Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Perjantai toimistossa

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!

Elämän rikkaus

Valtava määrä sisäisiä kokemuksia ja ulkoisia tapahtumia. Olen juhlinut syntymäpäiviä ja valmistujaisia. Olen käynyt tankkaamassa henkistä nälkääni erilaisissa tilaisuuksissa. Olen istunut kotikutsuilla ja ihaillut kauniita tavaroita. Olen saattanut TalonMiehen lomamatkalle ja - kappas vain - toivottanut hänet jo takaisin. Olen kyhnyttänyt hänen vieressään, kehrännyt ja nauttinut siitä, että hän On, Elää ja Rakastaa.

Olen myös kokenut sisäisesti uusia vuoren ylityksiä. Tavannut toiselle puolelle siirtyneen Lapseni erilaisissa yhteyksissä. Olen itkenyt ja nauranut. Olen tuntenut iloa, surua, ikävää, luottamusta... Olen oivaltanut paljon. Rakastan paljon, oikeastaan valtavasti.

Muutama pitkä tie on kuljettu loppuun ja on hengähdystauon paikka. Yksi kokreettinen tauko odottaa perjantaina, sillä meitä lähtee isompi ryhmä Kreikkaan!

Olen väsynyt ja pölmistynyt kaikesta, mitä on ollut. Olen herkkä, mutta sisältä tuntuu varmalta: tämä on minun elämäni. En tiedä mitään mitä tulee, mutta olen rauhallinen. Nyt.

Ei täällä yksin olla

Olen taas nähnyt jotakin uutta, oivaltanut itsessäni ja surussani. Tiesin toki jo ennestään, että ihminen on kriisissään itsekäs. Kuuluu asiaan käpertyä, eristäytyä ja nähdä asiat ahdistavan painavina - on todella syitä sille. Pitää mennä syvälle omaan kuiluunsa ja tuntea siellä, ettei kukaan voi auttaa, koska ketään ei ole, ei ainakaan samassa tilanteessa. Ihan ite pitää tämä kaikki tehdä.

Ja sitten jonakin hetkenä: avata silmänsä ja katsoa ympärilleen kuin uusin silmin. Kaikki olivat ääneen toitottaneet, että onneksi sinulla on TalonMies. Vasta nyt alan tajuta, että herranen aika, täällähän se edelleen on. Ei välttämättä osaa mitään uutta sanoa, mutta vain on, ei ole kyllästynyt suruuni ja tuskaani. Elää rinnalla, elää yhdessä eikä vähiten: saa minut nauramaan!

Kuin sarjassa näin muutakin: Pari ystävää mutkan kautta ovat jääneet tai oikeastaan tulleet uutena. Jopa heidän nuorisonsa, musiikkiterveiset myötätuntona. Blogistaniassa valtava määrä teitä, jotka olette täällä nytkin lukemassa. Tai toisella puolella kertomassa tahollanne elämästänne, tarinoista, jotka vievät mennessään. Lukekaapa vaikka täältä, myös rääpäle löytyy Alinan tarinasta...

Ja minä valitan, että kaikki ovat jättäneet!!!

Kiitos teille, moninaiset ystävät, lukijat, piipahtajat! En ole yksin, ei me kukaan olla!

Indica: Ihmisen lento

Sisimpämme tietää enemmän

Sinä aamuna, kun Lapseni kuoli enkä itse tiennyt vielä siitä mitään, näin unta. Kerroin sen heti tuoreeltaan vieressä köllöttelevälle TalonMiehelle: Olimme saaneet vauvan, hoivasimme ja pitelimme sitä kämmenellä. Myöhemmin kriisiterapeutti näytti samaa kämmenten päällä kannattelemista, että teille tuli tällainen uusi yhteinen asia kannettavaksenne, suru.

Tänä aamuna selasin vanhoja postauksiani, en tiennyt mitä etsin. Vajaa 4 kk ennen Lapseni kuolemaa eli 30.11.2008, olin nähnyt tällaisen unen, kts. postauksen loppuosa.

Näiden kahden unen yhdistäminen sai aikaan erään oivalluksen ja sen mukaisen itkun. Kananlihalla elämän suuruudesta.