Kirjoittaminen kutsuu?

Kaipaan blogimaailmaan, mutten löydä tälle enää aikaa. Olisi niin paljon sanomista, etten enää osaa tiivistää ja rajata. Talvi on mennyt itselläni "ihan hyvin", mutta ylös-alas -meinikiä ollut monella eri rintamalla. Valitettavasti en voi niistä kirjoittaa. Tuntuu vain, että ulkoinen ympäristöni heiluu ja muuttuu, pyörteet ja kuohut ravisuttavat kaikkia läheisiäni ja vähän kauakaisempia. Välillä heilun tunteissa muiden hädässä mukana, välillä löydän lumoavan ihanan rauhan pelkästään sisältäni. Välillä väsyn tähän kaikkeen: voimakkaasti elämiseen, tuntemiseen, huolehtimiseen. Mutta onneksi nopeasti löydän reitin sinne, minne eivät myrskyt yllä ja missä on pelkkä rakkaus, luottamus ja ymmärrys. Edes hetken - ja lepään siinä.

Iloisista asioista on helpompi kirjoittaa julkisesti. Siksi varmaan moni blogi tuntuu luonnottoman marsipaaniruusuiselta ja ikuiselta auvolta. Omat ilovaloasiat liittyvät tuttuihin kuvioihin: TalonMieheen (laulaa vaan), lapsiin, ystäviin, työni synkroniaan jne. Mutta nyt huomaan, etten tästäkään tahdo kirjoittaa.

Ehkä jossakin vaiheessa aloitan uuden blogin (ehkä en). Olisin kait jo aloittanut, jos pohdintani olisivat vaatineen some-keskustelua. Ehkä jossakin edessä on se pehmeän tukeva nojatuoli, johon istahdan vielä ja pohdin kanssanne ilmiöitä. Eniten minua kiinnostaa edelleen ihminen: miksi minä olen tällainen, mistä minä tulen ja minne minä menen? Minua kiinnostaa ihmisen kokonaisuutena: henkenä, ruumiina ja sieluna.

Pojan kuolemasta tuli neljä vuotta. Matka on ollut välillä hurja, mutta kummallisesti sitä on selvinnyt. Olen muuttunut monella tapaa. Tarve miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kanssa likilähellä on karissut. Totuudellisuuden tavoittelu on noussut arvoon arvaamattomaan. Samoin sen ymmärtäminen, miten pieni ja heikko ja kasvua vaativa olento itse olen. Armoa opettelen: itselleni ja muille.

Poikaa on ikävä, mutta pienempinä pisaroina. En menettänyt häntä, vaan tunnen hänen vierailunsa edelleen, juuri oikeissa paikoissa ja oikeina aikoina, kuin ihanana enkelinä, joka toimittaa asioita toisella puolella, auttaa minua niinkuin minä autoin häntä hänen eläessään. Raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on pieni ja hetkessä riisuttava, mutta myös täysin ulkopuolisille todistamaton. Eipä kyllä tarviikaan todistaa, tämä totuus riittää minulle.

Valontäyteisiä kevätpäiviä lukijoilleni! Katsotaan, milloin palaan taas...   

Mitäs tässä

En näköjään ennätä kirjoittaa, pah! Siitä seuraa sitä, etten ehdi lukea blogiystävien kirjoituksiakaan, mistä puolestaan seuraa, etten enää edes kuulu tähän joukkoon. Olen kadonnut kartalta, en tiedä, missä mennään. Koska en ole ollut interaktiivinen täällä, ei minua kohta enää ole - tällä areenalla.

Mietin blogini kohtaloa - noin sadannen kerran. Moni tässä vaiheessa laittaa sen tutumaan, jopa ikuisiksi ajoiksi. Tästä blogista tuli niin surublogi kuin voi vain olla, mutta nähdäkseni myös jonkinlainen selviytymistarina. Olisiko kuitenkin niin, että joku joskus tarvii tätä, joku saman kokenut ainakin? Ehkä, siksi tämä vielä täällä on.

Pojan kuolemasta on 3,5 vuotta. Vieläkin elän sen asian kanssa joka päivä hyvin tietoisena, mutta se ei enää määritä arkea eikä persoonaani. Itken salaitkuja, sellaisia, jossa kyyneleet tulevat sekunnissa silmiini jonkin tilanteen laukaisemina, mutta niitä ei tarvitse aina vuodattaa tai toisille kertoa. Että taas tuli ikävä, niiiiin ikävä. Ikävä ei lopu ikinä. Nytkin vetistelen sitä sanaa ja muistelen, miltä Poika näytti, kohta tulee syntymäpäiväkin...

Muuten minusta voisi sanoa, että se selvisi. Siltä se päälle päin näyttää ja se maailmaa rauhoittaa. Pystyn taas olemaan (melko) normaali ystävä, puoliso, sukulainen. Tai sitten en. Onhan tässä joukko ympärillä elänyt ja kaikenlaista uutta väkeä on lähemänä kuin entinen sakki. 

Elämä on tuonut uusia haasteita, joskin ilojakin paljon. Elämä on elämisen makuista ja huomaan suunnittelevani asioita pitemmälle eteenpäin. Tosin aina Suurella Varauksella. Mutta elämää en pelkää, kun en kerran kuolemaakaan.

Itse asiassa teki hyvää rupatella teille, jotka enää tätä blogia vilkaisevat. Ulkoillaan tänään raikkaassa alkutalven (!) säässä ja rakastetaan niitä, ketkä rakkautemme vain vastaanottavat. Ja niitäkin, jotka poistönivät, vaikka tälleen kaukaa.

Just joo

Olen kyllä olemassa ja sanojakin on ollut muualla paitsi täälä. En ole vain ollut luovalla kirjoitustuulella. Ohikulkiessani blogistaniassa olen ihmetellyt, minne kaikki lukijani ovat hävinneet - tai mukahävinneet. Luin jostakin, että muutapa blogin nimeä essuntassun ja - huishais - kaikki lukijat palasivat. Ilahduin tuotoksesta, mutta taas huomasin, että kaikki hävisivät. Olen pahoillani, en ymmärrä...

Ken ei ymmärtänyt puolsestaan tästä uikutusselityksestä mitään, unohtakoon asian sen siliän tien. Kerron vain lyhyet kuulumiset tällä erää:

• elän ja olen ja jatkan omaa elämääni vahvasti
• TalonMies (joka oli jo huolissaan, kerrotaanko hänen toilailuistaan enää missään) ei ole vielä aloittanut lomaansa - siksen minäkään ymmärrä, että kesä on muka jo reilusti yli puolivälin
• yksi sulolintulapseni asuu kaukana poissa ja päässen vasta elokuussa häntä halimaan paikkansa päälle sinne Keski-Eurooppaaan
• suruni ja kaipuuni Poikaani kohtaan on tuonut yhä enemmän lohtua ja vahvistusta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen - believe me!

Kesäyöterkkuja!
 

Isoja asioita

Elämässäni on paljon tapahtumia. Olen äidin huolten ansioitunut kantaja ja suoritan taas jotakin erikoisoppimäärää siinä. Harjoittelen samalla Luottamusta elämän kantamiseen, myös lasteni kohdalla. Olen saanut itselleni valtavasti uusia sisäisiä kokemuksia ja ihmeellisen syknronoinnin elämyksiä. Siltä osin en voi todella valittaa, vaan olla suunnattoman kiitollinen. Töissä on vielä kevätkiirus, mutta onneksi kesä on jo ovella. 

Juuri nyt olen syvissä mietteissäni, sillä suru-uutinen saavutti minut. Tässä kappale henkiystävälleni, joka lähti niin varhain, niin äkkiä. Hänen muistokseen, hänen itsensä minulle joskus antamansa laulun mukaan: Johanna Kurkela: "Nothing Else Matters" . Hyvää valon matkaa ja kiitos kaikesta!

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Kollektiivinen suru ja joulu

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.


Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille! 

Normaalia elämää?

Olisikohan tämä sitä normaalia elämää? Teen töitäni, tapaan ihmisiä, juttelen ystävien kanssa (tuenkin muutoksissaan), teen ruokaa, syön hyvin, jumppaan sen verran kuin nyt kipeä selkä antaa myöten, saalistan suppilovahveroita (onnistuu tänä vuonna hyvin), käyn fysikaalisessa, luen hyviä kirjoja ja nyt tilattua Hesaria, käyn mielenkiintoista kurssia. Ja ennen kaikkea koen pientä, hyvää kiirettä. 

Tämä on tavallisin syksy sitten vuoden... Jo 2007 syksyllä alkoi joltakin osin rytistä, 2008 olin tuskainen, 2009 surusumussa, 2010 selviämässä ja nyt: aika tavallisesti! Tavallinen arki on arvokkaan ihanaa, sen voin taas todeta. 

Pieniä ihmeitä kulkee matkassa, tekee arkeen makua ja merkitystä. Kun vähiten odottaa, tulee jonkin jännä pieni todistus toisen maailman olemassaolosta tai omista sisuksistaan löytää avaamattomia ovia. Pienikin raotus ja kurkistus ovenraosta riittää joskus saamaan leveän hymyn huulille, tuntemaan onnea ja elämäniloa.

Mitäpä tässä muuta jahkailemaan kuin lähden putsaamaan loput suppilovahverot, siivoamaan muutaman vaatekaapin tai tekemään jotakin muuta kotihommaa. Tai sitten lueskelen jotakin. Sillä vaikka yksityisyrittäjä olenkin, viikonloput pyrin pyhittämään kaikelle tälle. Silleen normaalisti.

Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Pilviharso rakoilee

Harson raotusta. Olen lähes fanaattisesti pysynyt kaapissa suuren suruni kanssa, vaikka livenä olen sanonut kysyjille niinkuin se on - tosin sen selvyyden mukaan, mikä itselläni kulloinkin on ollut. Koska olen edesmenneen Lapsen isän kanssa jo yhteisrintamassa toiminut ja tätä nimimerkkiblogianikin eteenpäin tuttaville jaellut, lienee aika kertoa jotakin enemmän. Pilviharson puolella on ollut helppo purkaa paniikkia, huolta ja sitten surua äidin kannalta. Ekologisuus on nyt tarkastettu ja punnittu, tulkoon siis tässä sanotuksi ainakin tämä:

Lapseni oli Poika 20+, joka kuoli tapaturmaisesti kaverien luona. Kuolinsyyhyn tuli lisäselvyyttä vasta vuosi kuoleman jälkeen - niin kauan saimme kuolinsyytä odottaa (ja kerjätä sitä kolme kertaa läänistä). Taustalla ketju: työuupumus - masennus - lääkkeitä runsaasti, muttei terapia-apua - ko. lääkkeiden vieroitusta - kuntoutukseen odotusta - kuntoutus - kuntoukseen odotusta - äkkikuolema.

Tämä blogi ei ole ollut itseni kannustusblogi, muttei mikään oksennusblogikaan. Tämä on vaan niin faktaa äidin huolesta ja surusta, että vaikka kuinka näitäkin sanoja tässä punnitsen, voiko näitä miten oikein asettaa, niin tästä asiasta ei vaan kaunista saa. Poikani kuoli, hän on kuollut. Hän kärsi ennen kuolemaansa henkisesti, mutta fyysisiä sydänperäisiä vaivojaan emme voineet myöskään tietää ja estää. Syitä, miksi oli kuoltava, on etsitty ja kaivettu sekä peilistä että ulkopuolelta eikä silti yhtään yksittäistä syytä näin isoon asiaan voi olla.

Rakkaan Poikani piti vain lähteä, muuttua hengeksi ilman rajoja. Ennen hän tuli syömään lihapullia ja halasi minua kömpelöin nuoren miehen elkein. Nyt hän tulee henkenä, kertoo asiansa suoraan "linjoja pitkin" ja ympäröi minut rajattomalla rakkaudellaan. Päässäni soi nyt PMMP:n Lautturi, sillä se kuului radiossa äsken kun ajoin kotiin. Ikävä on kova eikä se lakkaa minulta koko elinaikanani.

Näinkin voi kuulkaas elää - kun on ihan pakko.

Tunnustuksia jälleen

Aikatherine blogissaan on antanut minulle tällaisen tunnustuspokaalin, kiitos. Tarkoitus olisi tunnustaa kahdeksan asiaa itsestään - no, tehdään blogin päivitys osittain tämän avulla. Eteenpäin en ehdi pokaalia jakaa, olkaa hyvä ja ottakaa mukaanne.

1. Olen maalaistalon tyttö, joka jo lapsena tiesi, ettei maanviljely ja karjanhoito ole niitä minun juttujani. Laajat heinäpellot sekä pitkät, kuumat juurikas- ja lantturivit - vieläkin tulee hiki! Tai entä sitten se porkkanapelto, joka oli lopulta pakko harventaa, vaikka sää ei ollut lämmennyt sinä kesänä lainkaan. Aitasta kaivoimme vanhat talvitakit ja niillä mentiin, sadepäivissä, tikkuaskillinen pätkä kerrallaan (porkkanaa harventaneet tietävät kyllä). Pakko myös tässä yhteydessä tunnustaa, etten ole koskaan lypsänyt lehmiä, vaikka muuten niitä johonkin paimentamaan jouduinkin. Isosiskot taisivat olla tomerampia tuuraajia siinä hommassa.
   
2. Mutta se mikä minua oikeasti kiinnosti, sitä ei vanhassa maalaisyhteisössä pidetty suinkaan ahkeran naisen merkkinä: lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen. Aina sain kuulla olevani liikaa nenä kirjassa kiinni tai kynä kädessä. Lapsenkin olisi pitänyt levätessään oma-aloitteisesti lakaista vaikka lattiat tai muuten kerkeänä juosta niillä aikuisten asioilla. Olen lukenut Eeva Kilven muistelmia ja vaikka eri aikakauden lapsia olemmekin, niin samat ovat vielä maalaisväestön arvot olleet. Kirjallisuudesta kiinnostuminen ei ollut oikein tervettä.
3. Liekö hikisten peltojen aikaansaamaa, mutta puutarhan rakentelijakaan en ole. Minulla ei ole mitään käsitystä pienistä istutuksista, perennoista ja muista hienoista jutuista. Vähän suuremmat linjat tulivat tutuiksi, mutta sormenni eivät kaipaa multaa vieläkään. Lisävaivana tähän on tullut refluksitaudin oireet. Siksi meillä ei enää ole ryytimaata, mutta tavoitteena on saada muutoin tämä metsäinen luomupiha yhä helppohoitoisemmaksi. Nautin ihanista ja kauniista puutarhoista, mutta itse en niitä osaa luoda. Teen kyllä sen, mitä käsketään (tai TalonMies neuvoo).
4. Ihan pienenä muistan katsoneeni itseäni häkkisängyssä nukkumassa. Siitä tuli ihan nukahtamisrituaali, pyörin sängyn ympäri muutaman kerran ja uni tuli somasti. Se oli tosi luonnollista, mutta jotenkin huomasin, ettei sitä voinut koskaan toisille selittää.
5. Kuka minä olen? Miten minä olen juuri minä? Mistä minä tulen? Ketä vanhempani ovat? Tyypillisiä kysymyksiä varmaan monelle lapselle. Minä ainakin istuin usein tällaisia pohtimassa jo ihan pienenä. Vieläkään en ole saanut kunnon vastauksia...
   
6. Lällällää, Jumala ei heitä isoa kiveä päälle! Juu, ihan oikeesti tällaista sain vanhalta isoäidiltäni kuulla. Muun muassa. Hänen Jumalansa oli kova rankaisemaan pahoista teoista, mutta vastarannan kiiskinä pidin oman uskoni. Ihan hyvä niin, sillä yksi alakoulun opettajakin oli todella ankaran Jumalan fani. Kolmas kurinpalauttaja oli rippikoulun fanaattinen pappi, mutta kohdallani ihan turhaan. Silloin näin myös sen, että hurmoshenkiset hallelujat eivät nappaa. Näillä on menty ja näissä pysytty, vaikka uteliasuus eri tavoin uskomiseen on aina säilynyt.
   
7. Olen todellakin ollut kovapäinen tyttö. Kasvattihan minua vanhempien ja isovanhempien lisäksi murrosikäiset sisarukset, siis pakko olla. Kiltiksi olen ryhtynyt vasta koulussa ja töissä, siellä sitten liikaakin. Mutta uskon, että tämä napakkuus sisälläni on pelastanut minut monelta ylilyönniltä tai ainakin antanut voimaa äänestää jaloillaan. Äitini sanoi aikoinaan, että sinä et saa miestä koskaan tuolla luonteella (lue: nuori feministi). Väärässä oli. Sain oikeastaan useammankin, mutta aikamoista elämänkoulua sen myötä.
8. Nyt lähden aktiiviseen vapaapäivän viettoon, joka sisältää hautausmaakäynnit, orvokit, kummin tervehdyksen, pizzaa sekä tanssinäytöksen katsomisen. Siskon seurassa koko päivä.

Pulp pulp

Sellaista aikaa, että kuplii kaiken aikaa. Hyvää siis. Ihan kuin jokin kansi olisi poistunut sisäisestä ruukustani ja ideoita tulee niin että päätä huimaa. Valitettavasti (?) ideani eivät liity mitenkään kodinhoitoon tai sisustukseen, vaan työhöni ja toisten ihmisten iloksi - sitä kautta minunkin. Nyt niitä oraita on vain sen verran paljon, että karsittava on. Luovan ihmisen on kuulemma jätettävä puolet upeista ideoistaan pois, sillä kaikkea ei vain ehdi tehdä. Tai sitten ei ole aikaa istua ja ihmetellä. Meinaa nimittäin tulla kiire ja aika kulkee liian nopsaan...

Vuosia sitten luulin, etten ole lainkaan luova. Ymmärsin silloin luovuuden ainoastaan käsillä tekemiseen, taiteellisuuteen ja muuhun näkyvään. Nyt kun luovuusruukkuni kansi on revähtänyt auki, en epäile hetkeäkään, etten olisi luova. Ehkä en ollut vain valmis, ehkä vain olin väärässä ympäristössä.

Kermakakkuelämäni (huomaako tämän vitsiksi?) päälle humpsahti vielä tähtihetki meditaatioillassa. Täysi ylläri eikä kuitenkaan liity edesmenneeseen Lapseeni. Jotakin, jota en ole osannut odottaa, mutta joka laittoi minut kiitolliseksi, nöyräksi, iloiseksi ja onnelliseksi. Todiste taas, että elämä on Iso Asia.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että yhtä lasta on loppumaton ikävä. Uskon kuitenkin, että hänkin on onnellinen onnestani.

Ikävänä uutisena voin kertoa sen, etten juokse nyt aamupostia laatikolta. Kaaduin eilen omalla työtuolillani istuvilleen tähän lattialle ja vaapun nyt kuin ankka. Hehheh.

Täysillä

Sanon tuolla sivupalkissa, esittelyssä, että kuljen suuren surun kanssa. Reippaana naisena en haluasi sitä enää niin ilmaista, sillä päivittäinen elämäni on aika tavallista. En itkeskele suruani vähän väliä (enää), en kaiva kaikkea Lapseeni liittyvää esiin (valokuvia, muistoja päästäni), välttelen kohtaamasta flash backejä, kuoleman tapahtumaan liittyneitä kipeitä tunteita ja kuvia eli pyrin elämään ihan tavallista elämää. Mutta silti. Silti tunnen olevani poikkeus tai huutomerkki. En vaan ole tavallinen, en vain elä tavallisesti. Jokin minussa on niin perustavaa laatua muuttuneena, etten tiedä sitä itsekään. En tahtoisi kulkea suuren surun kanssa, mutta se vaan on niin. Minussa on jokin uusi osa, joka on pysyvää. En halua olla marttyyri ja sen pahimman kokenut, mutta en vain toimi kuten ennen. Onko nyt siis pakko sanoa: onneksi. Olenko siis tarvinnut tämän kaiken, jotta minusta tulee minä, aito, syvin ja sisin? Ei, ei teidän tähän tarvitse vastata, kun minäkään en tiedä. Mitä vanhemmaksi elän, sen vähemmän oikeastaan tiedän mistään mitään. Elän vaan. Ehdoitta.

Olen ollut ikäiseni sukulaisen hautajaisissa. Olen hiihtänyt rakkaan kanssa. Olen nauttinut vähähiilaria ja sen päälle taas vähän hiilaria. Olen nauttinut seurasta ja yksin olosta. Olen saanut uuden tietokoneen ja paljon uusia ideoita. Olen keskustellut henkeviä sekä netissä että livenä. Olen huomanut olevani rajallinen, joskin hyvää tahtova olento, joka uskoo elämää olevan muuallakin kuin tällä planeetalla vain tässä nimenomaisessa elämässä. Olen ihaillut ja kunnioittanut kaikkia muita toisin uskovia. Olen rutistanut eläviä rakkaita ja jutellut kuolleitten kanssa. Olen sanonut elämälle kyllä, mutta saman myös kuolemalle. Minut saa heti poistaa täältä, kun homma on selvä - mutta sitä ennen: Täysillä.

Hyvää sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

Elämää Eteenpäin - kyllä!

Hyvää tätä vuotta! Joulu luikerreltu läpi, mutta jotenkin helpommin kuin edellinen joulu. Varhain jouluaattoaamuna olen saanut kokea jotakin Elämää Suurempaa, oman tähtihetkeni ja aiheena tietenkin toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Sitä hetkeä muistellessani mustimmat ikävän ajatukset ovat laimenneet oitis. Ihanaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - täällä sekä siellä toisella ulottuvuudella. Näillä mennään nyt, yritetään ainakin.

Olen ilmeisen työorientoitunut, sillä innolla kävin arkeeni käsiksi ja olen touhunnut tässä kotitoimistossa kaikenlaista, uuttakin. Työni on voimavarani, yksi asia josta tietoisesti olen ottanut kiinni. Onneksi on näin: hyvä ja mieluinen työ.

Monia joulun jälkeen mietityttää ruoka. Myös minä tässä vaihdan ravintoa vähähiilarisempaan, sillä se sopii minulle hyvin. On vain joskus niin pulmallista taikoa nopsaan ja nälkäisenä jotakin muuta syötävää kuin leipää tai pastaa. Semminkin kun verensokeri on tätä heilahtelevaa sorttia. Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, sillä kaikkinainen itsensä pakottaminen on minulle vaikeaa. Mieluummin yritän lempeästi kannustaa kuuntelemaan itseäni kokonaisuudessan.

Kuten tarvitsen aina hengen ravintoa. Olen Tagoren ystävä, kiitos siitä Hannelle, joka johdatti minut Tagoren ruonojen pariin. Tässä teille yksi maistiainen:

Kun kuolema tulee ja kuiskaa minulle:
”Päiväsi ovat lopussa”,
sallikaa minun sanoa hänelle: ”Olen elänyt rakkaudessa
en pelkästään ajassa.”
Hän kysyy: ”Tulevatko laulusi säilymään?”
Silloin vastaan hänelle: ”Sitä en tiedä, mutta
tämän tiedän: usein laulaessani tunsi,
että olin löytänyt iäisyyteni.”

- Rabindranath Tagore

Taas yksi sureva perhe

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

Värejä vai harmaata?

Porukassa oli puhetta väreistä. Joskus valitsen tietyn värin siksi, että tuntuu siltä. Joskus taas värini on sen vuoksi, että tarvitsen sitä. Joskus jokin väri jää paitsioon, koska en voi pitää sitä.

Kun suru oli mustimmillaan, en havainnut, mitä laitoin päälleni. Kun järjestelin Lapseni hautajaisia järjestelin ja huomasin vasta jälkikäteen, että olin kulkenut oransseissa - minulle niin tyypillisissä väreissäni . Shokkivaiheen jälkeen havahduin asialle, enkä voinut sietää kirkkaita värejä, halusin kadota massaan. Mustassa kulkeminen tuntui luontevimmalta, sillä siitä ei suru muuksi muut. Kaipasin surunappia ja -harsoja, joilla olisin voinut ilmaista toisille, että nyt koskee ja lujaa, vain rohkeimmille on tilaa.

Vuosi sitten olin ihan harmaalla linjalla. Olin ystävän kanssa maaseutumarkkinoilla, jossa ostin muutaman vesivärityön. Kaikki ne kuvasivat huhtikuun harmaata aikaa, kun ei ole vielä kevät eikä enää talvi, sumua vain.

Tänä syksynä olen maalannut (siis minä ite!) paljon omilla tutuilla väreilläni. Eräs surutietään kulkeva ystäväni sanoi, että hän ei voi noin tehdä, ei ottaa käyttöön entisiä värejään. Minä mietin ja huomasin, että ei niin, että palaan entiseen väriini, vaan niin että TARVITSEN perusvärjejäni, jotta eheydyn ja voimaannun. Olen huomannut, että silloin tällöin olen ostanut jonkin terävän punaisen - kengät tai laukun - ihan vain voimakseni. Jo se, että kaipaan itseäni ja värejäni, on paljon.

Onnekseni syksyn ulkoinen harmaus sinällään ei ole minua koskaan ahdistanut. Minun vuoteni on aina alkanut syksystä kuin koululaisen, uutta toimintaa ja tekemistä jälleen kerran. Koko viikonlopun on ollut tuhnusää, mutta oman jaksamiseni määrittää kuitenkin sisäinen elämä ja vointini siinä.

Sisäisesti värikkään syksyn jatkoa ja voimia lukijoille!

Kultaiset kyyneleet

Juuri nyt minä olen siellä missä kaikkein mieluiten
haluan olla.
Nainen joka nukkuu sängyssäni on se jonka kanssa
mieluiten nukun.
Tämä voileipä on parempi kuin kaikki muut voileivät.
Ruoho kalterien tällä puolella on vihreämpää
kuin toisella puolella.
Tämä kesä on kauniimpi kuin kaikki lapsuuden kesät.
Ne sairaudet joita poden sopivat minulle paremmin kuin
kaikki muut sairaudet.
Kaipuuni on suurempi kuin mikään muu kohdalleni sattunut.
Kasvojani peilissä en vaihtaisi kaikkiin
maailman peileihin.

- Claes Andersson -

Hiljaiseloni blogistaniassa ei ole johtunut haavasta, vaan elämän imusta. Koen nyt voimakkaasti asioita, ilmiöitä, ihmisiä. Kuljen etukenossa syksytuulessa, haukkaan happea mielelläni. Minulla on ideoita, jotka saavat Olla, kellua ja odotella, josko jokin niistä lähtee kulkemaan luonnostaan. Luulin, että eämässäni on alkanut kaunis, tavoiteltava loppuliuku, mutta nyt tuntuu oikeastaan nousulta.

Kesken vimmaisen maalauksen alan itkeä. Kun itken, huomaan lisääväni kuvaan kultaisia piskuja, kuin kyyneleitä. En pelkää mitään värejä, sen tiedän nyt.

Kiirettä ja kummallista

Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen. Syksy on imenyt mukaansa, työelämä on maistunut paremmalle kuin pitkiin aikoihin. Paljon uutta, kivaa, antoisaa - mutta myös hieman uuvuttavaa. Ei ole paljon palautumishetkiä tai jos on, nekin hujahtavat.

Eli nyt taas aika kulkee. Ei ole kaukana se, kun yksi tunti oli kolme tuntia. Surussa, siinä syvässä vaiheessa.

Suru on minulle niin luonnollinen osa itseäni, että hätkähdän välillä muiden hätkähdystä. Joskus jopa ärsyttää se, että joukossa saan puhua elävistä lapsista kaikin mokomin, mutta jos sanon yhdenkin lauseen, Hänestä joka lähti, seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Ei tietenkään joka paikassa, mutta yllättävän monessa.

Tunteeni tähän ilmiöön on nyt enemmän kiukutus kuin voi-minua-raukkaa. Ehkä siinä olen päässyt eteenpäin.

Mutta miksi ihmeessä kuollut Lapseni pitäisi olla tabu!? Hänellä varsin oli hyviä juttuja ja tokaisuja, suuria elämänviisauksia - kohelluksista puhumattakaan.

Ehkä tässä toisten on vain opittava minun kanssa elämään. Tiedän, että ne toiset ihmiset ajattelevat, että kuolema pitää käsitellä pois ja mitä vähemmän kuolleesta sureva mainitsee, sitä paremmin tämä on siitä "selvinnyt". Muka. Että puhutaan vaan iloisista asioista, niin kuolemaa ei ole. Vaan kun on, silloin kun Lapsi on toisella puolella - tässä en anna periksi!

Tämä ei tällä kertaa ollut valitusvirsi, vaan voimakas puolustus lapsensa menettäneiden äitien elämän jatkumisen puolesta! Kaikki lapsemme ovat meidän lapsiamme, joista saamme puhua!

Ps. Rakkaus ei kuole -osastolla kaikki hyvin: Tapaamme edelleen erilaisissa kohdissa, äidin mieltä ja sydäntä lämmittää...

Satuja ja tarinoita

Lapseni kuoleman jälkeen olen omassa elämässäni (en siis blogissani) ollut kutakuinkin avoin, tilanteesta riippuen. Kertonut kyselijöille asian niinkuin se on mennyt, tunteineen kaikkineen. Nyt kuulin kyliltä tarinaa Lapsestani, hänen kuolemastaan ja minusta. Olen tyrmistynyt, sillä jutun lähettäjä, jonka kanssa olen kasvokkain keskustellut, on vääntänyt kertomaani oman mielensä mukaan.

Tyrmistynyt ja pettynyt. Pettynyt ihmiseen. Keskustelumme ei ollut luottamuksellinen, mutta tarinanvienti eteenpäin täysin vääristelty.

Vaikka tiedänhän minä, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta. On vain totuushippusia, josta jokainen valitsemme omat mieluiset. Siis se, mitä minä olen kertonut, on kuuntelijalle ollut häläpätihämmää, hän valitsi toiset hippuset, ne mitä itse tahtoi tulkita.

Mitä tästä opin? Tietynlaista pelkäämätöntä avoimuutta en aio hylätä, sillä se on osa minua ja olen siitä ylpeä. Nostan siis pääni pystyyn ja jatkan jälleen omaa elämääni.

Eniten olen nyt kuitenkin miettinyt ihmisten kriisitarinoita, joita on levitetty eteeni. Niitä kuunneltuani voin tänään sanoa, että voin itse melko hyvin ja olen onnellinen. Niin monta rakasta minulla on tässä ihan lähellä tai ajatusmatkan päässä. Suru ja kaipaus eivät enää ole painava viitta, vaan kevyempi kantaa. Kuljetan ikävääni alati ja sen hyväksyn. Itken edelleen, kun on aika, mutten onneksi kauan. Rakastan poismennyttä Lastani niin että viiltää välillä, mutta rakastan myös omaa elämääni, jota tahdon katsoa jo eteenpäin.

Näen edessäni mieluisia tehtäviä ja arkea. En tavoittele kuuta taivaalta eikä minun tarvitse muuksi muuttua. Riittää kun elän tämän elämäni niin hyvin kuin osaan. Huhumyllyjen jauhajat eläkööt omansa.