa minusta taas luottaa juuri tähän hölmöläisten faktaan, jolle ei ole kuin p--nen loppu - tätä, mitä ihmiskunta ihan ite tilaa, sitä se tulee saamaan, oma vika. Olen syntynyt tähän kulttuuriin, tähän ajankohtaan, näiden ihmisten (pöljienkin) keskelle, tähän arvomaailmaan, jossa yritykset ovat olemassa vain siksi, että omistajien voitot maksimoidaan.

Jotta tässä oon enkä muuta voi. Tarotkorttien Hirtetty.

Olen aina ollut taistelijaluonne, en mikää läpikiltti tyttö. Jollei oma tilanne ole vaatinut, olen rientänyt toisia puolustamaan. Entisessä elämässä varmaan joku vapaustaistelija. Ainoastaan työelämä on pystynyt ajoittain alistamaan minut, vetänyt sivistyneesti mattoa alta, kun on kuukausipalkalla liehitellyt. Muulloin olen aina ollut nyrkit pystyssä: ei käy!

Vanhemmiten - kokemusten kera - tulee ulkopuolisuuden tunne. Kiihkeys tasoittuu, laantuu - toivottavasti ei sentään kyynisty. Nuorempana uskoi muuttavansa maailmaa, nykyään ei edes osaa toivoa sitä. Kunhan jotenkin tässä menee ja pärjäilee. Sulattaa kaiken tapahtuneen ja parasta aikaa tapahtuvan. Sekä yrittää olla ajattelematta eteenpäin, minkäs sille teet.

On niin paljon, jota haluaisin muuttaa ja juuri siksi pelkään, etten jaksa muuttaa mitään, edes sitä pientä sarkaa, omaa porkkanariviä kerrallaan, jota kitken.

Minuun vaikutti tänään kaiken lisäksi A-Zoom, jota itkin sohvalla.

Olen ilmeisesti keskittynyt niin suuriin sisäisiin ja ulkopuolisiin asioihin, etten ole koko syksynä muistanut ollenkaan sitä, että iso pihamme syksyn lehtineen huutaa haravoijaa. Jospa siis huomisaamuna aloitan siitä, omalta pihasaraltani, lehti kerrallaan. Riittääkö se näin ensi alkuun?

Kuva: www.pixdaus.com/leaf

Istun nyt tässä ja kirjoitan

Arki on ollut normaalia ja hyvää. Loman jälkeen se on kantanut, vienyt aikaa eteenpäin kuin huomaamatta. Mukavaa kiirettä, mutta melkein liian...

Tullut taas ikävä omaa itseäni. Olen niin tottunut kyselemään, kuka olen, mitä tunnen, miten menee, että peräkkäiset toiminnalliset ja aikataulutetut päivät alkavat olla liikaa.

Edes tämän lyhyen postauksen ajan voin ihmetellä olevaa, miltä minusta tuntuu. Kehoni on saanut liikuntaa sekä istumista. Nyt se viestii haluavansa lullutusta. Pitkään aikaan kukaan ei ole hieronut minua - alkaa olla aika varata joku terapeuttiaika. Kävin juuri erergiahoitajalla, mutta se ei riitä. Kaipaan fyysistä lihasten vanutusta, oloa, että jotakin konkreettista on tehty. Sen ajanvarauksen hoidankin tänään.

Vuosia sitten kävin säännöllisesti vyöhyketerapeutin vastaanotolla. Kehoni oli kuin riippuvainen siitä. Mutta kuten missä tahansa pitkässä suhteessa, joskus on aika uusiutua tai lähteä uusille teille. Lähdin, mutten ole ottanut mitään uutta kehonhuoltoa tilalle. Myös raha ratkaisi asiaa tälle hiljaisemmalle vaiheelle.

Blogikriittisyys (huvittaako ylipäätään kirjoittaa) nostaa jälleen päätään. Samat miksi-kysymykset, mutta myös muistaminen, että nimenomaan vuorovaikutus tekee tästä toisenlaisen kuin oman koneen päiväkirjaan kirjoittaminen. Ja kuitenkin sitä niin mielellään lukee myös toisten elämää ja sen erilaisia tunnelmakuvia.

Ihailen runoilijoita ja muita taitavia kirjoittajia, jotka tiivistetysti saavat sanotuksi monta tärkeää asiaa symbolisesti. Kuinkahan saisi oman runosuonen pulppuamaan? Jotkut kertovat heräävänsä keskellä yötä ja kirjaavansa ne muistiin. Voiko tuollaista houkutella tulemaan vai onko se vain annettu lahja?

t. uudistusta kaipaava nimimerkki "Samaa vanhaa"

Kreativ Blogger

Sain Runotalon Sarilta haasteen, josta kiitän sekä täten jatkan...

Mukana seurasivat seuraavanlaiset ohjeet:

Kopioi kuva ja liitä blogiisi

1. Laita linkki keneltä sait tunnustuksen
2. Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä
3. Anna tunnustus seitsemälle
4. Linkitä nämä blogissasi
5. Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Vaikeaa, sillä lärppäsuuna olen tunnustanut täällä jo kaiken… melkein. Siispä kertaan vanhaa, jollei joku ole sattunut aikaisempaa blogiani joskus lukemaan:

1. Olen (yli?)huolehtiva äiti, naarastiikerirotua, joka on vaanimisesta huolimatta menettänyt yhden lapsen tästä maailmasta toiseen.
2. Teen unelmatyötä freelancerina. Vihdoinkin.
3. Elämänkatsomukseni on avara, rajana Rakkaus.
4. Olen aina lukenut ja kirjoittanut paljon. Puhunkin kernaasti. Sanat merkitsevät minulle keskimääräistä enemmän, mutta se ei takaa sitä, etten henk.koht. töppäilisi niiden kanssa. Jatkuvasti.
5. Lellin rakkaitani ruualla, usein ihan hyvällä, otaksun.
6. Tiedän, että oikea Kotini on tuolla puolen, käymässä ollaan täällä.
7. Maanantai oli tosi huono päivä, täynnä huolia ja murheita, ikävää ja surua. Nyt taas henki kulkee.

Oikaisen tehtävän jaon seitsemälle, sillä tappelin jo eilen tämän tekstin kanssa enkä jaksa enää. Leikkaa ja liimaa -systeemi tuo mukanaan jotakin häikkää linkityksiin. Siispä jatkakaa vaikka te, joiden elämänkatsomus on kutakuinkin sama kuin minun kohdassa 3 ja 6.

Aistin - ja haastan

Sain haasteen Bamiellalta, kiitos. Siis pitkästä aikaa jotakin tällaista = tavallista ja normaalia. (Toinenkin meemi odottaa...)

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

***
1. Näköaisti… Värit – ne eritoten merkitsevät niin paljon. Näköni ei ole koskaan ollut nollan tarkka (likinäköisyyttä), mutta lukeminen ja sitä kautta näkeminen on ollut tärkeää minulle. Silmiin katsominen on osa totuutta ja aitoa kohtaamista kaikkien elollisten olentojen kanssa.

2. Kuuloaisti… Vanhemmiten hälyäänet rasittavat. Rakastan omaa rauhaa ja hiljaisuutta, luonnon ääniä, ei melua. Toisaalta omaan kiitettävän kyvyn sulkea pois ympärillä olevan hälyn, jos vain on tarpeeksi intensiivistä pohtittavaa.

3. Tuntoaisti... Sormeilen ja kosketan paljon: kankaita, pintoja, ihoa, hiuksia. Tarvitsen myös itse kosketusta, jotta tunnen "olevani", mm. rakastettu.

4. Maku- ja hajuaisti… Kulinaristi kun olen, miten tärkeä tämä aisti onkaan! Arvostan hyvää ruokaa ja juomaa. Rakastan erilaisia hajuvesiä, joskus jopa seurasin tuoksu-uutuuksia tarkkaan. Ainoastaan toisten ihmisten allergisuus hajuille rajoittaa tuoksujen käyttöäni.

5. Herkkyys, intuitiivisuus… Mikäs tämä aisti oikein onkaan? Niin tai näin, se on ollut osa minua aina. Kuten on näköjään alenevassa polvessanikin. Ei aina niin kiva, mutta toisaalta avartava ja ymmärtävä puoli ihmisyyttä.

Haastan mukaan seuraavat viisi blogikamua: Runotalon Sari, Junikan helmet, Maahiska, Niina/Vauhtia ja alamäkeä sekä Nan/Yksin ovella. Haaste on ehdottoman vapaaehtoinen.

Lepohetki ja sen jälkeen

Pikkukissan lepohetkiterveiset Kreikasta tässä... Otin monta muutakin ystäväkissakuvaa, mutta koska kameran käyttö ei ole suurimpia vahvuuksiani, huomasin ottaneeni "kasvikuvia"... eläimet eivät siis sujahtaneet siihen kastiin... Tämä pieni kissa oli löytänyt yhdeltä akropolikselta oman suojaisen paikkansa päivänokosilleen.

Viikko kotiSuomessa on mennyt töiden merkeissä ja sanon sen mielihyvin. Puoli vuotta sitten, kun kaikki muuttui, ajattelin, etten ikinä-koskaan-milloinkaan voi jatkaa enää omaa elämää. Mutta nyt huomaan, että nimenomaan se on ainoa vaihtoehto: oma elämä. Jos ja kun minulle on Elämäni annettu, on se käytettävä. Olen loppuelämäni joku muu kuin ennen olin. Ennen ja jälkeen sotia. Olen menettänyt Lapseni tässä maailmassa, ja niin äiti minussa suree sitä alati eikä sitä kohtaloa pysty hyväksymään, eikä tarvitse. Muttas silti. Jokin ydinosa minussa on Minä, jonka on pakko elää ja jatkaa vaan...

Sitä osaa itsessäni löysin ja varjelin matkallani. Nauroin yhdessä muiden kanssa. Kuin viaton lapsi. Ja jokaiseen nauruuni yhtyi rakas, toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Tunsin hänen ilonsa sydämessäni, sillä mitä enemmän nauroin, sitä enemmän hän kannusti minua siihen suuntaan. Itkin myös , mutta hulvattomina meren aaltoina hän huuhteli kaiken taas iloon ja valoon.

On menossa se vaihe, kun muistoja tulvii, niitä hyviä, parempia, parhaita: Joskus vuosikymmen sitten olin joutunut itkemään paljon. Tapasin silloin erään entisen työkaverin (miehen) kotitaloni nurkilla. Lapseni seurasi tilannetta omien kavereittensa kanssa lähellä, kun juttelin tämän ystäväni kanssa pitkäänkin. Kun menin kotiin, Lapseni alkoi kyselemään: Kuka tämä mies oli, missä asui, minkä ikäinen, mitä tekee työkseen, onko naimisissa? - Hetkinen, kyselin, mitä oikein ajat takaa...? - No, kun ajattelin, että olet itkenyt niin paljon ja että tämä voisi olla sinulle hyvä miesystävä! - Noin ajatteli murrosikäinen Lapseni, jolle jo silloin oli tärkeää se, että äiti nimenomaan nauroi ja oli onnellinen!!!!

Jokaikinen nauru, jonka meren aalto, ystävien höperöt tarinat, kreikkalaiset huumoriveikot ja ihan mikä vaan tilanne sai aikaan, olivat juuri niitä hetkiä, joita tiesin edesmenneen Lapseni arvostavan: Että minä nauran, että olen iloinen - hänen kunniakseen, hänen(kin) ilokseen sen tein! Vaikka välillä kyynelsilmin ja haikeana.

Surupalloni, jota olen kantanut rintarepussa tässä sylissäni on pienentynyt. Se ei paina niin paljon kuin ennen, mutta on oleellinen osa minua, kulkee kanssani. Hektisen, mieluisan ja antoisan työviikon jälkeen itkin tänään kotiin ajaessani: Itkin isoa ikävää. Saan itkeä. Suru on on ja pysyy, kaiken ohella.

Sielu on vielä Kreikassa

Jotta kotona ollaan taas. Kreikkaan jäivät ihanan lämmin ja ihoa hivelevä sää, mitä kauneimmat maisemat, ystävien tarinat ja äänet, paikallisten leikkisyys, makuhermoja hivelevät muistot, erikokoiset ja -näköiset kissakaverit, telmiminen aaltojen kanssa, pikkuitkut... Vuorokauden kestävän vatsataudin jätin mielelläni sinne.

Matkalle arvosana 10. Kymppi plus olisi tullut ilman vatsatautia.