Värejä vai harmaata?

Porukassa oli puhetta väreistä. Joskus valitsen tietyn värin siksi, että tuntuu siltä. Joskus taas värini on sen vuoksi, että tarvitsen sitä. Joskus jokin väri jää paitsioon, koska en voi pitää sitä.

Kun suru oli mustimmillaan, en havainnut, mitä laitoin päälleni. Kun järjestelin Lapseni hautajaisia järjestelin ja huomasin vasta jälkikäteen, että olin kulkenut oransseissa - minulle niin tyypillisissä väreissäni . Shokkivaiheen jälkeen havahduin asialle, enkä voinut sietää kirkkaita värejä, halusin kadota massaan. Mustassa kulkeminen tuntui luontevimmalta, sillä siitä ei suru muuksi muut. Kaipasin surunappia ja -harsoja, joilla olisin voinut ilmaista toisille, että nyt koskee ja lujaa, vain rohkeimmille on tilaa.

Vuosi sitten olin ihan harmaalla linjalla. Olin ystävän kanssa maaseutumarkkinoilla, jossa ostin muutaman vesivärityön. Kaikki ne kuvasivat huhtikuun harmaata aikaa, kun ei ole vielä kevät eikä enää talvi, sumua vain.

Tänä syksynä olen maalannut (siis minä ite!) paljon omilla tutuilla väreilläni. Eräs surutietään kulkeva ystäväni sanoi, että hän ei voi noin tehdä, ei ottaa käyttöön entisiä värejään. Minä mietin ja huomasin, että ei niin, että palaan entiseen väriini, vaan niin että TARVITSEN perusvärjejäni, jotta eheydyn ja voimaannun. Olen huomannut, että silloin tällöin olen ostanut jonkin terävän punaisen - kengät tai laukun - ihan vain voimakseni. Jo se, että kaipaan itseäni ja värejäni, on paljon.

Onnekseni syksyn ulkoinen harmaus sinällään ei ole minua koskaan ahdistanut. Minun vuoteni on aina alkanut syksystä kuin koululaisen, uutta toimintaa ja tekemistä jälleen kerran. Koko viikonlopun on ollut tuhnusää, mutta oman jaksamiseni määrittää kuitenkin sisäinen elämä ja vointini siinä.

Sisäisesti värikkään syksyn jatkoa ja voimia lukijoille!