Kevät on iloa ja surua

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.

Sisällä ja ulkona

Minulla on ollut hyvää kiirettä, mieluisia töitä ja nyt ehdin taas jo vähän ulkoilla ja kuntoilla. Siis Elänyt. Ajatuksissani on nyt blogiystävämme Leen@, joka viettää viimeisiä aikojaan täällä, sillä hän tekee matkaa jo Kotiin... Kuoleman läheisyys pysäyttää monen. Sille ei voi jäädä kylmäksi, sillä se tulee koskettamaan meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Kaikessa mikä nytkin keväällä syntyy, on sisäinen elinkaari ja kestokyvyn tieto. Leskenlehti ei joulua nää. Ymmärrämme sen, hyväksymme sen, mihin luonto taipuu. Ihmisenä meidän on vaikea hyväksyä oma kuolevaisuutemme, saatikka rakkaitten, joista emme luopuisi millään. Olen joutunut urakoimaan läheisteni kuolemaa ja poislähtöjä niin, että suvussamme ei ole vanhuksia lainkaan jälkellä. Sisarukseni ja minä olemme näitä suvun vanhimpia enkä minäkään ole ihan viisikymppinen, vielä.

Keväällä ei voi olla ajattelematta kaikkea kauneutta, joka syntyy, valmiina, muuttumaan ja aikanaan poislähtemään. Osaisinko vähän aikaa elää kuin luonto, mukautunen, rennosti ja kaiken vastaanottavaisena? Yritän taas tänään.