Varauksellisin äitienpäivätunnelmin

Hyvää Äitienpäivää kaikille! Erityisesti teille, joille tähän ei liity pelkästään ihanaa, elävää ruusutarhaa, vaan kovaa tai vähemmän kovaa ikävää, surua, huolta ja murhetta. Teille, jotka mietitte, kuinka tämän päivän voisi missata, luikerrella ohi muiden huomaamatta. Teille, jotka laitatte Facebookissa keskustelun pois päältä ettekä kestä tai halua muuten vaan katsoa toisten suloisia onnittelutulvia.

En voi kuitenkaan valittaa. Sain TalonMieheltä onnittelulaulun lisäksi tuorepuuron, kahvin ja lehden sänkyyn. Vaikken minä hänen äitinisä ole eikä meillä yhteisiä lapsiakaan ole. Mutta hän tietää, missä mennään, siksi näin. Ja onhan minulla lapsia, oma ja melkein oma, mutta kaukana...

Omaa äitiä eikä isovanhempiakaan ei ole enää tässä maailmassa, mutta ihania anoppeja on kaksin kappalein. Sylikummille vein äitienpäiväruusun vanhainkotiin jo perjantaina. Pojan haudalle istutin siskon kanssa orvokkeja. Poika ihan selvästi (pääni sisässä) toivotti meille Hyvää äitienpäivää. 

Tänä aamuna Seppo Tanhuan sähköpostiviestissä oli tällaisia terveisiä (lyhennetty hieman):

Äidit kantavat aivan uskomatonta taakkaa harteillaan luontaisen suojeluvietin ja sosiaalisten vaatimusten törmätessä lähes säännönmukaisesti vastakkain lapsen eri kehitysvaiheissa. Pääsääntöisesti äidin itsesyytökset ovat täysin perusteettomia lapsen toimiessa kosmisten lainalaisuuksiensa mukaisesti vanhempien kasvatusmetodeista riippumatta.

Lapsen astrologinen kartta ja sen tulkinta vapauttavat äidin suurimmasta osasta turhaa itsekriittisyyttä ja antavat uutta tilaa lapsen kaipaamalle ymmärrykselle. Jokaisella lapsella on oma kosminen tehtävänsä soturina, mentalistina, parantajana, opettajana, tietäjänä jne.

Yksikään näistä tehtävistä ei sovi nykyisen yhteiskunnan asettamiin käyttäytymismalleihin joihin sosiaalinen paine pyrkii lasta asettamaan kehdosta murrosikään saakka. Jokainen lapsi tekee oman osansa henkisestä uudistustyöstä, eikä koskaan epäröi maksaa siitä vaadittavaa hintaa.

Suurin lapsen maksama hinta on kestää äidin kokema aiheeton syyllisyys ja paha olo siitä, mitä lapsi syvimmältä luonnoltaan on ja mitä ei voi millään keinolla muuttaa. Jokainen meistä toteuttaa täällä omaa henkistä tehtäväänsä kehdosta hautaan ja menettäisi mahdollisuutensa ilman äidinrakkautta, joka aina lopulta asettuu lapsen puolelle tekipä tämä mitä tahansa.

Äidinrakkaus on rakkauden muodoista kaunein, puhtain ja ehdottomasti vaativin. Äitiys on luomistyön pyhin todellisuus ja ansaitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen ja kiitollisuuden meiltä äitiemme lapsilta.

Elämä lastemme ja äitiemme kanssa ei ole täydellistä. Silti kaikkien äidillisten tuskien kanssa eikö kuitenkin mennä eteenpäin kuin mummo lumessa, joohan?

Kirjoittaminen kutsuu?

Kaipaan blogimaailmaan, mutten löydä tälle enää aikaa. Olisi niin paljon sanomista, etten enää osaa tiivistää ja rajata. Talvi on mennyt itselläni "ihan hyvin", mutta ylös-alas -meinikiä ollut monella eri rintamalla. Valitettavasti en voi niistä kirjoittaa. Tuntuu vain, että ulkoinen ympäristöni heiluu ja muuttuu, pyörteet ja kuohut ravisuttavat kaikkia läheisiäni ja vähän kauakaisempia. Välillä heilun tunteissa muiden hädässä mukana, välillä löydän lumoavan ihanan rauhan pelkästään sisältäni. Välillä väsyn tähän kaikkeen: voimakkaasti elämiseen, tuntemiseen, huolehtimiseen. Mutta onneksi nopeasti löydän reitin sinne, minne eivät myrskyt yllä ja missä on pelkkä rakkaus, luottamus ja ymmärrys. Edes hetken - ja lepään siinä.

Iloisista asioista on helpompi kirjoittaa julkisesti. Siksi varmaan moni blogi tuntuu luonnottoman marsipaaniruusuiselta ja ikuiselta auvolta. Omat ilovaloasiat liittyvät tuttuihin kuvioihin: TalonMieheen (laulaa vaan), lapsiin, ystäviin, työni synkroniaan jne. Mutta nyt huomaan, etten tästäkään tahdo kirjoittaa.

Ehkä jossakin vaiheessa aloitan uuden blogin (ehkä en). Olisin kait jo aloittanut, jos pohdintani olisivat vaatineen some-keskustelua. Ehkä jossakin edessä on se pehmeän tukeva nojatuoli, johon istahdan vielä ja pohdin kanssanne ilmiöitä. Eniten minua kiinnostaa edelleen ihminen: miksi minä olen tällainen, mistä minä tulen ja minne minä menen? Minua kiinnostaa ihmisen kokonaisuutena: henkenä, ruumiina ja sieluna.

Pojan kuolemasta tuli neljä vuotta. Matka on ollut välillä hurja, mutta kummallisesti sitä on selvinnyt. Olen muuttunut monella tapaa. Tarve miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kanssa likilähellä on karissut. Totuudellisuuden tavoittelu on noussut arvoon arvaamattomaan. Samoin sen ymmärtäminen, miten pieni ja heikko ja kasvua vaativa olento itse olen. Armoa opettelen: itselleni ja muille.

Poikaa on ikävä, mutta pienempinä pisaroina. En menettänyt häntä, vaan tunnen hänen vierailunsa edelleen, juuri oikeissa paikoissa ja oikeina aikoina, kuin ihanana enkelinä, joka toimittaa asioita toisella puolella, auttaa minua niinkuin minä autoin häntä hänen eläessään. Raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on pieni ja hetkessä riisuttava, mutta myös täysin ulkopuolisille todistamaton. Eipä kyllä tarviikaan todistaa, tämä totuus riittää minulle.

Valontäyteisiä kevätpäiviä lukijoilleni! Katsotaan, milloin palaan taas...   

Mitäs tässä

En näköjään ennätä kirjoittaa, pah! Siitä seuraa sitä, etten ehdi lukea blogiystävien kirjoituksiakaan, mistä puolestaan seuraa, etten enää edes kuulu tähän joukkoon. Olen kadonnut kartalta, en tiedä, missä mennään. Koska en ole ollut interaktiivinen täällä, ei minua kohta enää ole - tällä areenalla.

Mietin blogini kohtaloa - noin sadannen kerran. Moni tässä vaiheessa laittaa sen tutumaan, jopa ikuisiksi ajoiksi. Tästä blogista tuli niin surublogi kuin voi vain olla, mutta nähdäkseni myös jonkinlainen selviytymistarina. Olisiko kuitenkin niin, että joku joskus tarvii tätä, joku saman kokenut ainakin? Ehkä, siksi tämä vielä täällä on.

Pojan kuolemasta on 3,5 vuotta. Vieläkin elän sen asian kanssa joka päivä hyvin tietoisena, mutta se ei enää määritä arkea eikä persoonaani. Itken salaitkuja, sellaisia, jossa kyyneleet tulevat sekunnissa silmiini jonkin tilanteen laukaisemina, mutta niitä ei tarvitse aina vuodattaa tai toisille kertoa. Että taas tuli ikävä, niiiiin ikävä. Ikävä ei lopu ikinä. Nytkin vetistelen sitä sanaa ja muistelen, miltä Poika näytti, kohta tulee syntymäpäiväkin...

Muuten minusta voisi sanoa, että se selvisi. Siltä se päälle päin näyttää ja se maailmaa rauhoittaa. Pystyn taas olemaan (melko) normaali ystävä, puoliso, sukulainen. Tai sitten en. Onhan tässä joukko ympärillä elänyt ja kaikenlaista uutta väkeä on lähemänä kuin entinen sakki. 

Elämä on tuonut uusia haasteita, joskin ilojakin paljon. Elämä on elämisen makuista ja huomaan suunnittelevani asioita pitemmälle eteenpäin. Tosin aina Suurella Varauksella. Mutta elämää en pelkää, kun en kerran kuolemaakaan.

Itse asiassa teki hyvää rupatella teille, jotka enää tätä blogia vilkaisevat. Ulkoillaan tänään raikkaassa alkutalven (!) säässä ja rakastetaan niitä, ketkä rakkautemme vain vastaanottavat. Ja niitäkin, jotka poistönivät, vaikka tälleen kaukaa.

Just joo

Olen kyllä olemassa ja sanojakin on ollut muualla paitsi täälä. En ole vain ollut luovalla kirjoitustuulella. Ohikulkiessani blogistaniassa olen ihmetellyt, minne kaikki lukijani ovat hävinneet - tai mukahävinneet. Luin jostakin, että muutapa blogin nimeä essuntassun ja - huishais - kaikki lukijat palasivat. Ilahduin tuotoksesta, mutta taas huomasin, että kaikki hävisivät. Olen pahoillani, en ymmärrä...

Ken ei ymmärtänyt puolsestaan tästä uikutusselityksestä mitään, unohtakoon asian sen siliän tien. Kerron vain lyhyet kuulumiset tällä erää:

• elän ja olen ja jatkan omaa elämääni vahvasti
• TalonMies (joka oli jo huolissaan, kerrotaanko hänen toilailuistaan enää missään) ei ole vielä aloittanut lomaansa - siksen minäkään ymmärrä, että kesä on muka jo reilusti yli puolivälin
• yksi sulolintulapseni asuu kaukana poissa ja päässen vasta elokuussa häntä halimaan paikkansa päälle sinne Keski-Eurooppaaan
• suruni ja kaipuuni Poikaani kohtaan on tuonut yhä enemmän lohtua ja vahvistusta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen - believe me!

Kesäyöterkkuja!
 

Rakkautta, ei rajoja

Ollaan, ollaan, täällä ollaan. Poissaoloni blogimaailmasta voi tulkita vain positiivisesti: muuta tekemistä yllin kyllin. Tarve purkaa kirjallisesti on välillä, mutta kun on niin paljon jättänyt sanomatta, ei ole jaksanut rajauksiakaan miettiä. Olen vain mennyt ja tehnyt sitä, mitä kukin päivä on eteeni antanut.

Olen ollut onnekas, kun olen saanut matkustaa, piipahtaa sekä Berliinissä että Kuusamossa. Saksan matka oli kuin tsekki, jotta sain mielenrauhan lapseni pärjäämiselle maailmalla. Rukalla olimme TalonMiehen kanssa ystäväporukalla, tiiviissä mökkitunnelmassa. Onneksi olemme tunteneet toisemme jo muutaman vuosikymmenen, joten sopu kasariluvun mökissä oli taattu. Opin paljon uutta hiihtämisestä ja ruuanlaitosta, olihan asiantuntijat paikalla. Yleensä olen matkalla kuin matkalla kaatua muksahdellut. Niin nytkin, mutta siitä selvittiin pienellä lepopäivällä Tropiikissa.

Yksi vuosi on taas umpeutunut: kolme vuotta Pojan lähdöstä. Vaikka on kuinka klisee, että aika auttaa, niin pakko se on myöntää - onneksi. Ikäväitku ei ole enää syyttelyä, oliko pakko kuolla, vaan jonkinlaista tyytymistä tosiasiaan. Kiitollisuutta, että olit täällä, opetit meitä, saimme rakastaa. Ja rakastamme edelleen, sillä kyllä hän pyörähteli täällä energia-aaltoina muistopäivänä. Minä juttelin hänelle suoraan ja isänsä taas sai musiikkiviestiä tahollaan. Jotta elossa on, kuollut poikani.

Maailmassani on uusia ulottuvuuksia tai sanoisinko, että entiset ulottuvuudet ovat syventyneet ja syventymässä. Nämä kokemukset ovat tuoneet minulle merkitystä elämään ja sen jatkamiseen. Koen elämäni melkoisen mielekkäänä ja pidän itseäni jopa onnekkaana: olen selvinnyt monesta, vaikka välillä rimaa hipoen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ja minua rakastetaan niin paljon. Mitä ihminen muuta tarvitsee? 

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Kollektiivinen suru ja joulu

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.


Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille! 

Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

Muistopäivä

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

vaikka sattuu...

Mistä näitä riittää? Kaikki kolahtaa ja kolisee taas...

Mä annan sut pois...

Näiden tähtien alla...

Jos sua ei ois ollut...

Pitkän, hyvän jakson jälkeen, tässä taas mennään. Takkuan, kompastun ja kaipaan niin sanomattomansuunnattomasti. Ikinäkö tää ei helpota!??!?!?!

Perjantai toimistossa

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!

Kähöraakkuiselle inkiväärijuomaa ja Jenni Vartiaista

Nyt tuli minustakin (ja koko perheestä) lämpimän inkiväärijuoman fanittaja! Olen menettänyt ääneni kähöraakkuiseksi, josko siksikään, jo kolmeksi vuorokaudeksi. Räkä täyttää pään ja kurkun enkä tiedä, onko mukana kuumetta vai tukkoa vaan. Ystävä luetteli minulle inkiväärijuoman ainesosia puhelimessa, niinpä ilahduin suuresti huomatessani jääkaapissa inkiväärin palasen. Sen pilkoin kattilaan yhdessä kolmen kanelitangon (yhtä oli jo käytetty), kokonaisten neilikoiden ja korianterin siementen kanssa. Litra kuuma vettä päälle ja varttitunti hiljaista kiehuttelua. Sitten siivilöin juoman meidän kolmen isoihin mukeihin, kuumaa vettä vielä lantringiksi muki täyteen. Makean kirpeä loppusilaus tuli tuoreella sitruunan mehulla sekä hunajalla. Herraisä, että oli hyvää! Siinä on sellainen glögi, joka ei terästystä ja potkua kaipaa, ihan on sitä itteään.

Muuten on ollut "ihan hyvää" aikaa. Olen innostunut uusista (työ)jutuista, ideoita pyörii, luettavaa on. Toisaalta olen myös saanut kertoa toiselle puolelle lähteneen Lapseni tarinaa sinne sun tänne eikä sen asian jakamisen tarvetta varmaan ymmärrä moni. Surevat kyllä. Saman asian osittainenkin kertominen tuo yllättäviä kommentteja ja oivalluksia uusilta ihmisiltä. Hänen, rakkaan, kuolemasta tulee nyt joulukuussa 1 v 9 kk - toisaalta niin paljon ja toisaalta niin vähän. Etenkin jos katsoo, että eläisin vielä kovin vanhaksi eikä nähdä kuin vasta sitten. Ikävää on kannettava omaan hamaan loppuun asti.

Kuten Junikalle, myös minulle tämä kappale on erityinen: Missä muruseni on...

Ikävän nyt kerron teille

Ei täällä mikään Mirri ole sairastunut (muistattehan sen lastenlaulun?), kunhan taas vähän vaikeroin.

Milloinkohan minulla olisi aikaa tehdä tälle blogille se, mitä olen pitkään aikonut...? Karsia ja/tai sulkea, laittaa toisiin kuosiin, uusia, tehdä jotakin ihan toisin kuin ennen. En haluaisi olla pelkkä sureva äiti, mutta huomaan tänne niin usein parkuvani olotilaa. Vaan kun näin se vaan menee.

Just äsken olin puhelimessa edesmenneen Lapseni mummon kanssa. Hänkin sanoi, ettei tähän totu, ei sitten millään. Minulla sentään on arki ja työ, joka imee mukaansa, mutta hänellä on aikaa ajatella. Kukaan meistä läheisistä ei mahda ikävälle yhtään mitään. Moni asia on jo muistoissa, mutta ikävä on tässä, aina yhtä pelkistettynä ja sillä nimellä. Etenkin näinä päivinä, kun lähtenyt olisi täyttänyt taas uusia vuosia. Vaan ei täytä enää.

En nykyään ehdi edes kunnolla lukemaan teidän kamujen blogeja, saati sitten kommentoimaan. Pikkukiire on toisaalta hyvä merkki: töitä on. Jokunen pikkujoulu ja meditaatioilta tupsahtelee myös ennen joulua - niillä pärjää pitkään. Ei täällä hengen hättää.

Ikävä vaan...

Haava

Mä en toivu taistelusta
Tämä kipu ei karkaa pois
Mä en turru tähän tuskaan
joka muutti minuun asumaan

Sä voit kitkee rikkaruohot
Sä voit riisuu haarniskan
Mut mä valvon vartiossa
kunnes taisto taukoaa

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Mä en pyydä paljon mitään
Mä en laadi laskelmii
Sä voit pitää valtakunnan
jos annat ilon takaisin

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Jotain kuihtuu, jotain kuolee
Jotain syntyy uudestaan
Sodan jälkeen sankaritkin
hiljaa nuolee haavojaan

-- Aki Sirkesalo --

Löysin tänä aamuna taas itseni netistä etsimässä Lastani. Oliko hän, muistetaanko hänet, puhuttiinko hänestä, löytääkö google? Ei tietenkään mitään uutta. Mutta siihen, mitä löydän jälleen, jään olemaan. Tähän tuskaan, kipuun, joka ei enää revi, mutta jossa hengitän pienin henkäyksin, tunnen sen todeksi. Elän haavassa, tyydynkin siihen, että minulla on tämä kipu. Yhä uudelleen minun on kelattava sitä, että sinä todella olit täällä, rakas rakas Lapseni.

En jää tähän, vaan kohta kuivaan kyyneleet ja jatkan elämääni. Tämä on hetki, jossa suru on kuitenkin niin totta ja kaipaus loppuiän kestävää.

Satuja ja tarinoita

Lapseni kuoleman jälkeen olen omassa elämässäni (en siis blogissani) ollut kutakuinkin avoin, tilanteesta riippuen. Kertonut kyselijöille asian niinkuin se on mennyt, tunteineen kaikkineen. Nyt kuulin kyliltä tarinaa Lapsestani, hänen kuolemastaan ja minusta. Olen tyrmistynyt, sillä jutun lähettäjä, jonka kanssa olen kasvokkain keskustellut, on vääntänyt kertomaani oman mielensä mukaan.

Tyrmistynyt ja pettynyt. Pettynyt ihmiseen. Keskustelumme ei ollut luottamuksellinen, mutta tarinanvienti eteenpäin täysin vääristelty.

Vaikka tiedänhän minä, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta. On vain totuushippusia, josta jokainen valitsemme omat mieluiset. Siis se, mitä minä olen kertonut, on kuuntelijalle ollut häläpätihämmää, hän valitsi toiset hippuset, ne mitä itse tahtoi tulkita.

Mitä tästä opin? Tietynlaista pelkäämätöntä avoimuutta en aio hylätä, sillä se on osa minua ja olen siitä ylpeä. Nostan siis pääni pystyyn ja jatkan jälleen omaa elämääni.

Eniten olen nyt kuitenkin miettinyt ihmisten kriisitarinoita, joita on levitetty eteeni. Niitä kuunneltuani voin tänään sanoa, että voin itse melko hyvin ja olen onnellinen. Niin monta rakasta minulla on tässä ihan lähellä tai ajatusmatkan päässä. Suru ja kaipaus eivät enää ole painava viitta, vaan kevyempi kantaa. Kuljetan ikävääni alati ja sen hyväksyn. Itken edelleen, kun on aika, mutten onneksi kauan. Rakastan poismennyttä Lastani niin että viiltää välillä, mutta rakastan myös omaa elämääni, jota tahdon katsoa jo eteenpäin.

Näen edessäni mieluisia tehtäviä ja arkea. En tavoittele kuuta taivaalta eikä minun tarvitse muuksi muuttua. Riittää kun elän tämän elämäni niin hyvin kuin osaan. Huhumyllyjen jauhajat eläkööt omansa.

Oliko se unta vai oliko se totta?

Kaipasin ja ikävöin taas Lastani, häntä joka selvitti jo elämänsä täällä ja palasi toiselle puolelle. Äksyilin mielessäni, kun ei ole tullut uniini pitkään aikaan, edes sinne, en ainakaan muista. Näin heti seuraavana yönä unen, jossa olin valtavan rakkauden voiman vallassa. Leijuin ilmassa selälläni ja sen merkitys oli kuulemma "luottamus" ja "elämä kantaa". Heräsin aamulla varhain tähän uneen, niin aikaisin, ettei vielä tarvinnut nousta kokonaan ylös. Olin vajoamassa takaisin unen horteeseen, kun Lapseni lomposteli sisään etuovesta, sieltä mistä aamuaurinko nousi ja valaisi asunnon oudolla valolla. Ehkä oudolla siksi, että vain kesäisin se sieltä paistaa ja silloinkin niin aikaisin, että nukumme yleensä silloin. Hän siis käveli sisään (lukitusta ovesta - ihan normaalia), tuli makuuhuoneeseen ja istahti vuoteeni vierelle. Silitti minun hiuksiani ja sanoi, että äiti, sinä se pärjäät, jos kuka, aivan varmasti pärjäät. Jotakin muutakin "puhuttiin", sitten hänen oli mentävä, jotakin tekemistä oli jossakin muualla. Kun hän käveli ulko-ovelle, kysyin, että miten sinä sitä kautta tulit. "No, kun oli niin kaunis aamu-aurinko", sanoi Lapseni ja lähti takaisin aamun valoa kohti.

Ei näköaloja juuri nyt

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

...live forever

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

Viesti tähän hetkeen

En ollut pitkään aikaan nostanut itselleni enkelikorttia. Ajattelin, että näin uuden vuoden alussa, kaikenlaisen ihmettelyn keskellä, se voisi sopia. Kylläpä se kaikista 44:stä kortista sattuikin juuri tämä viesti:

Tuon viestin edesmenneeltä rakkaaltasi: Älä turhaan huolehdi minusta, minun on hyvä olla. Olen onnellinen ja rakastan sinua.
Sydämesi on surusta raskas, ja olen täällä lohduttaakseni sinua. Olen edesmenneen rakkaasi suojelusenkeli ja haluan sinun tietävän, ettei sinulla ole mitään syytä murehtia. Rakkaasi on hyvin onnellinen ja on sopeutunut muutokseen hyvin. Sinuun ei kohdistu minkäänlaista vihaa tai suuttumusta, ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. Ystäväni, et ole tehnyt mitään väärää, joten älä syytä itseäsi millään tavoin. Teit parhaasi, ja rakkaasi on pyytänyt minua välittämään tämän viestin sinulle.
Sielujanne yhdistää edelleen suuri rakkaus. Se ei voi koskaan kuolla! Kaipaat läheisesi fyysistä läsnäoloa, mutta olet jo saavuttanut henkisen yhteyden häneen unissasi. Unessa voit tuntea, kuulla ja nähdä hänen olemuksensa. Rakkaasi on elävä, kuten sinä – monella tapaa jopa elävämpi. Hän on päässyt maallisista huolista ja kivusta ja on vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Kun olet täyttänyt elämäsi tarkoituksen ja on sinun aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, pääsette jälleen yhteen. Sillä välin haluan sinun tietävän, että rakkaasi on kanssasi ja enkelit ovat ympärilläsi lakkaamatta.