Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Ai, että mItä minulle kuuluu?

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk. 

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:

• Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
• Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
• Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
• Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
• Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
• Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
• Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää. 
• Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti. 
• Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
• Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
• Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.

Hyvää viikonloppua teille!

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

Takaumia ja tarkoituksia

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

Dyly homma

Plunssa, niinkuin pikkumies joskus sanoi. Ihan on kuumetta jo toista päivää. Korvat humisee tukkoaan ja katsoin haikeana ulos raikkaaseen syysilmaan. Olisi ihana mennä vastatuuleen ja saada posket punaiseksi terveemmällä tavalla kuin tämä.

Nyt buranan voimalla tein muutaman toimistotyön ja tämä tervehdys vielä kaupan päälle. Meillä piti olla ihan toisenlainen viikonloppu, mutta nyt peruttiin yhtä sun toista ilonpitoa. TalonMieskin on nuhainen ja väsynyt, kun on joutunut venymään projektityössään merkillisiin työaikoihin.

Eilen katsoin taas Echart Tollen Findhornin retriitin dvdtä. Huomasin nukahtaneeni kesken kaiken. Jäi nyt erityisesti mieleen Tämä Hetki, joka on se tärkein. Mikähän tämän hetkeni merkitys nyt on, kun joudun köllöttelemään sohvan uumenissa? En mielestäni ole ollut mitenkään erityisen stressaantunut ja kiireinen, jotta sen vuoksi joutuisin nyt olemaan aloillani. Flunssia vain välillä tulee, pikku sairaushan se on monen muun rinnalla.

Ai niin. Yksi tosi hyvä kirja menossa: Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Muutakin olen rohminut, mutta jotakin jättänyt kesken. Esim. Kamila Sahmsien Poltetut varjot ja Tahmina Anamin Kulta-aika eivät vain vieneet mennessään. Ehkä luin niitä niin pieninä paloina, että into laantui.

Sohva kutsuu... Hyvään viikonvaihdetta teille!

Kiikunkaakun

"Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan. Kärsin." - José Luís: Tyhjä taivas

Täällä mennään vuoristorataa, veitsenterällä keikutaan. Hengitän pitkiä henkosia, puhun itseni pyörryksiin = mieleni selittää asian parhain päin. Tunteeni menevät siitä huolimatta vatsaani ja paljastuvat viimeistään yöllä: Minulla on suuri hätä rakkaan lähiomaiseni ja hänen perheensä puolesta!

En ole ottanut tätä asiaa niin omakseni kuin jos TalonMies tai lapseni olisivat sairaalassa. Tiedän, että minusta saattaisi niin olla isompi apu, mutta en jaksa, en kykene. Toki soitan ja käyn, mutten lähde pitkille tiedustelu- ja puolusteluretkille. Olen olemassa verisiteen kautta silti jokaisessa käänteessä, joka kääntää minunkin vatsaani. Avuton olo, sillä en kuitenkaan pysty seisomaan kenenkään kohtalon portilla.

Kirjoitan tätä helteisessä ja kauniissa kesäpäivässä, oman kodin kuistin rappusilla. Kaikki on jälleen niin terävän kaunista ja samalla kirpeää. Tiedän, että tämä on elämää kaikkineen. Mutta silti pieni tyttö minussa ei tätä tahtoisi jaksaa, tahtoisi vain kauas pois, että oma urakka olisi jo ohi...

Nyt taas ymmärrän sen, miksi lentokoneessa kehoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselleen, sitten vasta lapselle. Itsekkyyden takana on oma jaksaminen - jotta jaksaa auttaa tai edes olla olemassa, rinnalla kulkemassa. Käänteisenä tilanteessa on opittavaa vuosi sitten surusumuni pahimpaan kohtaan...hmm...

Mutta: "Ehkä ihmisen sisällä on valo, ehkä kirkkaus, ehkä ihmistä ei ole tehty pimeydestä; ehkä varmuus on kevyt tuuli ihmisen sisällä ja ehkä ihminen on se varmuus, joka hänellä on." - José Luís: Tyhjä taivas

Oonko Suomessa vai...?

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

Vähän onnea...

Kuinka arkailen kirjoittaa tuota otsikkoa... Viimeinen vuosi on piessyt ja paiskonut, näyttänyt tälle naiselle uutta paikkaa, mutta siitä huolimatta koen tässä nyt jotakin onnen tapaista. Lappimatka meni ihan hyvin eli oikein hyvin. Ensimmäisillä hiihtoretkillä ajatukset sisälsivät kaikenlaista mustaa, ikäviä muistoja ja tulevan pelkoa (esim. "Onkohan tässä keskellä tuulista suota kännykkäkenttää, jos TalonMies saa jonkin sairaskohtauksen ja kuukahtaa tuohon? Kuinkahan nopeasti apu tulee, palellummeko molemmat sitä ennen? Miten ne ylipäätään löytävät meidät?"). Viikon edetessä ajatukset vähenivät, mieli hiljeni sekä menneestä että tulevasta. En yhtään enää ihmettele entistä osastonhoitajaa, joka paineli miehensä kanssa kahdeksi viikoksi joka vuosi Norjan Lappiin ahkiotelttaretkelle. Siellä ainoa tehtävä oli koota tai purkaa leiri, muuta suunnittelua ei tarvinnut hiihtomatkan aikana.

Kotiinkin palattiin turvallisesti. Kellonympäriajomatka meni rattoisasti äänikirjan (Dan Brown: "Meteoriitti") parissa. Kotona odotti oikeastaan kolme iloista yllätystä: naapurit olivat tehneet lumityöt, ystävältä (Hanne) kortti sekä yhden uuden, kivan odotusta - siitä sitten joskus tarkemmin.

Aloitan työviikkoa virkistynein mielin ja innolla.

Rauhan ja levottomuuden kiikkulaudalla

"Päätin kokeeksi saman tien lakata seuraamasta ja uskomasta ajatuksia, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja kauhuani." - Ganji:"Löydä sisäinen loisteesi"

Jotta näillä eväillä on menty viime päiviä. Olen tutkinut omia pelkojani, kärsimyksiäni, hallinnan tahtoa ja lopulta jälleen kerran, kuka minä oikein olen. Se, ettei pysty mitään hallitsemaan, on paradoksista kyllä rentouttavaa. Se on luottamusta ja armoa. Pikkuisen enemmän taas muistan sen, että elämä (saa) sisältää sekä ilon että surun, vihan, rakkauden, pelon, kauneuden. Kaikki saa olla niinkuin on. Ihan kaiken takana on rauha. Tiedän sen, muistan sen, olen sen usein kokenut. Mutta yleensä vasta kunnon itkun jälkeen.

Tällaisen pohdinnan jälkeen tuntuu mitään oppimattomalta vaihtaa puheenaihetta vastakkaiseen suuntaan, pelkoon: jännittää lähteä lomamatkalle Lappiin. Ikinä enää en varmaan pysty menemään Saariselälle, mutta jospa Ylläs voittaisi talvilappifobian. Vaikka viikko ei ole täsmälleen sama kuin viime vuonna, niin jo lähtöajatuksissa nousee flashbackeja. Hyvin ristiriitaisin tuntein menen: surenko enemmän vai helpottaako tämä sitten taas yhden askeleen.

Itseäni lohduttaen siteeraan em. kirjasta vielä:

"Voit rentoutua tässä ja nyt, vaikket olekaan täysin turvassa etkä ikinä tule olemaan." - Näin se on - just relax.

Lisäys edelliseen: Ja hyväksyä em. lause todeksi eikä yrittää ite muuta!

Sisäistä valoa etsimässä

Edellinen postaukseni, sen ajatuksiani höykkyyttäneet kommentit sekä viime viikkojen tositapahtumat oman elämäni realitysarjassa ovat saaneet aikaan akuutin sisäisen uudistustarpeen. Näin en voi jatkaa - se on faktaa. Tällä "näinillä" tarkoitan oman pääni sisäistä puhetta, (salaista) panikointia erilaisten huolien merkeissä ym. oman mielen osin myös tyhjänpäiväistä tuotetta.

En ymmärrä, miten en muka osaa käytännössä sitä, minkä oikeesti todeksi tiedän. Tiedän, että mun koti ei oo täällä ja muuta isompaa juttua, mutta... Tai no joo.. ymmärrän toki näitä psyykkisiä syitä on: kannan mukanani traumaa/traumoja. Viime vuosina perusturvani järkkyi niin monta kertaa, etten pätkääkään tunne, että perheemme olisi "suojassa". Ylireagoin ja tunnistan sen.

Elänkö nyt oikein tarkoituksella sitä kohtaa, jossa osoitetaan, etteivät sanat ja ajatukset merkitse mitään? Lähes kaikki, mitä olen luullut tietäväni, ovat todellakin vain mieleni tuotetta.

Aihe on laaja enkä unisena jaksa tätä nyt jauhaa enempää. Mutta totta on se, että täällä on pään sisäinen kriisi. Muutostarve. Akuutti.

Onneksi pöydälläni on kirja, josta löytyy vastauksia koko ajan kysymyksiin, joita en osaa edes esittää. Samanlaisia kirjoja olen lukenut kymmenittäin, mutta nyt juuri Luen. Uusin silmin. Ehkä se on hyvä merkki.

Välipäiviä

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Järjen ja tunteen tarinoita sun muuta sunnuntaita

Hetki aikaa istahtaa omiin ajatuksiinsa. Anivarhain aamulla olimme lastaamassa muuttoautoa, joka lähti hurruttamaan suureen maailmaan. Leipoa täräytin tonnikalakasvispiirakan, erilaisen version kuin ennen, sillä kohta tulee yksi ystävä vuosien takaa kylään. Lyhensin avoanopille jouluverhot. Kohentelin muutenkin kotia ja totesin, että vieraita pitäisi käydä useammin, niin tulisi pidettyä paikat ordningissa. Vielä kun ehtisi TalonMiestä ulkoiluttamaan, ts. hän ehtisi minun kanssani, ennen pimeän tuloa. Tuijottaa tuolla tietokoneen ruutua ja tekee sunnuntaitöitä, kova säätämään... Ehkä käy taas perinteisesti, että löydän itseni pimeältä kylänraitilta vähän ennen yöunia.

Lähden vielä tervehtimään kirjastosta muutamina päivinä kannettuja kirjapinoja. Olen käynyt muka hakemassa jonkin tietyn kirjan, mutta mukaan kulkee aina neljä tai viisi muuta. Olenko jo kehunut tätä äänikirjasarjaa: Enni Mustonen alias Kirsti Manninen "Järjen ja tunteen tarinoita"? Aivan erinomaista keittiöpuuhastelutarinaa. Kuunnellessani en ole varma, olenko 1800-luvun Helsingissä vai 2000-luvun maaseudulla. Jos kiinnostaa hyvin kirjoitettu Suomen historia eritoten naisten näkökulmasta, niin tässä se on.

P y s ä h d e l l ä ä n

Kiitos Hannen/Virtausta elämään vinkistä. Minäkin luin hänen ihastelemansa kirjan: Linda Olsson, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja - ja pidin lukemastani. Kirjassa hyvää oli tunnelma, läsnäolo, kiireettömyys, rauha, kivun jälkeen elämän jatkuminen, ero, kohtaaminen, luonto... Kirjan loppuosaei ollut mielestäni ihan nappijuttu, mutten osaa edes tarkemmin määritellä syytä eikä sen ole väliä. Vietin sunnuntaipäivän lukien. Tuli samanlainen olo kuin aina jouluna, kirjapino, sopivan pehmoinen nojatuoli, kiireetön olo. Tätä kirjaa on pakko lukea paikoilleen asettuen ja rauhassa tunnelmoiden.

Kun on isoja asioita pää täynnä, on hyvä keskittyä yhteen näkymään/asiaan kerrallaan. Viime aikoina olen päivät ja yöt ihastellut kuuta, aina se on vaan nenäni edessä, kuljen missä vaan. Marraskuu osaa sitten olla kaunis, karuudessaankin.

Tyhjää täynnä

Minulla ei ole sanoja, ei mielipiteitä. Olen ihan tyhjä. Tai sitten täydellisen täysi. Hämmentää... tai oikeastaan ei tunnu miltään.

Olen lukenut kyllä toisten blogeja enkä lakkaa hämmästelemättä ihmisten mielipiteiden määrää. Minulla ei tunnu enää olevan edes kommentointikykyä, pieniäkään tavuja, sanoista tai lauseista puhumattakaan. Oooommm... - jotakin on.

En ole masentunut. En ole iloinen. Vain olen.

Jos jollakulla on mielipide, mikä tauti tämä on, niin kommentoikaa ihmeessä, osaatte kyllä.

***

Kyllä täällä kuitenkin asioita tapahtuu, perukirjoitusta ja muuta äksöniä. Voimikseni luen SatuSannan suosittelemaa kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Se imee mukaansa, itkettää ilosta ja surusta, antaa toivoa, muistuttaa ja varmistaa. Ihan minun juttuni, kiitos SatuSanna - missä lienetkin!

Tasapainoa etsimässä

Tarvitsen tasapainoa ja harmoniaa. Sanojeni vakuudeksi vaihdoin myös blogipohjani uuteen. Uusia tuulia päästelen myös kotiini pikku hiljaa, hissukseen: pesen pihalla uudella pesurilla mattoja, pyykkikone laulaa verhopyykkiä, kupsehdin paikassa jos toisessa, vien mennessäni ja tuon tullessani. Mutta nimenomaan r a u h a l l i s e s t i. En millään kestä painetta ja stressiä nyt, vaan olen itkuherkkä, väsyherkkä, herkkä muuten vaan.

Välillä otan kirjan käteeni ja käyn aurinkoon lekottelemaan - jo sporinkin vuoksi. Aloitin juuri Michael Ondaatjen "Divisaderon". Lupaavalta vaikuttaa, nam.

Yksi osa minua prosessoi tarinaa Kotiin lähteneestä Lapsestani... Asia olisi kertomisen väärti. Ei ehkä täällä, mutta...

Vihreää, viileää juhannusta

Juhannus... Mitä oli vuosia sitten? Mitä oli vuosi sitten? Mitä oli kolme kuukautta sitten...?

Matka, jonka olen kolmessa kuukaudessa tehnyt, näkyy jo nyt hieman erilaisena. Ajattelin heti Lapsen kuoleman jälkeen, että kun olisi kesä, kun menisi edes kolme kuukautta vauhdilla, niin jos se helpottaisi. Menihän se aika, mutta hitaaaaasti, kertaa kolme hitaammin. Toki on paljon helpompi hengittää, kun on käytännön asiat tehty, monenlaista lehteä käännetty. Mutta vasta nyt on Oikein Iso Ikävä. Ikävöin Lastani jopa hänen ystävien puolesta, jotka alakuloisena ihmettelevät, mitä nyt juhannuksena tehdään ilman tätä ystävää. Heillä oli tietyt luonnossa liikkumisen perinteet, joissa Lapsellani oli tärkeä osuus.

Tuplasuru on vääntäytynyt kehooni. Jos oma mieli on jotenkin kestänyt, niin ruumiissani se näkyy: olen psoriaseksin pilkuttama, ollut jo monta viikkoa. Ei auta rasvat eivätkä valohoidot. Aikako auttaa? Olisiko vinkkejä teillä kesälukijoilla?

Kropan pettämisen myötä olen miettinyt, mitä voisi kohdallani olla ns. oikein sureminen. En ole tallannut asioita jalan alle, olen itkenyt aina kun siihen on ollut hyvä tilaisuus. En ole mökittynyt vain kotiini, vaan uskallan jo Prismassakin tavata tuttuja. Joskus jopa soittelen ystävilleni ja pysyn heidän kertomuksessaan. Välillä otan itkusessiot musiikin, rummutuksen tai hiljaisuuden kanssa, yksin kotona. Välillä puhua pulputan kaiken uudelleen, kun joku sen haluaa kuulla.

Silti paketti on varmaan niin iso, että psori ja sitä edeltänyt angiina iskivät päälle. Enempää en osaa, olen niin pieni. En hallitse mitään elämässäni, en edes suremista. Hiiteen kaikkin elämänhallinnan tai pohtimisen oppaat! Olen itsekin sortunut tyhjänpäiväiseen pohtimiseen, mitä elämä on ja kuinka se vastaanotetaan iloineen ja suruineen. Käytäntöön soveltaminen tässä on vaikeinta - voin vakuuttaa!

Kotiin tulee kuitenkin juhannus. TalonMies kantoi Nuorimmaisen kanssa pari juhannuskoivua portaiden viereen. Radiosta kuuluu hermakkaa tanssimusiikkia (tyhmiä mainoksia vain välissä). Ruokaa on varattu vaikka kuinka paljon, vaikkei meitä ole kuin kolme. Keskimmäinen lapsisista viilettää Porissa, Raumanmeren juhannusfestareilla.

Nyt kun katson tuota festivaaliohjelmistoa, en ihmettele, miksi hän lähti niihin bileisiin. Siellä esiintyy mm. Maj Karma. Heidän biisi, joka kolahti meille kaikille läheisille sureville, on tässä. Juhannuksen kunniaksi, Lapseni muistoksi, olkaa hyvät: Salama.

Kohta lähden rakkaan harrastukseni pariin eli lukemaan kirjoja (huom: keskittymiskykyä on!). Menossa ovat mm. Isabel Allenden "Sydämeni Inés", Juha Itkosen "Myöhempien aikojen pyhiä" ja Allison DuBoisin "Näkijän tarina".

Kaunista, vihreää ja onnellista juhannusta teille kaikille! Rakastakaa toisianne ja kertokaa se myös - sitä ette koskaan kadu!