Ruokajuhlat ja ajan pohdintaa

Viime vuonna pyhäinpäivänä... ihan kamalaa, tuskallista. Onneksi, onneksi, onneksi elämä vie eteenpäin. Eteenpäin kuoleman tapahtumasta, lähemmäs kohtaamista. Linda Olsson kirjassaan Sonaatti Miriamille sanoo sen kertojansa kautta näin:

"Nyt tuntuu kuin pikemminkin muistaisin tuskani kuin kokisin sen. Muistan kivun, jota tunsin muistojen pyyhkäistessä ylitseni, kun istuin siinä terassilla. Nyt minulla on vain omien tunteitteni muistoja, ei enää alkuperäisiä tunteita. Sinä päivänä tunteet olivat vielä eläviä, kipu todellinen. Kun nyt muistelen sitä, näen selvästi jokaisen yksityiskohdan, mutta en enää ole siinä sisällä. Oma kipuni on kalkittu ikiajoiksi. Kannan sitä mukanani mutta se ei enää ole elävää."

sekä:

"Saattaa olla, että ihmisen täytyy elää kokonainen vuosi alkaakseen ymmärtää, ettei elämä enää koskaan palaudu ennalleen mutta silti se voi jatkua."

Koko eilisen päivän vietin keittiössä ja valmistin neljän ruokalajin päivällisen kymmenelle hengelle. Illalla ihanat, eläväiset ja eri-ikäiset ystävät tulivat ja nauttivat ne kanssani. Minäkin nautin siitä, että pystyn taas tähän, iloiseen ja huolettomaan hetkeen menemiseen.

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

Ystävänpäivätervehdys Blogiystäville!

(Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan)

Kirjoittamisen tarve ei ole kaikonnut mihinkään. Kuitenkaan. Uudistumisen tarpeesta olen edelleen yhtä ymmällä enkä osaa päättää mitä teen tälle blogille. Olen kopioinut tekstit omalle koneelleni, jos ne täältä joskus laitan katoamaan. Jos. Ja kun en muuta tiedä, otin sitten radikaalisti uuden fontin käyttöön. Ehkä uusi ulkoasu vielä ja sitten mukauudistus on tehty?

Töitä olen tehnyt, työt ovat suorastaan kantaneet minua. Joissakin muissa asioissa olen käynyt vuoristoradan ylhäällä ja alhaalla, missä lienenkään nyt menossa. Vanhat, ikävät ajat nousevat jotenkin pintaan ja saavat minut kokemaan tunteita todella voimakkaasti, vaikka nykytilanteet ovat toki toiset. Rääkki, jota kävin ennen Lapseni kuolemaa ja vaikea luopuminen, joka sen jälkeen jatkuu vaan, ovat kiinni minussa, osa minua. Tällaisena pitäisi mennä vaan eteenpäin, menneet kivut takiaisina roikkumassa.

Ehkä odotan päivää, kun suhtaudun tulevaisuuteeni valoisasti, iloisen optimistisesti. Että olisi luonnollista ajatella "kaiken käyvän hyvin". Kun ei käy. Näkemykseni vanhenemisesta on pelkkää rankkaa luopumisen tietä, jonka ainoastaan oma kuolema pelastaa. Jossa siinäkin on se huono puoli, että rakkaat joutuvat lähtöäni suremaan. Pattitilanne, tässä oon enkä muuta voi.

Kuolema on "kaverini" niin tiukasti vielä, että saatan olla hyvinkin sarkastista seuraa. Olen ärsyyntynyt siihen liittyvistä hymistelyistä tai siitä, ettei kuolemasta edes saisi puhua. Jos joku välttelee sitä aihetta vimmalla, hän ei seurassani viihdy. On nähty jo.

Jotta näillä valoisilla ajatuksilla tulin toivottamaan teille kuitenkin ja joka tapauksessa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Sillä teitä on niiiiiin monta täällä ja nimenomaan teiltä olen saanut valtavan määrän tukea tänä suruvuotenani. Olette arvokkaita ja ihania ihmisiä jokainen!

Ystäviä, kohtaamisia

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

Sielu on vielä Kreikassa

Jotta kotona ollaan taas. Kreikkaan jäivät ihanan lämmin ja ihoa hivelevä sää, mitä kauneimmat maisemat, ystävien tarinat ja äänet, paikallisten leikkisyys, makuhermoja hivelevät muistot, erikokoiset ja -näköiset kissakaverit, telmiminen aaltojen kanssa, pikkuitkut... Vuorokauden kestävän vatsataudin jätin mielelläni sinne.

Matkalle arvosana 10. Kymppi plus olisi tullut ilman vatsatautia.

Kreikkaan!

Pakattu on: vähän vaatetta, paljon kenkiä (vievät tilaa!) ja pakollisia purnukoita (ihonhoitoon etc). Ilman muuta pakkasin myös iloisen reissumielen... hmm. tai kannan sitä mukanani, kuten kannan syvää suruani.

Huvittaa, kun joskus tulee sellainen "hallinnan" tunne, rauha, eikä siinä mitään. Mutta kohta pian sen jälkeen joku toiselle puolelle siirtyneen Lapseni tuntenut ihminen tulee vastaan ihka eka kertaa tapahtuneen jälkeen - ja itkupallo räjähtää taas käsiin. Tätä se nyt sitten on, loppuelämä, enemmän tai vähemmän. Ikävä viiltää vain niin turkasen syvältä...

Mutta mikään ei estä minua nauramasta ja iloitsemasta, olemasta jotakin muutakin kuin sureva äiti. Näitä hetkiä toivon paljon matkallemme. Ainakin ryhmä koostuu melkoisen lystikkäästä sakista, joka ei kyyneleitäkään pelkää.

Viettäkää mukava viikko tahollanne. Tää lähtee ihan kohta...

Ei täällä yksin olla

Olen taas nähnyt jotakin uutta, oivaltanut itsessäni ja surussani. Tiesin toki jo ennestään, että ihminen on kriisissään itsekäs. Kuuluu asiaan käpertyä, eristäytyä ja nähdä asiat ahdistavan painavina - on todella syitä sille. Pitää mennä syvälle omaan kuiluunsa ja tuntea siellä, ettei kukaan voi auttaa, koska ketään ei ole, ei ainakaan samassa tilanteessa. Ihan ite pitää tämä kaikki tehdä.

Ja sitten jonakin hetkenä: avata silmänsä ja katsoa ympärilleen kuin uusin silmin. Kaikki olivat ääneen toitottaneet, että onneksi sinulla on TalonMies. Vasta nyt alan tajuta, että herranen aika, täällähän se edelleen on. Ei välttämättä osaa mitään uutta sanoa, mutta vain on, ei ole kyllästynyt suruuni ja tuskaani. Elää rinnalla, elää yhdessä eikä vähiten: saa minut nauramaan!

Kuin sarjassa näin muutakin: Pari ystävää mutkan kautta ovat jääneet tai oikeastaan tulleet uutena. Jopa heidän nuorisonsa, musiikkiterveiset myötätuntona. Blogistaniassa valtava määrä teitä, jotka olette täällä nytkin lukemassa. Tai toisella puolella kertomassa tahollanne elämästänne, tarinoista, jotka vievät mennessään. Lukekaapa vaikka täältä, myös rääpäle löytyy Alinan tarinasta...

Ja minä valitan, että kaikki ovat jättäneet!!!

Kiitos teille, moninaiset ystävät, lukijat, piipahtajat! En ole yksin, ei me kukaan olla!

Indica: Ihmisen lento

Elokuun juhlat - rääpäle juhli myös

Jos viikonloppuna mukana olleessa kamerassa olisi ollut virtaa, olisitte nyt kenties nähneet kuvia
- pehmoisista sylikissoista
- ensin auringonpaisteisesta, sitten sateisesta järvenselästä
- ravuista ennen ja jälkeen keittämisen (huh, kuulostaapa raa'alta)
- saunan savuista
- tulen loimotuksesta
- elokuisesta, haaleantummasta tähtitaivaasta
(- kotialbumissa olisi lisäksi paljon kuvia ilmeikkäistä, keski-ikäisistä ihmisistä)

Jos mukana olisi ollut nauhuri, olistte kenties kuulleet
- iloista puheensorinaa, naurua
- matalammalla äänellä vakavampaa keskustelua, vähän itkuakin
- pientä laulunvirittelyä ainakin ruotsiksi
- mau ja miau sekä piippiip (jälkimmäinen = kiusatut hiiret - kuulostaa taas raa'alta)
- sateen rapinaa
- takkatulen ritinää

Mutta sanoillakin voin vakuuttaa, että ystävien viikonlopputapaaminen Saimaan saaressa teki hyvää meille kaikille. Minäkin pärjäsin tutussa, turvallisessa porukassa ilman suuria tunnemyrsky-ylläreitä.

Sitä paitsi on ihan ok olla rääpäle. Lukekaa tästä tai edellisen postaukseni kommenteista, mitä Alina sanoi minulle: "Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Viihtyvät pilven harsoissa ja sukeltavat surussa." Kiitos, Alina!

PMMP: Lautturi

Ilon hetkiä

Joskus hyviäkin uutisia. Ihoni on kuin vauvan peppu, siis tuntuu siltä: pehmeältä ja siloiselta. Päälle päin se ei vielä siltä näytä, sillä pisarapsori laikuttaa ihon kauttaaltaan eri värisenä, mutta hei: tuntuu jo!!

Ihan täsmälleen en voi tietää, mikä näistä on auttanut, mutta ehkäpä kaikki yhdessä:

• homeopatia
• Noni
• Navajo-terapia
• UVB-valohoito
• perusrasva Lipolan
• energiahoitoja, rukouksia
  
• aktiivinen ikioman tasapainon etsiminen eli mikä tuntuu hyvältä (itsensä lelliminen tavalla tai toisella)

Kaikkeen en ole toki satsannut rahaa, vaan ystäväpiirini koostuu (joidenkin mielestä) mitä merkillisimmistä hyypiöistä.

Olen kiitollinen kaikille auttajille ja apukeinoille. Minusta nämä ovat monin verroin parempia vaihtoehtoja kuin jämerät myrkyt, joita käytetään myös psoriin hyvin yleisesti. Jopa syöpälääkkeitä tarjotaan.

Kuva: www.pixdaus.com

Kuka uskaltaa?

Rasitusherkkää kättäni vihloo vimmatusti: Olen tehnyt fyysistä surutyötä ja hinkannut Lapsen kämppää kaikilla käsivoimillani. Lapsen isä tapetoi ja maalaa. En tiedä, kuka saa tämän putipuhtaan ja laitetun asunnon, mutta olkoon hän sinne rakkaudella tervetullut. Nyt ainakin aurinko on paistanut kirkkaiden (vastapestyjen) ikkunoiden läpi ja antanut ylipäätään toivoa elämän jatkumisesta.

Yksi asia ei lakkaa kummastuttamasta: Ihmiset lähestyivät aikoinaan toisen vanhempani kuoleman jälkeen minua herkästi. Nyt kun menetykseni on suurtakin suurempi, puhelin ei soi. Minulla on kymmeniä kavereita/tuttavia, mutta harva on laittanut henkilökohtaista postia "Mitä sinulle kuuluu?" saatikka uskaltautunut tapaamaan. Jollen olisi tällainen kuin olen, jollen tietäsi sitä mitä ihmisestä tiedän, voisin loukkaantua tai masentua tästä kovinkin. En ihmettele, jos moni masentuu.

Muutama kuukausi sitten Syöpä-lehdessä oli artikkeli, jossa 30+ nainen kertoi siitä, kun hän sairastui vakavasti: "Sairaudestani ei haluttu kuulla eikä keskustella. Minulle jopa sanottiin, kuinka minun nyt täytyy ymmärtää, että syövässäni on kyse niin hirveästä asiasta, että sitä on muitten mahdoton käsitellä." - joo... onpas kivoja ystäviä! Kenellä se nyt tässä kaikkein vaikeinta muka on?

Saman sukuinen asia tuntuu olevan tämä lapsen kuolema. Olenko minä niin pelottava yhtäkkiä? Vai odotetaanko sitä, että muutun taas "entiselleen"? Ehkä en kiinnosta nyt, kun minulla ei olekaan muille annettavaa? Haloo - missä ovat Ystävät?!?

Kuva: www.pixdaus.com/lonely dog

Ystävät koolla

Meillä oli juhlat. Ystävät, he pyöreitä täytelleetkin, olivat mukana. Tanssittiin ja laulettin ja ennen kaikkea syötiin hyvin.

Kuva: www.flicr.com/dancing by the light of the setting sun

Täyteläisiä päiviä, sisältä ja ulkoa

Kaikenlaista touhua on riittänyt. Eilen sain/jouduin käymään läpi lapsuuttani, äitisuhdettani, omaa äitiyttäni ym. kyyneliin asti. Paljon riittää oivallettavaa kun tässä iässä katselee taaksepäin. Historian tapahtumista huolimatta minua lohduttaa eräs valokuva. Mielelläni jakaisin sen kanssanne, mutta haluan säilyttää yksityisyyttäni kuitenkin. Olen siinä kuusivuotias, istun lattialla koira kainalossa ja katson kameraan napakan, luottavaisin silmin. Ihan selvästi tiedän kuka olen, tunnen oman arvoni enkä pelkää mitään. Näen siinä tytössä taistelijan, sen joka selviytyy, tulee mitä tahansa eteen. Taidankin laittaa valokuvan niin keskeiselle paikalle, että aina kun tunnen maan järkkyvän ja taivaan putoavan niskaan, katson tuota Pilviharso-tyttöä ja luotan taas itseeni.

Viime päivinä maa ei ole suinkaan järkkynyt, mutta käyn nyt vieläkin läpi viime vuoden tuskaa. Mietin äitiyttä hyvin laajalla mittakaavalla. Unissani käärmeenpesät ovat vaihtuneet sotaan ja tankkereihin, jotka piirittävän vanhaa kotitaloani.

Emme päässeet (opiskelujeni vuoksi) hyvän ystävän pyöreille synttäreille eilen. Iso rehvohka kavereita sinne ajeli. Nyt tämä ystäväporukka ikävissään soitti ja ilmoitti, että he ovat kaikki tulossa ensi viikonloppuna meille, ruoka olisi hyvä olla valmiina siinä klo 19. Noin sitä pitää - tervetuloa vaan!

Lenkkeiltiin TalonMiehen kanssa jäällä. Käytiin tsekkaamassa, missä kunnossa jäätie on. Hyvältä näyttää. Pääsen ensi viikolla pari keikkaa heittämään oikoteitse, säästän sellaiset 40 kilmometriä yhdeltä rupeamalta!

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ NÄIN JÄLKIKÄTEEN!

Kuva: www.pixdaus.com

Itse tehtyjä karjalanpiirakoita

Tänään oli karjalanpiirankanleivontatalkoot (onpa pitkä sana!). Yksi ystäväni täyttää 50 v ja hän kutsui näihin perinnetalkoisiin meitä kavereita. Olikin mieluisa homma! Viimeeksi olin tehnyt karjalanpiirakoita vajaat 30 vuotta sitten äidin kanssa. Jotenkin kädet vain alkoivat toimimaan omalla rytmillään, pulikka pyöräytti pohjataikinaa, sormet löysivät vähitellen oman rypytystekniikkansa. Päätettiin tehdä tästä uusperinne ja kiertää toisillamme aina pyöreiden juhlien edellä näitä leipomassa (ko. pippaloita nimittäin on tulossa aikamoinen pötkö!). Mukavaa yhdessäoloa ja maukas lopputulos. Samalla perinne todellakin jatkuu, nytkin oli sankarin tytär mukana hommassa.

Minulle, ikuiselle ajattelijalle ja pohtijatyöläiselle oli nautinto antaa mennä, tehdä käsillä.

Ystävyys ja luotettavuus

Eräältä ystävältäni tuli joulukortti. Hieroin silmiäni, sillä tämä samainen henkilö oli hävinnyt muutama kuukausi sitten kaikkien tuttaviensa elämästä kuin tina tuhkaan ja oikeastaan rajusti siltoja poltellen. Nyt korttiini oli päinvastoin kirjoitettu kauniita, ylimääräisiä sanoja.

En vieläkään tiedä, miltä minusta tuntuu... Toki olen huojentunut, etten ole ilmeisen Paha, kun minulle noin kauniisti kirjoitetaan (sillä kiltti ihminen ei haluaisi olla paha kenenkään mielestä, you know). Toisaalta olen tyrmistynyt, sillä hänen äkkihäviämisensä oli shokeeraavaa ja nyt hän on taas muina naisina maisemissa. Siis ehdottomasti asia on hyvä ja positiivinen, mutta tulee mieleeni sana "luottamus". Tähän ystävyyteen(?) en sitä sanaa osaa liittää.

Voiko siis olla ystävä, vaikkei ole luotettava? Vai onko syvä, sielullinen ystävyys luotettavuuttakin syvempää?

En nyt enää ilta/yöväsyneenä osaa ajatella selvemmin, mutta kulmat kurtussa tätä taas pohdin. Ystävyyttä, luottamusta...

Vai otammeko ja annammeko viisaasti toisillemme vain tilan, ajan, olla yksin niin paljon kuin haluaa ja tehköön lähdön kukin kuten haluaa? Tai sillä hetkellä osaa/kykenee...

Takavasemmalla minä täällä olen ja joulukortin olen hänelle myös lähettänyt. Muina naisina. Tosin ilman erikoiskommentteja.

Ihmettelen vain. Öitä.