Tahtoo omaa tilaa!

Tarvitsen tilaa, minulla on ikävä itseäni. Mutta inhoan itsessäni sitä, että joudun selittämään tätä muille tai että edes yritän. Juhannus oli suloinen lukusellainen, rauhallinen. Nyt jatkuu tietty remontti ja kotihommat, mutta ihmisrintamalla en kaipaa ympärilleni ketään. Ainoastaan TalonMies ja läheiset (lapset) ovat tervetulleita. Muita huomaan karistelevani kauemmas - ja olen tästä itsekin hieman kummissani. Ja arvatkaas, ovatko muut!

Ihmistyöntekijänä tunnistan sosiaalisen väsymyksen. Olen mielestäni ansainnut yksinoloa, mutta koska se ei ole tyypillistä minua, huomaan selitteleväni sitä. Liittyykö tämä työhöni vai ikääni vai kaikkeen mitä on tapahtunut ryminällä (myös viime talvena, vaikken niistä ole kirjoittanut), mutta joka tapauksessa minua uuvuttavat kaikki ihmiset. Jopa puhelin.

Kaipaan kirjoittamista, siksi täällä tänään. Juhannuspäivänä TalonMies lueskeli meidän vanhaa "kotikirjaa", jossa oli kaikenlaista - lähinnä loma-ajan - juttua: matkaa, mökkelyä, hassuja tapahtumia, Uno-peliä lasten kanssa jne. Muistin, miten kirjoittaminen oli vaivatonta ja mieluisaa ja kuinka hauskoja tapahtumia oli kiva heittää paperille. Kotikirjan kepeä teksti loppui yhtäkkiä, tuli parin vuoden tauko: Pojan kuolemaan. 

Kaipaan sitä Pilviharsoa, joka oli ennen sotia, ennen suurta surua. Jäikö vakavasti ajattelu luihin ja ytimiin, päälle ja ympärille? Toivon löytäväni paloja vielä elämän kepeydestä, löytäväni oman tyylini kirjoittamiseen kaiken tämän jälkeen. 

Eikä siihen auta kuin kirjoittaminen. Ja se oma tila! :)

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Antimaterialisti?

Kerkeäjalkainen, aikaasaava, moneen ehtivä ja laajalle kaveripiirille sosiaalinen ystävä alkaa vanheta. Tekee kuten ennenkin, mutta väsyy. Eikä meinaa millään palautua normiarkeen. Vaatii tyhjää tilaa ja huutaa taas sisälle päin: missä minä olen, kuka minä olinkaan, haloo - ootko siellä vielä?

Onko tämä vanhenemista vai olenko muuttunut muutenkin? Olen ollut melko tarkka vaatteistani ja ulkonäöstäni, mutta havaitsen pikkulipsumisia. Kun en vaan viitti aina föönata hiuksia (menee ne noinkin, kuka huomaa). Kun en jaksakaan laittaa kuin vähän ripsiväriä yläripsiin (kattooko niitä kukaan). Uusia vaatteita pitäisi ostaa, mutta kun kaupungilla menee ne viimeisetkin energiat. Siistejä aikuisen naisen farkkuja olen ollut ostamassa varmaan kolme vuotta, mutta kehtoottaa projektin eli etsinnän ja sovituksen aloittaminen (eiks nää entiset mene vielä?). Ja niin edelleen.

Oikaisin myös jouluisissa sisustusasioissa ja muistin nämä postimyynnit, jotka ovat tänä päivänä tosin nettimyyntejä. Hyvä, että ovat. Jouluverhot, jotka olin päättänyt tilata, olivat netin reaaliaikaisen tilauksen mukaan osin loppuneet. Sain siis heti tilattua, sellaiset, joita oli tarjolla. Ei ollut niin väliä, etteivät olleet "juuri ne". Hyvät ja taloudellisen näköiset. Jää sitten rahaa johonkin muuhun, vaikka reissuun.

Josta tulikin mieleeni Münchenin joulutorimatkamme. Kirjoitan nyt paikassa, jossa en voi lisätä kuvan kuvaa, mutta laitan myöhemmin. Tosin kuvia otimme tod. vähän, sillä kamera taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, sameita kuvia. Emme myöskään shoppailleet, vaan marhasimme tuoksujen, värien ja tunnelman mukaan ihanilla joulutoreilla. Joen vartta luonnossa kävelimme myös, mutta emme napsaisseet vähäisestä ajasta matkaan vuoristoon, pysyttelimme lähinnä ydinkeskustassa.

Onneksi ei tarvitse (tänäkään vuonna) tehdä joulusiivousta, sillä siivoan mieluummin inspiraation ja voimien mukaan. Jos jotakin meinaa silti ko. homma stressata, olen nähnyt kiertokirjeen, joka päihittää marttojen ohjeet: Luo tietokoneellesi kansio "Kodin pölyt ja roskat". Valitse sitten se kansio ja poista se. Kun kone kysyy, haluatko varmasti poistaa "Kodin pölyt ja roskat", vastaa "kyllä".

Noin helppoa. Sitä paitsi tänne tuli sievä kerros lunta ja näin vanhat ja hämäräsokeat silmäni tykkäävät autolla ajamisesta enemmän. Valoisaa joulukuuta - sisäisesti ja ulkoisesti!

Heitänkö kolikkoa?

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

Ota myös hänet vastaan

Rakas vanhempani on tehnyt pitkän matkansa ja päässyt perille. Hän lähti juuri Kotiin. Hän on siellä missä toinenkin vanhempani on, siellä missä rakas Lapseni on. Kuolema, vaikka sitä joskus jopa odotetaan, yllättää aina. Itkettää paljon, koko elämä kaikkineen. Rankka polku on tämä.

Kuva: www.pixdaus.com

Sama sen on väliä

Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

Väliaikatietoja

Keskiviikkoterveisiä loppuunimetyltä! Kyllä tämä tästä, kunhan saunon ja nukun hyvät yöunet...

Kuva: www.pixdaus.com