Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Hämmästelyä ja rakkautta

Taas pakko kirjoittaa tästä. Ei sillä, etten erilaisia ihmisiä ymmärtäisi. Ei sillä, että he minua tällä enää loukkaisivat, ainakaan pitkään. Mutta, jokin tässä ei vain lakkaa hämmästyttämästä minua. Enkä ole tälle immuuni - vaikka niin jo haluaisin. Viime aikaisissa lukuisissa tapaamisissa merkille pantavia suhtautumisia minuun:

• Yleisin: Ei puhuta tästä (Lapseni kuolemasta) mitään. Jos yritän antaa "köyttä", että kyllä tästä tabusta voi puhua, kun muistakin kuolemista kerran puhutaan, siihen ei vaan tartuta. Lapseni kuolema puheenaiheena on mahdoton, edes kahden kesken minun kanssani. Mieluummin puhutaan häläpätihämmästä tai ollaan hiljaa.
  

• "Ahaa, no eihän tuo kauhean paha juttu ole", on eräs kommentti. Menen hetkeksi mykäksi ja sanon sitten, että kyllä se minulle, äidille, on. "Voisihan elämässä mennä huonomminkin", saan vastaukseksi. Siihen minulla ei ole enää mitään sanomista, sillä tottahan sitä aina voi huonommin mennä... Olen aikani hiljaa ja vaihdan itse jonkin ajan kuluttua puheenaihetta häläpätihämmän puolelle.
  

Mielen päälle nämä jäävät, vähättelyksi koen. Muistelen, miten ihmiset ovat tavanneet lesken ekoja kertoja ja kuinka lämpimästi häntä halattiin. Tai jos jonkun vanhemmat ovat kuolleet. Tässä, maailman suurimmassa menetyksessä, täytyy olla vahvaakin vahvempi - ja yksin. Tätä on siedettävä loppuelämä, näin se vaan on. Minä olen se, jonka on ymmärrettävä heitä toisia.

Yksinäisyyden tunne on ehkä se määräävin näiden jälkeen. Luojalle kiitos, minulla on Luoja ja aika ihme epeli onkin. Onneksi Jumalani ei ole rankaiseva, helvettiin lapsiaan laittava tai tiettyjä riittejä tai tapoja arvostava, tuomitseva hirmuhallitsija. Onneksi oma Jumalani on valo ja rakkaus, joka hyväksyy minutkin, vajavaisen äidin, joka on tehnyt parhaansa jo Lapseni eläessä sekä sen jälkeen. Ja rakastanut niin maksimaalisesti kuin suinkin.

Nyt jos koskaan on syytä rakastaa itseään tai maljat tyhjenevät. Muistaa, että kaikki ei ole tässä, vaan että elämä on teatteri, jossa minulla on nyt tällainen eriskummallinen rooli.

Ja hyväähän tänne kuuluu: Läheisillä uusia aktiviteetteja ja elinvoimaa. Juhlia on ollut ja hyvää ruokaa. Rakkaita ystäviä.

Painopiste kaikesta huolimatta on rakkaudessa.

Sumeita helleajatuksia

Edelliseen postaukseen syntyi vilkasta keskustelua surevan kohtaamisesta, jälleen kerran. Oma taustani tosiaan on maalaisyhteisöstä, jossa kuolema oli jotenkin luonnollinen asia. Hautajaiset olivat suuret ja me lapset juoksentelimme seassa pienestä asti. Näimme itkeviä ja surevia lähemminkin, kun kokoonnuimme kriisin sattuessa lähelle. Jos suvussa tapahtui jotakin, suku riensi heti paikalle - se oli ihan selviö.

Viime vuoden tuntemukset ovat olleet minulle, sosiaaliselle ja avoimelle ihmiselle rankkoja. Kun odotit ja toivoit vain sellaista kohtaamista, jossa edes taputetaan olalle ja saatkin hurjia vilkaisuja, pään kääntöjä ja kaikkein pahinta: nonsaleeraamista. Samassa porukassa joku toinen halasi ja otti osaa, toinen heti perään puhui häläpätihämmästä tai yleensä ei mistään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tottahan toki tällainen empaattinen ymmärtäjäihminen ymmärtää, miten vaikea HEILLÄ on, mutta ei se silti tehnyt tilannetta vähemmän loukkaavaksi. Ja kellä se vaikein sitten on, haloo.

Toinen juttu, mikä tulee nyt mieleen, kun tahkoan "kuoleman jälkeistä elämääni", on mauttomuus. Viime vuodesta selvisin enkä odottanut mitään. Kunhan vain tämän askeleen ja tämän pyykkikasan ja tämä työkeikan. Nyt huomaan, että niin selviää, mutta jos nyt ihan suoraan sanon: mikään ei maistu miltään. Jollei mansikoita oteta lukuun.

Viime kesänä ajattelin, että reippaasti tämän menen läpi ja sitten helpottaa. Helpotuksen huomasi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, surutyö "kannusti" eteenpäin. Ajattelin, että sitten joskus alkaa "se uusi elämä", erilainen, helpompi. Jaahas. Olen jossakin tilassa, jossa olen en-missään. Tämä ei välttämättä ole globaali surun ilmenemismuoto, mutta minulle tämä uudelleen orientoituminen ei ole sujunut kivutta. Hidasta. Tylsää.

Olla äiti, mutta ei enää tässä arjessa. Olla äiti eläville, olla äiti kuolleelle. Ehkä äitinä olon loppuminen tulee tässä niin satasella päälle, että prosessi mikä prosessi. En kaipaakaan pikkulasta, olen toki helpottunut, ettei ole sellaisia käytännön tehtäviä ja huolia. Mutta kysymys kuuluukin: Kuka minä olen nyt? Miksi minun pitää vielä tulla ja vääntäytyä tässä elämässä? Milloin riittää? Onko muka vielä jotakin?

Tätä kysymystä jään miettimään, siirryn alakertaan täältä kuumuudesta ja aloitan "loma"päiväni, jotka samankaltaisuudessaan voisivat olla myös kirjoittamisen aiheita (pihasaunaprojekti menossa, enkä ole oikein remonttireiska tai kodin hengetär itse).

Silti: Kesä ja lämpö on ihanaa, vahinko ettei saa tätä varastoon.

Hautausmaata ja elämää

Kävin ostamassa Lapseni haudalle kynttilälyhdyn. Luonnonkivi, jonka Lapsen isä joskus löytää ja jaksaa sen haudalle järjestää, saa vielä odottaa. Mummo on vienyt sinne kanervan, täti havuja, siispä minä hommasin tämä lyhdyn. Kävin sateessa asettamassa sen paikoilleen, saa nähdä, kuinka kynttilä palaa, en ole vielä oikein ekspertti tässä.

Seisoin vähän aikaa hanskat ja pää märkänä haudan edessä, hytisin ja kuulin: Äiti, mene jo pois, ettet vilustu. Menin sitten. Molemmat lähdettiin.

Lyhtykaupassa eli tavaratalossa tuli vastaan entinen koulukaveri. Sekunnin murto-osan olin häkeltyä, sillä hän ei näyttänyt entiseltään, vaan vakavasti sairaalta: erivärinen peruukki, laihtuneet kasvot. Iloisesti tervehdimme, minä jarruttelin ja halusin pysähtyä juttelemaan, mutta hän ei. En tiedä, tiesikö hän minun tilanteen, mutta minä Näin hänen tilanteensa. Kaksi elämän erilailla kolhimaa. Meillä olisi ollut varmaan toisillemme jotakin sanomista, mutta jotenkin kunnioitin hänen liukenemistaan takavasemmalle.

Kerran eräässä rappukäytävässä, kun en juuri silloin muistanut, että Lapseni on kuollut, ihmettelin, mikä vastaantulevalla miestuttavalla oli mielessä. Hän empi ja kääntelehti, minä vain iloisesti tervehdin puhellen niitä ja näitä. Aivan, hän tasan tarkkaan tiesi tilanteeni ja olisi kenties halunnut ilmaista osanottonsa. Minulla ei vain silloin ollut vastaanottoa, näköjään.

Nopeita ja hienovaraisia hetkiä, jotka silmäräpäyksessä ovat ohi.

Vakiolauantairuoka syöty: uunilohta, kasviksia ja valkoviiniä. TalonMies kuorsaa tyytyväisenä telkkarin ääressä. Minä ja yksi nuori verkossa. Yksi omassa kotona tai ystävien luona. Elämää. Elossa.