Kuuluu iloista naurua

Just nyt olen toooosi onnellinen. Harvinaisen rakas vieras, oma lapseni ulkomailta, on täällä tänään. Ihminen, joka ei juuri vesieläin ole, viipyilee vesielementeissä pihamaallamme ystävien kanssa. Iloiset seurustelun äänet, nauru, rupattelu, kaikki kesäillan rauha heidän ympärillään. MInä niin rakastan taas kaikkea ! (Tähän piti tulla sydämen kuva, mutten osannut)

Just joo

Olen kyllä olemassa ja sanojakin on ollut muualla paitsi täälä. En ole vain ollut luovalla kirjoitustuulella. Ohikulkiessani blogistaniassa olen ihmetellyt, minne kaikki lukijani ovat hävinneet - tai mukahävinneet. Luin jostakin, että muutapa blogin nimeä essuntassun ja - huishais - kaikki lukijat palasivat. Ilahduin tuotoksesta, mutta taas huomasin, että kaikki hävisivät. Olen pahoillani, en ymmärrä...

Ken ei ymmärtänyt puolsestaan tästä uikutusselityksestä mitään, unohtakoon asian sen siliän tien. Kerron vain lyhyet kuulumiset tällä erää:

• elän ja olen ja jatkan omaa elämääni vahvasti
• TalonMies (joka oli jo huolissaan, kerrotaanko hänen toilailuistaan enää missään) ei ole vielä aloittanut lomaansa - siksen minäkään ymmärrä, että kesä on muka jo reilusti yli puolivälin
• yksi sulolintulapseni asuu kaukana poissa ja päässen vasta elokuussa häntä halimaan paikkansa päälle sinne Keski-Eurooppaaan
• suruni ja kaipuuni Poikaani kohtaan on tuonut yhä enemmän lohtua ja vahvistusta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen - believe me!

Kesäyöterkkuja!
 

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Nocturne-kesä

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

Kesäpyykit ja itkut

Touhua paljon: pyykkikoneen laulua, kerranvuoteen pestävää, hienoja kuivatusilmoja. Ruokaa työmiehelle, joka perustuksia uutterasti pihalla mittaa ja kaivaa. Työleirin lisäksi irtiottoja moottoripyörällä tai rennommalla vapaalla, kuten eilen kaupungin kahdella terassilla tai pikkulomanen rakkaan sukulaisen mökillä. Kesä!

Yhtenä päivänä kohtasin peräkanaa toiselle puolelle siirtyneen Lapseni lapsuuteen liittyviä ihmisiä. Ensimmäistä järkytin totaalisesti, sillä hän ei ollut tiennyt asiaa lainkaan. Parkkipaikalla itkettiin kaulakkain ääneen. Toinen oli seurue, jonka tiesin tietävän. Yksi heistä nopsaan ohimennen tervehti ja toiset kääntelivät selkiään ja päitään sijaintini tai katseeni mukaan. Nämä niin erilaiset kohtaamiset tai kohtaamatta jättämiset jäivät mietityttämään, mutta väistöt eivät pysty loukkaamaan minua enää. Totean vain uudelleen, miten erilailla minuun suhtaudutaan. Leima otsassa "Varo - lapsi kuollut!"

Vietin yhden terapeuttisen illan ihmisen luona, joka oli jäänyt äkkileskeksi. Vaikka tiesimme toistemme tarinat, miten hyvältä tuntui jälleen kerran, kun vuorotellen kyseltiin ja muisteltiin, että miten se oikein meni. Jos läsnä olisi ollut joku ulkopuolinen, jolle suru ei ole näin tuttua, olisimme joutuneet vetämään juttua nopsaan takaisin ja selittelemään, että puhutaan nyt vaan niistä iloisemmista asioista. Lesken kanssa saimme olla juuri sitä mitä ollaan: syvästi surevia läheisiä, jotka tarvitsevat kerta toisensa jälkeen vielä muistella myös kärsimyksen kovimmat hetket. Toistemme turvallisessa seurassa itkimme paljon, mutta tyynnyimme rauhallisesti, ymmärsimme toisiamme paljon. Nukuin seuraavana yönä paremmin kuin viikkoihin.

Suruni ei siis ole enää näkyvää, mutta siellä se on, pinnan alla, jos vain joku uskaltaa sitä rapsuttaa. Ehkä täällä blogissa annan sen rapsutuksen tulla enemmän kuin arjessani, jossa teen just niitä samoja hommia kuin te muutkin, kts. postauksen alku. Elän elämääni, mutta vielä ovat syvemmät motivaatiot hukassa. Ilot ovat pisaroita, tavoitteet pieniä askelia, pyykkikasan kokoisia. Näinkin näköjään voi elää, surun kanssa.

Parempi tämä kesä on kuitenkin kuin viime kesän tuska. Muille vasta suruun joutuneille tiedoksi ja lohduksi.

Oonko Suomessa vai...?

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

Ei palele!

Loma on jatkunut vielä kotona: hellettä (nam!), veneilyä, kuhaa ja ahventa, ruskeita kinttuja, killimahoja, kirjoja, viiniä. Pyykinpesu on myös nautinnollista, kun kaikki kuivaa auringossa ja kesätuulessa. Kotona on taas hyvä olla.

Mökistä en jaksa kertoa nyt mitään, jopa sanaton. Reklamoinniksi menee, valitettavasti.

Kävin hautausmaalla. Kastelin Lapsen haudan punaisen kukan, nyppäsin pois muutaman rikkaruohon. Seisoin vähän aikaa paikoillani ja sanoin hänelle: Tule, lähdetään täältä pois. -Lähdetään vaan, "kuului" vastaus. :)

Kesäiloa ja -surua

Siskoni itki eräänä aamuna puhelimessa, kun hänen ystävästään oli tullut leski äkillisesti. Sisko kävi läpi samalla omaa leskeyttään. Itse en tiennyt itkeväni, mutta huomasin kuitenkin kyynelten valuvan silmistäni vuolaana. Ajattelin leskeä, joka ei voi tajuta, kuinka rakas ihminen, joka pari tuntia sitten voi hyvin ja lähtee käväisemään muualla, häviää tästä maailmasta. Ensimmäisten päivien epäusko ja tuska, joka hiipii vähitellen. Seuraavien päivien suuri kipu. Seuraavien viikkojen vähittäinen ymmärrys, että tämä ihminen todella on poissa. Seuraavien kuukausien (ja vuosien) ikävä. Ikävä, joka jää...

Jollen uskoisi ja kokisi kuten teen, en tiedä millä jaksaisin. Mitenköhän ateisti tällaisen tilanteen klaaraisi? Lapseni ruumiineen on poissa, mutta henkisesti hän ei ole. Kohtaamme silloin tällöin, yleensä itkukohtauksen jälkeen. Hän tulee tähän toiselle puolelleni, tunnen hänet vahvasti. Unikohtaamisia ei ole ollut vielä, niitä odotan. Minulle olisi älytöntä tuskaa kuvitella myös sellaista, että Lapseni makaisi maassa odottamassa ylösnousemusta - tai pahimmassa tapauksessa sitä, että saako edes nousta ylös. Jehovan todistajat kävivät tuomassa suruun lehtisiään. Mielenkiinnolla luin jotakin. Siinä vaiheessa kun kerrottiin, että surevalla saattaa olla sellaisia harhoja, että kuvittelee kuolleen olevan läsnä, niin nappasin lehden roskiin ja sanoin, että tämän "harhan" tahdon pitää. Minulle se on tosi. Piste.

Ystävä on kutsunut minut aamiaiselle, olen kohta lähdössä! On ihania ihmisiä, jotka tekevät tällaista.

Elämässäni on paljon hyviä asioita, surun rinnalla, kuten yleisesti sanotaan. Silti eläminen sinällään on päivästä toiseen kulkemista, lievän pakon kanssa. Kuulunee myös asiaan. Mutta: pärjään kyllä just nyt.

Aurinkoista päivää kaikille!

Kuva: www.pixdaus.com