Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Elämää Eteenpäin - kyllä!

Hyvää tätä vuotta! Joulu luikerreltu läpi, mutta jotenkin helpommin kuin edellinen joulu. Varhain jouluaattoaamuna olen saanut kokea jotakin Elämää Suurempaa, oman tähtihetkeni ja aiheena tietenkin toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Sitä hetkeä muistellessani mustimmat ikävän ajatukset ovat laimenneet oitis. Ihanaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - täällä sekä siellä toisella ulottuvuudella. Näillä mennään nyt, yritetään ainakin.

Olen ilmeisen työorientoitunut, sillä innolla kävin arkeeni käsiksi ja olen touhunnut tässä kotitoimistossa kaikenlaista, uuttakin. Työni on voimavarani, yksi asia josta tietoisesti olen ottanut kiinni. Onneksi on näin: hyvä ja mieluinen työ.

Monia joulun jälkeen mietityttää ruoka. Myös minä tässä vaihdan ravintoa vähähiilarisempaan, sillä se sopii minulle hyvin. On vain joskus niin pulmallista taikoa nopsaan ja nälkäisenä jotakin muuta syötävää kuin leipää tai pastaa. Semminkin kun verensokeri on tätä heilahtelevaa sorttia. Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, sillä kaikkinainen itsensä pakottaminen on minulle vaikeaa. Mieluummin yritän lempeästi kannustaa kuuntelemaan itseäni kokonaisuudessan.

Kuten tarvitsen aina hengen ravintoa. Olen Tagoren ystävä, kiitos siitä Hannelle, joka johdatti minut Tagoren ruonojen pariin. Tässä teille yksi maistiainen:

Kun kuolema tulee ja kuiskaa minulle:
”Päiväsi ovat lopussa”,
sallikaa minun sanoa hänelle: ”Olen elänyt rakkaudessa
en pelkästään ajassa.”
Hän kysyy: ”Tulevatko laulusi säilymään?”
Silloin vastaan hänelle: ”Sitä en tiedä, mutta
tämän tiedän: usein laulaessani tunsi,
että olin löytänyt iäisyyteni.”

- Rabindranath Tagore

Kultaiset kyyneleet

Juuri nyt minä olen siellä missä kaikkein mieluiten
haluan olla.
Nainen joka nukkuu sängyssäni on se jonka kanssa
mieluiten nukun.
Tämä voileipä on parempi kuin kaikki muut voileivät.
Ruoho kalterien tällä puolella on vihreämpää
kuin toisella puolella.
Tämä kesä on kauniimpi kuin kaikki lapsuuden kesät.
Ne sairaudet joita poden sopivat minulle paremmin kuin
kaikki muut sairaudet.
Kaipuuni on suurempi kuin mikään muu kohdalleni sattunut.
Kasvojani peilissä en vaihtaisi kaikkiin
maailman peileihin.

- Claes Andersson -

Hiljaiseloni blogistaniassa ei ole johtunut haavasta, vaan elämän imusta. Koen nyt voimakkaasti asioita, ilmiöitä, ihmisiä. Kuljen etukenossa syksytuulessa, haukkaan happea mielelläni. Minulla on ideoita, jotka saavat Olla, kellua ja odotella, josko jokin niistä lähtee kulkemaan luonnostaan. Luulin, että eämässäni on alkanut kaunis, tavoiteltava loppuliuku, mutta nyt tuntuu oikeastaan nousulta.

Kesken vimmaisen maalauksen alan itkeä. Kun itken, huomaan lisääväni kuvaan kultaisia piskuja, kuin kyyneleitä. En pelkää mitään värejä, sen tiedän nyt.

Katse syksyssä

Syksy kutittelee mieltäni mukavasti. Olen aina ollut syksyihminen (vaikka keväällä syntynyt), se innostaa, vauhdittaa tai jopa lohduttaa vuodesta toiseen omalla laillaan. Tarkoitan tällä varmaan alkusyksyä, en oikein marraskuun mustasta enää välitä. Tulossa on mukavia töitä ja tapahtumia. Saan olla matkan päällä, mutten liikaa.

Nyt töihin!

Ja sitä vielä, että Runotalon Sarilla on menossa arvonta. Erityistä hänen blogissaan ovat mm. kauniit runot. Moni niistä kolahtaa juuri oikeaan kohtaan, oikeaan aikaan. Kiitos, Sari, ihanasta blogista!

Opinko jotakin?

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."

Kaikkien äitien puolesta

Jos joku haluaa lukea äidin tuskasta, niin tässä vinkki: Kaulio-Uotila: Äiti ei jätä. Selauslukaisin kirjan läpi juuri äsken ja löysin paljon tuttuja tuntemuksia. Onneksi kaikkea ei tarvitse jokaisen äidin käydä läpi omassa elämässään. Kuitenkin viime vuosina jonkin verran huolta ja murhetta kokeneena tuli vertaisolo: en ole yksin näissä perusaatoksissani. Sama pätee varmasti isiin, mutta tässä teoksessa olin nimenomaan keskitytty äiteihin.

Eritoten minuun kolahtivat tällä kertaa nämä lainaukset:

s. 70: ”Kohtuuttomien itsesyytösten hälventäminen on vaikeaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Ensi alkuun olisi hyvä arvioida, kuinka tärkeää ylipäänsä on löytää tilanteelle syy. Olisiko mahdotonta hyväksyä, että mitään syytä ei ole olemassa? Voitko sietää sen, että elämä on näin pelottavan sattumanvaraista?”

s. 167: ”Hyväksymiseen ja rauhaan on mahdollista päästä, mutta se vaatii pitkän tien ja paljon kyyneleitä. Todellista vapautta on se, että ei ole enää mitään menetettävää. Silloin ei tarvitse pelätä mitään.”

Tähän loppuun sopisi tällainen Anna-Mari Kaskisen runo äidin rakkaudesta:

Jos maailman äitien huokaukset
kimppuihin koottaisiin,
jos jokainen huoli ja pelko ja toive
pantaisiin pakettiin
ja jokainen piilossa itketty itku
puroina virtaisi,
ja jokainen kaipaus siivilleen saisi
nousta kuin enkeli,

niin maailmankaikkeus olisi täynnä
laulua äitien,
ja jokainen pensas ja lintu ja tuuli
katsoisi vaieten,
kun ilmojen halki valkea joukko
kantaisi valoa,
ja enkelin siipi koskettaisi
jokaista taloa.

Jo maailman äitien huokaukset
nousevat taivaisiin
ja kukaan ei tahdo hartaammin luottaa
Luojaan ja enkeliin
kuin maailman äidit, joiden sydän
sirpaleina jo on,
ja jokainen sirpale mustuneinkin
heijastaa auringon.

Tätä samaa

Kun ryhmässä purkaa suruaan, ei ole varma vastaanotosta, hiljaisuudesta, joka syntyy sen jälkeen. Hävettää olla pieni ja itkuinen ryystäjä. Heikko ja surkea ihmisten auttaja, "toipuuko" tuo koskaan, pitäisi jo. Vai onko hiljaisuus myötäelämistä, avuttomuutta? Mutta en yhtään ihmettele sitä, että itken mieluummin yksin ja salaa, jopa kotiväeltä. Tälle alueelle ei voi tulla, ei haluta tulla, ei ainakaan olla.

Aikaa on mennyt vasta (jo?) kolme kuukautta, siispä uutisarvo Lapseni kuolemasta on väljähtynyt. Muille, vaan ei minulle. Tässäkin huomaan jo eron muiden ihmisten kanssa. Sorry.

Mikä helle? - Täällä on taivas itkenyt kanssani.

Silti, Pia Perkiön mukaan:

Me vain asumme täällä,
emme omista mitään.
Silti se on meidän;
saamme osamme
valosta
vaeltaessamme valmiin kauneuden läpi.

Kaikki on annettava pois,
taakatkin
nostetaan sydämeltä
lempeästi, varovasti suru pyyhitään
kuin unohtuva uni.
Vain rakkaus jää, täydellinen valo.

Tahdon elämän jatkuvan

Tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei paljon mitään. Enää en jaksa ihmetellä h i l j a i s u u t t a ympärilläni, kadonneita tuttavia. Tänään olen lähdössä lakkiaisiin eli ensimmäiset ilonjuhlat tällä puolella elämää, muuttuneella. Osa minusta on innoissaan lähdössä (olenhan ostanut nätin mekonkin), mutta osa haluaisi taas jäädä kotiin. Olen kulkenut vain työkeikoilla tai pankissa tai hautaustoimistossa tai virastoissa, hoitanut edesmenneiden asioita - ja tulen jonkin aikaa vielä niin tekemään.

En niinkään pelkää kohdata ihmisiä, mutta koen epämiellyttäväksi ja epävarmaksi sen, miten olen heidän kanssaan nykyään. Osa ihmisistä haluaa ottaa minut vastaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin jää itselleni kumma olo - kuuluuko itseni sanoa tästä mitään vai ei. Joudun jopa arvioimaan toisen kestävyyttä kuulla yhtään mitään. Olen nähnyt järkyttäviä reaktioita, joutunut lohduttamaan kuulijaa, että älähän nyt, kyllä tämä tästä. Minulta nyt vain sattui kuolemaan lapsi ja toinen vanhemmistani.

Tahdon mennä eteenpäin enkä tallata samassa suonsilmäkkeessä koko ajan. Tiedän, että rakkaat edesmenneetkin ovat sitä samaa mieltä. Siis suunnilleen tätä mieltä:

Voit itkeä hänen lähtöään
tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa
tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.

Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää
tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.

Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä
tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.

Voit joko muistaa vain sen, että hän on poissa
tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.

Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi
tai tehdä niin kuin hän haluaisi:

Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää.

Runolahja

Saimme opiskeluryhmässä runolahjat. Runon antaja oli huolella valinnut meille jokaiselle sopivat. Minun runoni toi osuvuudellaan kyyneleet silmiini. Ihme, etten ole tähän runoon aiemmin törmännyt:

TANSSI

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieniksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kepein, kepein nilkoin.
Kun kerroin siitä,
se väheni.
Jos vaikenin,
taas se läheni.
Siis sanojen tanssia annan
kuin hienon, hienon sannan.
Kuivina lehtinä lennätän pois
sen mikä latvassa painaa.
Hukkaan, vaikka se kallista ois.Tuska on aina vainaa.

Eila Kivikkaho, 1975