Syksylappi sydämessä

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.


Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Pulp pulp

Sellaista aikaa, että kuplii kaiken aikaa. Hyvää siis. Ihan kuin jokin kansi olisi poistunut sisäisestä ruukustani ja ideoita tulee niin että päätä huimaa. Valitettavasti (?) ideani eivät liity mitenkään kodinhoitoon tai sisustukseen, vaan työhöni ja toisten ihmisten iloksi - sitä kautta minunkin. Nyt niitä oraita on vain sen verran paljon, että karsittava on. Luovan ihmisen on kuulemma jätettävä puolet upeista ideoistaan pois, sillä kaikkea ei vain ehdi tehdä. Tai sitten ei ole aikaa istua ja ihmetellä. Meinaa nimittäin tulla kiire ja aika kulkee liian nopsaan...

Vuosia sitten luulin, etten ole lainkaan luova. Ymmärsin silloin luovuuden ainoastaan käsillä tekemiseen, taiteellisuuteen ja muuhun näkyvään. Nyt kun luovuusruukkuni kansi on revähtänyt auki, en epäile hetkeäkään, etten olisi luova. Ehkä en ollut vain valmis, ehkä vain olin väärässä ympäristössä.

Kermakakkuelämäni (huomaako tämän vitsiksi?) päälle humpsahti vielä tähtihetki meditaatioillassa. Täysi ylläri eikä kuitenkaan liity edesmenneeseen Lapseeni. Jotakin, jota en ole osannut odottaa, mutta joka laittoi minut kiitolliseksi, nöyräksi, iloiseksi ja onnelliseksi. Todiste taas, että elämä on Iso Asia.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että yhtä lasta on loppumaton ikävä. Uskon kuitenkin, että hänkin on onnellinen onnestani.

Ikävänä uutisena voin kertoa sen, etten juokse nyt aamupostia laatikolta. Kaaduin eilen omalla työtuolillani istuvilleen tähän lattialle ja vaapun nyt kuin ankka. Hehheh.

Kevät on iloa ja surua

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.

Saarena

Muistan erityisen hyvin, mitä tänään tapahtui vuosi sitten: Lapseni haudattiin. En millään ollut muistaa, milloin viime vuonna oli pääsiäinen ja oliko se ylipäätään. Vaan sillekin oli selitys tässä: Aloitimme Lapseni asunnon tyhjentämisen. Miten kummassa olemme siitä selvinneet? Tajutonta, mikä matka tässä on ollut...

Tänään tein matkan sisimpääni samalla kun ystävä hoiti minua: "Näen" kuinka olen joutunut eroamaan mannerlaatastani, kaikesta siitä mitä olen ollut ja mihin olen kuulunut. Olen saari, joka revitään irti ja joka lähtee ajelehtimaan kauemmas merelle. Kaikki on harmaata, väritöntä, tummaa ja sumuista. Olen yksin ja täysin kenenkään lohduttamattomissa. Yksinäisyys musertaa. Kunnes alan nousta. Saari minussa on ensin vain pieni luoto, joka pilkottaa merestä. Vähitellen merenpinnan alta paljastuu yhä lisää ja lisää, kasvan suureksi ja korkeaksi. Olen suuri vuori merenpinnan yläpuolella, alla vahvaa kalliota. Olen vuoreni laella, kun värit palaavat. Katson kauas ja näen sekä taivaan että meren. Kaikki on sinistä, turkoosia. Kun katson alaspäin, näen valkoiseksi kalkitun tien. Tunnen auringon lämmön. Olen rakastavassa seurassa. Rakastan. Koen pitkästä aikaa aitoa elämän iloa. Hetken verran, juuri sen vähän, että totta se on.

Elämänilo. Ehkä se tulee vielä. Luotan jo siihen, että tulee se, aikanaan, vaikka pieninä palasina.

Alli Ahdistus

Ehkä yksi oppiläksyistäni on se, että ahdistus pitää vain sietää - näyttää niin tiiviisti mukana kulkevan. Elän tämän paketin (surun) kanssa loppuikäni - joka aikamääre tuntuu välillä tosi pitkältä. Olen ratkaisukeskeisenä ihmisenä (ja kutakuinkin ilovaloisena) tottunut siihen, että annetaan anteeksi, siirretään asioita menneeseen, luovutetaan ja lähdetään eteenpäin. Nyt olen kohdannut haasteen, jota ei noin vain nakata nurkkaan tai jätetä ohikulkiessaan ojanvarteen virumaan. Jätän toki, mutta kuin varkain ne samat asiat hiipivät perääni ja takertuvat takinliepeisiin. Jätän sitten takinkin, mutta jo ovat hiuksissa ja päähäni työntymässä. Allin ajatukset.

Rauha on pienissä paloissa. Ilo on h-hetkissä. Nauru on napattavissa joka puolelta. Mutta Alli Ahdistus työntää nykerönenänsä joka väliin. Keksin Allille kyllä niitä syitä, nimiä, joista sen ilmaantuminen johtuu. Valitettavasti ne ovat vain niitä aiheita, joita ei täällä voi ruotia. Ruodin niitä muualla, mutta ei se ruotiminenkaan tuo kuin hetken helpotuksia.

Aikaa tarvitaan. Hyväksyntää tarvitaan ajatukseen, että elämäni nyt vain on tällaista. Ihan täyttä ja hyvää se on, mutta ikävällä tavalla erilaista kuin ennen.

Ellei sitten käy niin kuin eilisessä meditaatiossa: Peilissä, jossa minun piti kohdata oma suruni, vastaan ei katsonut itkevä, musta nainen, vaan ikivanha uurteinen ihminen (välillä mies, välillä nainen), joka pitkä- ja harmaatukkaisena istui kanssani, katsoi viisailla silmillään, jotka olivat täynnä myötätuntoa elämääni kohtaan.

No niin, taas vähän helpotti.

Elämän rikkaus

Valtava määrä sisäisiä kokemuksia ja ulkoisia tapahtumia. Olen juhlinut syntymäpäiviä ja valmistujaisia. Olen käynyt tankkaamassa henkistä nälkääni erilaisissa tilaisuuksissa. Olen istunut kotikutsuilla ja ihaillut kauniita tavaroita. Olen saattanut TalonMiehen lomamatkalle ja - kappas vain - toivottanut hänet jo takaisin. Olen kyhnyttänyt hänen vieressään, kehrännyt ja nauttinut siitä, että hän On, Elää ja Rakastaa.

Olen myös kokenut sisäisesti uusia vuoren ylityksiä. Tavannut toiselle puolelle siirtyneen Lapseni erilaisissa yhteyksissä. Olen itkenyt ja nauranut. Olen tuntenut iloa, surua, ikävää, luottamusta... Olen oivaltanut paljon. Rakastan paljon, oikeastaan valtavasti.

Muutama pitkä tie on kuljettu loppuun ja on hengähdystauon paikka. Yksi kokreettinen tauko odottaa perjantaina, sillä meitä lähtee isompi ryhmä Kreikkaan!

Olen väsynyt ja pölmistynyt kaikesta, mitä on ollut. Olen herkkä, mutta sisältä tuntuu varmalta: tämä on minun elämäni. En tiedä mitään mitä tulee, mutta olen rauhallinen. Nyt.

Sama sen on väliä

Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

Yle Teemalta hyviä dokkareita

Että minuun sitten tenhoavat tällaiset ohjelmat: Yleteemalla alkoi tänään Islamilainen retriitti -sarja (kolme osaa), jossa muutama britti lähtee kuukauden retriitille etsimään vastauksia itsestään ja islamilaisuudesta. Tositeeveen mukaan siihen on valittu värikkäitä ja erilaisia persoonia, joiden henkistä janoa tai vastustusta jo eka jaksossa aloin seurata innolla. Kyllä tämä kuulkaa Big Brotherin voittaa. Suosittelen lämpimästi, jos olet yhtään kiinnostunut henkisestä etsinnästä, uskonnoista, jumaluudesta. Ehditte vielä mukaan, sillä ohjelma tulee uusintana sunnuntaina klo 18.

Samoin kuulemma 12.1.2009 alkaa uusi Teeman kotimainen sarja Santiago de Compostelan patikoijista. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen reissu on tullut heitettyä.

Nyt lähden matkustamaan ja seikkailemaan unimaailmaan. Öitä.

Missähän sitä ollaan huomisiltana?

Viikonlopuksi meidät on kutsuttu ystävien luo pitemmän matkan taakse. Innoissamme olisimme lähdössä, mutta viime tippaan jäänee lähtöpäätös. Olen nimittäin lämpöillyt eli ollut pikkukuumeessa (ei pilkku) eikä puolipitoisena kylpytynnyrimatka (hmmm.. mitähän Miina tästä tuumaa?) ole paras mahdollinen toipumiskeino. Toisaalta olo on nyt illalla parempi kuin aamulla oli, tunnen vain niin herkästi vähäisenkin lämmön nousun.

Toinen epävarmuutta aiheuttava tekijä on TalonMies ja eräs työprojekti. Ehtiikö hän keikkansa heittämään ja mihin aikaan palailee. Hän kun sairastaa sellaista optimistista ajankäyttötautia, jossa kuvittelee hommat tekevänsä puolta lyhyemmässä ajassa. Aina. Ehkä en edes päästä häntä aamulla reissuun, jos oma olo on hyvä.

Tein tänään illansuussa erään enkelimeditaation, jossa pyydettiin... Tai no tässä on linkki suoraan sinne, niin tiedätte millaisen: Ihanat enkelit -kirjasta joka tapauksessa. Kummasti vain flunssainen olo helpottui, vaikken ollut ajatellut eksaktisti juuri sitä meditoidessani.

Nyt lähden pituusasentoon eli lukemaan yöpöydän kirjaa: Caroline Myssin Tie sisäiseen linnaan. Öitä.