Isoja asioita

Elämässäni on paljon tapahtumia. Olen äidin huolten ansioitunut kantaja ja suoritan taas jotakin erikoisoppimäärää siinä. Harjoittelen samalla Luottamusta elämän kantamiseen, myös lasteni kohdalla. Olen saanut itselleni valtavasti uusia sisäisiä kokemuksia ja ihmeellisen syknronoinnin elämyksiä. Siltä osin en voi todella valittaa, vaan olla suunnattoman kiitollinen. Töissä on vielä kevätkiirus, mutta onneksi kesä on jo ovella. 

Juuri nyt olen syvissä mietteissäni, sillä suru-uutinen saavutti minut. Tässä kappale henkiystävälleni, joka lähti niin varhain, niin äkkiä. Hänen muistokseen, hänen itsensä minulle joskus antamansa laulun mukaan: Johanna Kurkela: "Nothing Else Matters" . Hyvää valon matkaa ja kiitos kaikesta!

Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Nocturne-kesä

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

Muistopäivä

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Ihana Emma

Oih ja aah, nautin niin Emma Salokoskesta. Valon ja kevään lupauksen lisäksi nauttikaa tekin ja napatkaa tästä.

Elämäni ollut täyttä ja niin hyvää kuin tässä vain voi olla. Olen saanut itkeä yksin ja yhdessä (enkä vain omia surujani), mutta erityisesti olen saanut olla iloinen pienistä asioista.

Olen nyt vähäkirjoitteinen, mutta sillekin on hyvät syynsä.

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

Ystäviä, kohtaamisia

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

Yksinäisen keijun tarina

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Journey through my soul

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Paloja menneestä viikosta

Olen tavannut viime aikoina paljon naisihmisiä, joilta olen saanut iloa, lohtua, toivoa, haleja. Eniten minua pystyvät lohduttamaan he, jotka luontaisesti jakavat kanssani ajatuksen, ettei elämä pääty kuolemaan. "Hän on siirtynyt toiselle puolelle"... kuinka kauniisti se onkaan sanottu. Näille toisille, joiden mielestä elämä vain loppuu, näille kun muistaisin olla jatkamatta omia "selviytymiskeino"juttujani. Katsovat vain entistä säälivämmin.

***
Valitsin työkeikalle sopivaa cd:tä. Soittemessa oli valmiiksi kokoelma Lapseni kuol... toiselle puolelle siirtymiseen liittyvää musiikkia, mm. Queenin: "It's a beutiful day".

Jäin lamaantuneena kuuntelemaan muutkin kappaleet. Istuin lattialla, heijasin itseäni ja itkin.

Niistin nenäni, valitsin levyn, nousin ja jatkoin muita hommia.

***
Lääkäri voi menettää vanhan tai saada uuden asiakkaan ihan helposti:

Vanha ja pullea mieslääkäri näyttäessäni vatsassani olevia näppyjä: "Kuinka nuori ihminen on voinut päästää itsensä lihomaan tuohon kuntoon?"

Itseäni vanhempi naislääkäri: "Olet niin nuoren näköinen, et yhtään kuin ikäisesi!"

Ei ole vaikea arvata, kumman asiakas olen nykyään.

Elokuun juhlat - rääpäle juhli myös

Jos viikonloppuna mukana olleessa kamerassa olisi ollut virtaa, olisitte nyt kenties nähneet kuvia
- pehmoisista sylikissoista
- ensin auringonpaisteisesta, sitten sateisesta järvenselästä
- ravuista ennen ja jälkeen keittämisen (huh, kuulostaapa raa'alta)
- saunan savuista
- tulen loimotuksesta
- elokuisesta, haaleantummasta tähtitaivaasta
(- kotialbumissa olisi lisäksi paljon kuvia ilmeikkäistä, keski-ikäisistä ihmisistä)

Jos mukana olisi ollut nauhuri, olistte kenties kuulleet
- iloista puheensorinaa, naurua
- matalammalla äänellä vakavampaa keskustelua, vähän itkuakin
- pientä laulunvirittelyä ainakin ruotsiksi
- mau ja miau sekä piippiip (jälkimmäinen = kiusatut hiiret - kuulostaa taas raa'alta)
- sateen rapinaa
- takkatulen ritinää

Mutta sanoillakin voin vakuuttaa, että ystävien viikonlopputapaaminen Saimaan saaressa teki hyvää meille kaikille. Minäkin pärjäsin tutussa, turvallisessa porukassa ilman suuria tunnemyrsky-ylläreitä.

Sitä paitsi on ihan ok olla rääpäle. Lukekaa tästä tai edellisen postaukseni kommenteista, mitä Alina sanoi minulle: "Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Viihtyvät pilven harsoissa ja sukeltavat surussa." Kiitos, Alina!

PMMP: Lautturi

Rääpäle

En ilmeisesti ollut ihan tyhjä, sillä aloitin itkun autossa, jatkan täällä kotona. Ikävöin Lastani, äidin sydän on vereslihalla. Enkä tiedä, mitä lopulta itken: kuolemaa vai elämää vai tätä kaikkea vaan, koko pakettia, jota en vain osaa.

Tyhjyyden tunne tulee myös siitä, ettei minulla ole aloitekykyä, ideoita, intoa. Tämä on vähän huono lähtötilanne freelancerille. Jos minulla olisi "suojatyöpaikka", siellä voisi käydä vähän harjoittelemassa työelämää. Toisaalta: pakko on paras kannuste...

Välillä tuntuu, että jokin ihan uusi ovi, oivallus, ymmärrys, tekeminen on edessä. Näköni ei vain kanna montaa tuntia eteenpäin, ainkaan kyynelsumusilmin.

Että älkää ainakaan kuvitelko, että olen jotenkin erinomainen ja vahva. Rääpäle täällä on.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Vihreää, viileää juhannusta

Juhannus... Mitä oli vuosia sitten? Mitä oli vuosi sitten? Mitä oli kolme kuukautta sitten...?

Matka, jonka olen kolmessa kuukaudessa tehnyt, näkyy jo nyt hieman erilaisena. Ajattelin heti Lapsen kuoleman jälkeen, että kun olisi kesä, kun menisi edes kolme kuukautta vauhdilla, niin jos se helpottaisi. Menihän se aika, mutta hitaaaaasti, kertaa kolme hitaammin. Toki on paljon helpompi hengittää, kun on käytännön asiat tehty, monenlaista lehteä käännetty. Mutta vasta nyt on Oikein Iso Ikävä. Ikävöin Lastani jopa hänen ystävien puolesta, jotka alakuloisena ihmettelevät, mitä nyt juhannuksena tehdään ilman tätä ystävää. Heillä oli tietyt luonnossa liikkumisen perinteet, joissa Lapsellani oli tärkeä osuus.

Tuplasuru on vääntäytynyt kehooni. Jos oma mieli on jotenkin kestänyt, niin ruumiissani se näkyy: olen psoriaseksin pilkuttama, ollut jo monta viikkoa. Ei auta rasvat eivätkä valohoidot. Aikako auttaa? Olisiko vinkkejä teillä kesälukijoilla?

Kropan pettämisen myötä olen miettinyt, mitä voisi kohdallani olla ns. oikein sureminen. En ole tallannut asioita jalan alle, olen itkenyt aina kun siihen on ollut hyvä tilaisuus. En ole mökittynyt vain kotiini, vaan uskallan jo Prismassakin tavata tuttuja. Joskus jopa soittelen ystävilleni ja pysyn heidän kertomuksessaan. Välillä otan itkusessiot musiikin, rummutuksen tai hiljaisuuden kanssa, yksin kotona. Välillä puhua pulputan kaiken uudelleen, kun joku sen haluaa kuulla.

Silti paketti on varmaan niin iso, että psori ja sitä edeltänyt angiina iskivät päälle. Enempää en osaa, olen niin pieni. En hallitse mitään elämässäni, en edes suremista. Hiiteen kaikkin elämänhallinnan tai pohtimisen oppaat! Olen itsekin sortunut tyhjänpäiväiseen pohtimiseen, mitä elämä on ja kuinka se vastaanotetaan iloineen ja suruineen. Käytäntöön soveltaminen tässä on vaikeinta - voin vakuuttaa!

Kotiin tulee kuitenkin juhannus. TalonMies kantoi Nuorimmaisen kanssa pari juhannuskoivua portaiden viereen. Radiosta kuuluu hermakkaa tanssimusiikkia (tyhmiä mainoksia vain välissä). Ruokaa on varattu vaikka kuinka paljon, vaikkei meitä ole kuin kolme. Keskimmäinen lapsisista viilettää Porissa, Raumanmeren juhannusfestareilla.

Nyt kun katson tuota festivaaliohjelmistoa, en ihmettele, miksi hän lähti niihin bileisiin. Siellä esiintyy mm. Maj Karma. Heidän biisi, joka kolahti meille kaikille läheisille sureville, on tässä. Juhannuksen kunniaksi, Lapseni muistoksi, olkaa hyvät: Salama.

Kohta lähden rakkaan harrastukseni pariin eli lukemaan kirjoja (huom: keskittymiskykyä on!). Menossa ovat mm. Isabel Allenden "Sydämeni Inés", Juha Itkosen "Myöhempien aikojen pyhiä" ja Allison DuBoisin "Näkijän tarina".

Kaunista, vihreää ja onnellista juhannusta teille kaikille! Rakastakaa toisianne ja kertokaa se myös - sitä ette koskaan kadu!

Äitini ja isäni

Huomenna istahdan jälleen hautausurakoitsijan viereen ruumisautoon ja ajamme hautausmaalle. Tällä kertaa on kyydissämme mukana toinen elämäni merkkihenkilö - tai oikeastaan hänen tänne jättämänsä kuori. Rakkaan Vanhempani kuolemaan on jo nyt liitynyt niin paljon odotusta ja rauhaa, että toivon tästä kaikesta tulevan kaunis saatto. Siis ilman paniikkia, unettomuutta, painajaisia, epätodellisuuden ja vääryyden tuntua, pohjatonta ikävää...

Ihmismieli ilmeisesti kuvittelee, että täällä maailmassamme pelittää jotenkin meille järkevä ja looginen järjestys. Ehei, täällä pelaavat ihan muut lait. Nyt kun kahden kuukauden sisään hautaan tosiläheistä ihmistä, en enää tohdi ja uskalla arvailla, kuka on seuraava. Elämät ja kuolemat on otettava vastaaan sellaisena kuin ne tulevat. Näin on.

Olen kuunnellut ihan toisenlaista musiikkia kuin Lapseni lähdön jälkeen. Olen sisarussarjan nuorin ja siksi oli kai luonnollista, että jouduin jo varhan luopumaan heistä. Vanhan ihmisen Kotiinpaluu kirvoittaa mieltä jostakin ihmeen kaukaa. Vanhoja virsiä, lauluja, 60- ja 70-lukua, jopa aiempaa aikaa ennen minua. Kun olen itkenyt, olen itkenyt oikeastaan molempia edesmenneitä vanhempiani, jotka nyt taas ovat onnellisesti yhdessä, siellä Kotona. Tässä heidän häävalssinsa vuodelta 1945 eli Valssi menneiltä ajoilta. Myös tämä 70-luvun listojen kärjessä ollut sävelmä tuo aina mieleen äidin ja isän, molemmat: Iltatuulen viesti.

En yhtään ihmettele enää, miten keski-ikäisenä saattaa muuttua hartaammaksi ja hartaammaksi. Tämä uskoni (joka ei todellakaan minkään "kunnon uskonnon" raameja täyttäne) on ainoa oljenkorteni, johon voin kunnolla tarttua. Toki minulla ovat rakkaat elossa olevat lapseni ja TalonMies, mutta silti itkuni lapsena ja äitinä ovat spesiaalit, omat yksityiseni. Olemme aina surussamme pohjattoman yksin - voiko tähän edes varautua, vaikka sen tietää. Ja siellä yksinolon takana, jossakin siellä missä pilvien takana taivas on aina kirkas, on minun Jumalani.

En koskaan voi pelätä kuolemaa, sillä osa kaikkein rakkaimpiani on jo siellä. Kotona.

Tähdenlento

Haikeutta. Mikään ei ole kuten ennen, kaikki on muuttunut. Vaikka tapaan ystäviäni entiseen tapaan, ilmassa on toisen tuntu - ainakin minulla. En osaa nauraa oikeissa kohdissa. Itken väärissä paikoissa. Pitkästyn tyhjänpäiväisyydestä. Odotan, että päästään asiaan. Ja sitten kun vain odotan hetkeä, että olisimme samalla aaltopituudella, huomaan, että audienssi päättyikin jo tähän. Heippa.

Jotta tällaista vappua tänne kuului. Siis ulkoisesti kaikki hyvin, sisäisesti palasilla ja sirpaleilla. Särkynyt saviruukku meilläkin - tuttu biisi, tsekkaa tästä: Jippu, Saviruukku.

Välillä kurkistelen TalonMieheen päin. Vieläkö hän jaksaa tukea, kulkea tämän rääpäleen matkassa? Teen ennakkoarveluita ja oletan, ettei. Mutta silmistään näen tummansinisen Ymmärryksen ja Rakkauden. On se siinä ja pysyy. Ainakin tänään. Eikä muusta, enemmästä takuulappuja ole meillä kenelläkään.

Kevät rynnii elämäämme, mutta Lapseni lähtöön liittyy lopputalvi, sen kirkas tähtitaivas. Surushokkivaiheessa laahustimme iltakävelyllä ja näimme juuri Sen Tietyn Tähdenlennon, joka todisti Lapseni olemassaolon. Anna-Mari Kaskinen on sattumoisin pukenut hetken runomuotoon, juuri meille sopivaksi:

Kirkkaus loistava yössä,
leimahdus taivaasta,
Jumalan hehkuva liekki,
enkelin sanoma.

Ihminen polvilleen painuu
edessä ihmeen sen.
Toisesta maailmasta
laulu on enkelien.

Ikuinen Jumala meille
enkelin lähettää
lohduksi, johdattajaksi.
Salaisuus yhä jää.

Korkea taivas

Eilen oli asiapäivä. Tänään on taas tarve itkeä. Arvostan ihmisiä, jotka tulevat lähelle, vetävät syliin, halaavat, itkevät kanssani pienen hetken.

Kun isät ja ystävät kantoivat Lapseni arkkua ulos kappelista, soi taustalla:
http://www.youtube.com/watch?v=SlCR6QsvkWQ

Tämän päivän rytmit - Afrikka-teema jatkuu!

Tekipä hyvää aloittaa arki! Työkeikan jälkeen tanssia vitkutin jumppasalilla sekä jiveä (vai jivea?) että afroa. Vieläkin jalka nappaa ja rytmi taputtaa päässä. Hikoilin lisää äsken saunassa ja odotan pian alkavaa Pyhiinvaellusmatkaa Yle Teemalta.

TalonMiehelle lauloin aamulla paljot onnet ja annoin hänelle synttärilahjaksi pienen gambialaisen rummun, djemben. Tykkäsi niin kovasti, ettei malttanut nousta ylös, vaan etsi sopivia ääniä ja rytmejä, rummutteli minun aamuvenytysten seuraksi varttitunnin.

Kuva: www.flickr.com/african drum

Irti arjesta musikaalilla

Terveisiä Kuopiosta ja kaupunginteatterin Chicago-musikaalista! Näyttäviä asuja, laulua, tanssia. Juonellisesti jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mutten osaa sitä tarkemmin määrittää.

Eilisiltana tuli telkkarista uusi Tuntematon sotilas, josta näin vain loppuosaa. Se olisi varmasti mielenkiitoinen ja erilainen teatterinäytös. Tuli mieleeni vuosi sitten näkemäni Lappeenrannan kaupunginteatterin Woyzeck. Silloinkin ihastuin näytelmän täydelliseen erilaisuuteen. Sai kummastella jä hämmästellä, vaikkei kaikkea kertakatsomalla ymmärtänytkään.

Tänään on kauhean märkää lunta. Jaoimme pihan lumityöurakan kolmeen osaan. Minä olen omani jo tehnyt, TalonMies ja Murkku jatkavat. Kunhan katsovat telkkarista Prisman ihmisen ihmeellisyyden loppuun.

Muuten pitää aloitella työviikkoa jo tänään, sillä ensi viikolla kuljen siellä sun täällä hippulat vinkuen.

Suosikkimusiikkia: Abwoon D'Bashmaya

Olen laiska linkittelemään kuvia yms., mutta ihan harjoituksen vuoksi tässä laitan mielimusiikkilinkkini. Tätä kuuntelen lähes päivittäin, ollut suosikkilistallani jo puolitoista vuotta. Lienee tuttu monelle muullekin. Olkaa siis hyvät...

... Jaahas, ei siis onnistunut. Yritin viritellä videon tähän, mutten onnistunut, ei kai tää näin vaikeeta voi olla...

Mutta linkki onnistuu:

http://www.youtube.com/watch?v=MAEIrp4MFBE

Jihuu, nyt onnistui videon tuominen tähän näin: