Tahdollani ei ole mitään merkitystä

Ei taida olla tahdon asia tämä sureminen. Tottakai tahdon päästää irti, selvitä, ottaa kesän ja ilon vastaan, mutta... MUTTA.

Tämä taitaa olla pitkääkin pitempi prosessi. Vähän kuin anteeksianto. Olen joskus hämmästellyt, kuinka hitaasti joku voi jotakin antaa toiselle anteeksi. Sorry, mutta nyt minun on äärettömän vaikea antaa anteeksi elämälle tämä kuvio. Ei ole nappia, josta painaa ja sen jälkeen kaikki on okei. Kesä sinällään ei auta. Ystävät sinällään eivät auta. Mikään ei ylipäätään auta, kun on vain niin äärettömän YKSIN tämän kanssa.

Tänään oli se huono päivä. Kyllähän minua näistä varoiteltiin. Jotta on hyviä päiviä, mutta niitä huonoja päiviä myös. Voin puhua ja kirjoittaa itseni pyörryksiin ylevin sanoin ja uskon joka sanani, mutta tällaisena päivänä ei tule niitä kauppoja.

Minulla menee puurot ja vellit sekaisin: Samalla kun suunnittelen Vanhempani hautajaisia, itken yhtäkkiä sitä, ettei tuota virttä eikä tuota asiaa voi valita, kun ne tuovat mieleeni edesmenneen Lapseni. Tabuja on liikaa, varottavia asioita on liikaa. Ja taas mennään: syöksykierre pohjattomaan ikävään.

Tapasin äidin, joka oli kuusi vuotta sitten menettänyt aikuisen lapsensa. Eikä ole kuulemma toipunut. Ei paljon kannusta meikäläistäkään.

Vietin iloista iltaa ja surin sisäänpäin. Kotimatkalla itkin taksissa hiljaa itsekseni.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Miten tämä elämä sitten eletään? Onko elämää kuoleman jälkeen meille jälkeenjääneille?

Kuva: www.pixdaus.com

Tahdon elämän jatkuvan

Tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei paljon mitään. Enää en jaksa ihmetellä h i l j a i s u u t t a ympärilläni, kadonneita tuttavia. Tänään olen lähdössä lakkiaisiin eli ensimmäiset ilonjuhlat tällä puolella elämää, muuttuneella. Osa minusta on innoissaan lähdössä (olenhan ostanut nätin mekonkin), mutta osa haluaisi taas jäädä kotiin. Olen kulkenut vain työkeikoilla tai pankissa tai hautaustoimistossa tai virastoissa, hoitanut edesmenneiden asioita - ja tulen jonkin aikaa vielä niin tekemään.

En niinkään pelkää kohdata ihmisiä, mutta koen epämiellyttäväksi ja epävarmaksi sen, miten olen heidän kanssaan nykyään. Osa ihmisistä haluaa ottaa minut vastaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin jää itselleni kumma olo - kuuluuko itseni sanoa tästä mitään vai ei. Joudun jopa arvioimaan toisen kestävyyttä kuulla yhtään mitään. Olen nähnyt järkyttäviä reaktioita, joutunut lohduttamaan kuulijaa, että älähän nyt, kyllä tämä tästä. Minulta nyt vain sattui kuolemaan lapsi ja toinen vanhemmistani.

Tahdon mennä eteenpäin enkä tallata samassa suonsilmäkkeessä koko ajan. Tiedän, että rakkaat edesmenneetkin ovat sitä samaa mieltä. Siis suunnilleen tätä mieltä:

Voit itkeä hänen lähtöään
tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa
tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.

Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää
tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.

Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä
tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.

Voit joko muistaa vain sen, että hän on poissa
tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.

Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi
tai tehdä niin kuin hän haluaisi:

Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää.

Äitini ja isäni

Huomenna istahdan jälleen hautausurakoitsijan viereen ruumisautoon ja ajamme hautausmaalle. Tällä kertaa on kyydissämme mukana toinen elämäni merkkihenkilö - tai oikeastaan hänen tänne jättämänsä kuori. Rakkaan Vanhempani kuolemaan on jo nyt liitynyt niin paljon odotusta ja rauhaa, että toivon tästä kaikesta tulevan kaunis saatto. Siis ilman paniikkia, unettomuutta, painajaisia, epätodellisuuden ja vääryyden tuntua, pohjatonta ikävää...

Ihmismieli ilmeisesti kuvittelee, että täällä maailmassamme pelittää jotenkin meille järkevä ja looginen järjestys. Ehei, täällä pelaavat ihan muut lait. Nyt kun kahden kuukauden sisään hautaan tosiläheistä ihmistä, en enää tohdi ja uskalla arvailla, kuka on seuraava. Elämät ja kuolemat on otettava vastaaan sellaisena kuin ne tulevat. Näin on.

Olen kuunnellut ihan toisenlaista musiikkia kuin Lapseni lähdön jälkeen. Olen sisarussarjan nuorin ja siksi oli kai luonnollista, että jouduin jo varhan luopumaan heistä. Vanhan ihmisen Kotiinpaluu kirvoittaa mieltä jostakin ihmeen kaukaa. Vanhoja virsiä, lauluja, 60- ja 70-lukua, jopa aiempaa aikaa ennen minua. Kun olen itkenyt, olen itkenyt oikeastaan molempia edesmenneitä vanhempiani, jotka nyt taas ovat onnellisesti yhdessä, siellä Kotona. Tässä heidän häävalssinsa vuodelta 1945 eli Valssi menneiltä ajoilta. Myös tämä 70-luvun listojen kärjessä ollut sävelmä tuo aina mieleen äidin ja isän, molemmat: Iltatuulen viesti.

En yhtään ihmettele enää, miten keski-ikäisenä saattaa muuttua hartaammaksi ja hartaammaksi. Tämä uskoni (joka ei todellakaan minkään "kunnon uskonnon" raameja täyttäne) on ainoa oljenkorteni, johon voin kunnolla tarttua. Toki minulla ovat rakkaat elossa olevat lapseni ja TalonMies, mutta silti itkuni lapsena ja äitinä ovat spesiaalit, omat yksityiseni. Olemme aina surussamme pohjattoman yksin - voiko tähän edes varautua, vaikka sen tietää. Ja siellä yksinolon takana, jossakin siellä missä pilvien takana taivas on aina kirkas, on minun Jumalani.

En koskaan voi pelätä kuolemaa, sillä osa kaikkein rakkaimpiani on jo siellä. Kotona.

Ota myös hänet vastaan

Rakas vanhempani on tehnyt pitkän matkansa ja päässyt perille. Hän lähti juuri Kotiin. Hän on siellä missä toinenkin vanhempani on, siellä missä rakas Lapseni on. Kuolema, vaikka sitä joskus jopa odotetaan, yllättää aina. Itkettää paljon, koko elämä kaikkineen. Rankka polku on tämä.

Kuva: www.pixdaus.com

Flunssaa ja elokuvia

Nopsaan heitän muutkin kuulumiseni, sillä Burana vaikuttaa ja laski kuumetta taas. Viime aikoina olen nimittäin

• saanut jonkun flunssan, joka nostaa reilusti kuumetta ja pyörii kurkkua turvottamassa, pakottaa, ei anna nukkua ja muuta valivalia...
• joutunut tämän vuoksi peruuttamaan mukaviakin menoja, nyyh
• ikävöinyt Lastani joskus sydän verellä, kurkistan valokuvaansa ja annan itkun tulla
• jatkanut välillä ja hetkittäin omaa elämääni, sillä sydämessäni ymmärrän, että jokin uusi on alkamassa. Joskus
• odottanut kesää ja lomaa, sillä sairasloma ei ollutkaan lomaa
• elossa! Hei haloo - huomasin kirjoittavani äsken, että Odotan lomaa. Siis osaan jo odottaa!
• flunssan ratoksi katsonut joukon tallentamiani elokuvia. (TalonMies epäilee minun muuttuvan sohvaksi, niin hyvin siihen sulaudun.). Kolme Yle Teeman elokuvaa nousivat erilaisuudellaan ja mielenkiintoisuudellaan yli kaiken: "Viattomuus", "Koruompelijat" ja "Nöyrin palvelijanne". Suosittelen.

Pärjäätte varmaan näillä tiedoilla. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä. Jollette pysy, niin katsokaa elokuvia.

Blogillani on kuulemma sydän - kiitos tunnustuksesta!

Bamiella-kiltti, on myöntänyt minulle "This blog has a heart" -tunnustuspalkinnon, kaunis kiitos! Olenkin ihan vakuuttunut, että innoistavan, kannustavan ja hauskojen juttujen blogin palkintoa en viime aikoina olisi millään ansainnutkaan. Onneksi murheenkin hetkellä pamahtaa palkinto!

Jatkan palkintoa samalla linjalla, rehellisyydellä ja sydämellä. Ole hyvä Olematon, tässä tunnustus ja kannustus sinulle! Ei tarvitse askarrella kuvan kierrättämisen kanssa, ajatus on tärkein. Koettaa pärjätä hän, vaikka edes poikkeavan tavallisesti...

Ontuvaa, häilyvää, ajoittain rauhaa

Olen lukenut yhden kirjan aikuisen lapsen menettämisestä, toinen samanmoinen odottaa. Koen paljon yhtäläisyyttä, mutta toisaalta vain jokaisen oma tarina on tosi, ainutlaatuinen.

En kertaakaan ole parahtanut, että miksi juuri meille. En ole ihmetellyt, miksi Jumala näin teki, käänsikö Hän selkänsä, onko edes enkeleitä. Moni sanoo menetyksen jälkeen odottaneensa, että kuollut yhtäkkiä tulee takaisin, soittaa, ilmestyy. Vajaaseen kahteen kuukauteen en ole sitä osannut odottaa. Jopa unissani hän on kuollut, en ole sitä unohtanut. Ehkä sen aika tulee joskus, tyhjän odottamisen.

En elä uskon kriisiä (nyt), mutta elän ihmisen ikävää, äidin surua. Olen kiitollinen siitä, että jollakin syvemmällä tasolla MUISTAN, kuka olen, mistä tulen ja minne menen - siis kotiin. Siellä on jo Lapseni. Inhimillisesti katsottuna, periaatteessa ihan väärässä järjestyksessä täältä lähteneenä. Jotenkin ja kuitenkin tiedän/aavistan/oletan/päättelen, että näin on pitänyt käydä. Tämä tieto ei käy tietenkään yhteen ihmisen ajatuksen ja hyväksymisen kanssa, mutta tieto onkin jossakin syvemmällä minussa. En tavoita sitä todeksi kuin hetkittäin, joko toisen samanhenkisen ihmisen kanssa puhuessani tai meditoidessani. Aina siinä välissä oma mieleni ja suruni saavat kaiken selkeyden häviämään ja tunnen taas pelkkää IKÄVÄÄ.

Joten täällä häilytään kahden ääripään - tietoisuuden ja ihmisikävän - välillä. Meidän tarinamme on ainutlaatuinen ja siksi en halua ottaa mallia muilta, kuinka tässä tulee käymään, kuinka tästä selvitään. Ei ole olemassa keskivertosurijaa, keskivertoäitiä tällaiseen tilanteeseen.

Saas silti nähdä, minkälainen äitienpäivä tästä on tulossa...

Kuva: www.pixdaus.com/I believe I can fly

Tähdenlento

Haikeutta. Mikään ei ole kuten ennen, kaikki on muuttunut. Vaikka tapaan ystäviäni entiseen tapaan, ilmassa on toisen tuntu - ainakin minulla. En osaa nauraa oikeissa kohdissa. Itken väärissä paikoissa. Pitkästyn tyhjänpäiväisyydestä. Odotan, että päästään asiaan. Ja sitten kun vain odotan hetkeä, että olisimme samalla aaltopituudella, huomaan, että audienssi päättyikin jo tähän. Heippa.

Jotta tällaista vappua tänne kuului. Siis ulkoisesti kaikki hyvin, sisäisesti palasilla ja sirpaleilla. Särkynyt saviruukku meilläkin - tuttu biisi, tsekkaa tästä: Jippu, Saviruukku.

Välillä kurkistelen TalonMieheen päin. Vieläkö hän jaksaa tukea, kulkea tämän rääpäleen matkassa? Teen ennakkoarveluita ja oletan, ettei. Mutta silmistään näen tummansinisen Ymmärryksen ja Rakkauden. On se siinä ja pysyy. Ainakin tänään. Eikä muusta, enemmästä takuulappuja ole meillä kenelläkään.

Kevät rynnii elämäämme, mutta Lapseni lähtöön liittyy lopputalvi, sen kirkas tähtitaivas. Surushokkivaiheessa laahustimme iltakävelyllä ja näimme juuri Sen Tietyn Tähdenlennon, joka todisti Lapseni olemassaolon. Anna-Mari Kaskinen on sattumoisin pukenut hetken runomuotoon, juuri meille sopivaksi:

Kirkkaus loistava yössä,
leimahdus taivaasta,
Jumalan hehkuva liekki,
enkelin sanoma.

Ihminen polvilleen painuu
edessä ihmeen sen.
Toisesta maailmasta
laulu on enkelien.

Ikuinen Jumala meille
enkelin lähettää
lohduksi, johdattajaksi.
Salaisuus yhä jää.

Iloista Vappua!

"Ainoa kärsimisen tarkoitus on muistaa, että teidän ei tarvitse kärsiä.

Kohtalonne on olla onnellinen, olla iloinen ja löytää tienne taas kotiin. Ja te löydätte tienne taas kotiin, sillä kaikki polut johtavat kotiin."

Minut herättivät ja havahduttivat nämä tänä aamuna lukemani sanat (Päällikkö Jofel, 24.4., Näkökulmia kipuun 2, Pirjo Laine). Nyt juuri tuntuu siltä, että ihminen voi todellakin selvitä (melkein) mistä vain. Vierelläni on rakas Pikku Apulainen henkimaailmasta, Lapseni, joka läheisyydellään kertoo, ettei ole kuollut, että emme koskaan kuole.

ILOISTA VAPPUA TEILLE KAIKILLE!

Kohtaamisia

Henkilö nro 1. Ei tiennyt lainkaan, kuinka suhtautua minuun. Vältteli katsekontaktia, pidätteli itkuaan, vaihtoi asentoa ylen aikaa. Yritin puhua rauhoittavasti, häntä kiihdyttämättä. Tapaamisemme jäi lyhyeksi, sillä "onneksi" hänelle tuli kiireinen työkutsu. Minulle jäi... spitaalinen olo.

Henkilö nro 2. Puhuimme ensin pintakamaa, saman jutun kuin yleensä olen tästä tapahtuneesta kertonut. Vetäisi täysyllärinä ajatuksensa jälleensyntymisestä ja sen logiikasta. Ylläri, koska olen tuntenut henkilön ihan koko ikäni enkä itse olisi millään rohjennut hänen kanssaan mennä niille vesille, minua lohduttaville tuonelan aatoksille.

Henkilö nro 3. Asiakaspalvelija. Tulee tiskin takaa kädet avoinna, ottaa syliin ja itkee kanssani.

Henkilö nro 4. Joko olet toipunut?

Henkilö nro 5 (ja moni muu). Hävinnyt. Kissa vei vai koirako söi?

Sama sen on väliä

Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

Kuka uskaltaa?

Rasitusherkkää kättäni vihloo vimmatusti: Olen tehnyt fyysistä surutyötä ja hinkannut Lapsen kämppää kaikilla käsivoimillani. Lapsen isä tapetoi ja maalaa. En tiedä, kuka saa tämän putipuhtaan ja laitetun asunnon, mutta olkoon hän sinne rakkaudella tervetullut. Nyt ainakin aurinko on paistanut kirkkaiden (vastapestyjen) ikkunoiden läpi ja antanut ylipäätään toivoa elämän jatkumisesta.

Yksi asia ei lakkaa kummastuttamasta: Ihmiset lähestyivät aikoinaan toisen vanhempani kuoleman jälkeen minua herkästi. Nyt kun menetykseni on suurtakin suurempi, puhelin ei soi. Minulla on kymmeniä kavereita/tuttavia, mutta harva on laittanut henkilökohtaista postia "Mitä sinulle kuuluu?" saatikka uskaltautunut tapaamaan. Jollen olisi tällainen kuin olen, jollen tietäsi sitä mitä ihmisestä tiedän, voisin loukkaantua tai masentua tästä kovinkin. En ihmettele, jos moni masentuu.

Muutama kuukausi sitten Syöpä-lehdessä oli artikkeli, jossa 30+ nainen kertoi siitä, kun hän sairastui vakavasti: "Sairaudestani ei haluttu kuulla eikä keskustella. Minulle jopa sanottiin, kuinka minun nyt täytyy ymmärtää, että syövässäni on kyse niin hirveästä asiasta, että sitä on muitten mahdoton käsitellä." - joo... onpas kivoja ystäviä! Kenellä se nyt tässä kaikkein vaikeinta muka on?

Saman sukuinen asia tuntuu olevan tämä lapsen kuolema. Olenko minä niin pelottava yhtäkkiä? Vai odotetaanko sitä, että muutun taas "entiselleen"? Ehkä en kiinnosta nyt, kun minulla ei olekaan muille annettavaa? Haloo - missä ovat Ystävät?!?

Kuva: www.pixdaus.com/lonely dog

Kunhan nyt sinne asti eletään

Olen kaupungilla ja soitan TalonMiehelle. Ei vastaa. Unohdan asian tunniksi ja kun ajan kotiinpäin muistan, ettei hän vastannut minulle. Ahaa, hän on siis kuollut - näin sen täytyy olla. Mietin, että mikä olisi luonnollisin kuolinsyy tässä tapauksessa... Todennäköisesti liikenneonnettomuus, sillä töistä hänen piti olla silloin tulossa. Samoin jään pohtimaan, kuinka nyt pärjään, kun ensin kuolee oma lapsi ja sitten kumppani viereltä. Näin äkisti ja peräkkäin. Selviänkö siitä enää ollenkaan? Tuskin. Jotta vieläkin tiukempaa on siis tulossa.

Siinä vaiheessa kun alan miettiä poliisien saapumista kotiin, havahdun ajatuksistani ja sen pahoista sivuraiteista. Ajan taas rauhallisena kotiin ja huomaan TalonMiehen auton tallissa. Kännykkä oli takin taskussa kokouksella. Siksi ei vastannut.

Kyseessä ei ollut uni, vaan meikäläisen "normaalia" ajatusmaailmaa nykyisin. Jotta mitä vaan voi käydä milloin vaan kenelle vaan. Jos minulle ehdotetaan tulevaisuuden suunnitelmia kutakuinkin kahden päivän päähän, huomaan sanovani, että katsotaan nyt, jos sinne asti eletään. Että aika sarkastinen (vai pessimistinen) on nykyinen vinkkelini elämästä.

Suruun ja ikävään liittyy nykyään ahdistuskohtauksia. Ovatkohan ne asiaan kuuluvia? Saatan olla vaikka keittiössä tekemässä ruokaa, kun ahdistus iskee päälle. Joskus liukenee itsestään pois, joskus jotakin tehdessä, vaikka itkien.

Kuulin, että yksi lapsistani on iloisesti nauranut ystävän kotona. Oi, se lämmittää minunkin sydäntäni!

Hajanaisia suruajatuksia

Eilen naurahdin. Tänään yhdyin hupsuun kikatusseremoniaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että melkein itkin taas. Okei, olen mustaa huumoria käyttänyt surumatkan varrella ainakin ensishokista selvittyäni. Mutta nämä kaksi naurukertaa ovat olleet jo jotenkin aidompia.

Osaan taas tehdä toimistotöitä, laskea arvonlisäveroja ja järjestellä kalentereita. Ainakin tietyssä määrin, sopivina palasina. Tulee joskus siis tunne, että "hallitsen" jotakin. Tästä voi taas päätellä, että: minä toimin! Kaikki ei ole rikki. Vain osa minua on hellänä mimosan hipiänä. Siinä kohtaa, missä viime vuonna minua oli huoli, siinä on nyt suru. Valmiiksi olikin tyhjä paikka sille.

Olen tarkkana omasta jaksamisestani, pakko olla. Pienikin kiire saa aikaan hallitsemattomuuden tunteen. Hermostun helposti. Muutaman tunnin urakka jotakin vie voimia kuin viikon työt ennen. Mutta olen ollut lempeä itselleni ja tehnyt kaikkea harkitun hitaasti. Olen käyttänyt ammattiapua itseni ja suruni analysoimiseen. Vaikken istunnoissa ole suuria oivalluksia saanutkaan, on ollut hyvä, kun jollekin voi jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Kuolemaa, sitä edeltänyttä ja sen jälkeistä aikaa olen kerrannut yhä uusille kuulijoille. Kuolinilmoituksen jälkeen olen hämmästellyt sitä, että etenkin vanhat 80-luvun työkaverit ovat olleet aktiivisia yhteydenottajia. Ehkä he ovat niin samaa ikäluokkaa kuin minä, odotimme lapsia yhdessä, elimme pikkulapsivaiheita yhdessä.

Kuolinpesän asioita hoitaessa viimeistään lähtökättelyssä itketämme virkailijat. Kaikilla on joko samanikäisiä lapsia tai lapsenlapsia kuin omamme oli. Voimia meille toivotellaan ja voimia olemme saaneet mitä ilmeisimmin.

Mutta osa minusta nukkuu vielä, ei tajua kuoleman todellisuutta ihan kokonaan. Katsoimme hautajaiskuvia ja aivan kuin ulkopuolisen hautajaisia katsoisin. En millään ponjaa, että siinä minä itkettyneine kasvoineni olen oman lapseni hautajaisissa. Mitä sitten tapahtuu, kun sen oikein ymmärrän?

Pohdin kovasti sitä, miksi lapseni elämä päättyi - vaikken luonnollisesti varmaa vastausta saakaan. Otettiinko hänet kesken kaiken pois vai oliko elämä jo etukäteen mitoitettu näin lyhyeksi?

Ota hänet vastaan

Ota hänet vastaan.
Meillä on niin ikävä.
Ota hänet vastaan,
murheellisten ystävä.
Ota hänet vastaan,
silta yli pimeyden.
Ota hänet vastaan,
syli rakkauden.

----Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen---

Kuva: www.pixdaus.com

Edessä pitkä tie

Lapseni asunnon raivaus ja tyhjennys alkoi. Pelkäsin sitä etukäteen, mutta yhdessä olimme vahvempia. Oikeastaan meillä läheisillä oli hyvä yhdessä, nauroimme erilaisille "löydöille". Ja minulla oli tietenkin tunne, että Lapsi oli myös mukana.

Ennenkuin laitoin hänen takkinsa jätesäkkiin, nuuhkin sitä, sylitin sitä - ja itkin. Tunsin hänen ominaistuoksunsa viimeisen kerran. Sitä takkia ei ole tarkoitettu kierrätykseen.

Illalla ratkesin vasta yksin saunassa. Minulla on niiiiiiiiiiin ikävä, niin pohjattoman ikävä. Tie tuntuu pitkältä edessäni.

Korkea taivas

Eilen oli asiapäivä. Tänään on taas tarve itkeä. Arvostan ihmisiä, jotka tulevat lähelle, vetävät syliin, halaavat, itkevät kanssani pienen hetken.

Kun isät ja ystävät kantoivat Lapseni arkkua ulos kappelista, soi taustalla:
http://www.youtube.com/watch?v=SlCR6QsvkWQ

Itkua ja lohtua

Tämä aamu alkoi näköjään itkulla siinä vaiheessa, kun soitin lääkärilaskusta. Lastani oli laskutettu peruuttamattomasta käynnistä eikä meillä muilla tästä ollut tietoa. Ratkesin, kun kerroin hänen henkilötunnuksen. Onneksi puhelimessa oli ymmärtäväinen ihminen: hyvitys tulee.

Itku tulee missä vaan tai on tulematta missä sen luulisi. Mitään logiikkaa ei ole. Itse en itkuani pelkää, mutta voin vain kuvitella mitä vielä on edessä. Enhän ole edes kunnolla mennyt takaisin arkeen ja "normaliin" maailmaan.

Eilen tapahtui jotakin todella lohdullista. Minulle lapseni ei ole kuollut, mutta silti toisessa maailmassa, halausteni ja perunamuussini ulottumattomissa. Minulla jonkinlaista kirkasta ja selkeää (muttei jalatmaassa-järjen allekirjoittamaa) Tietoa siitä, että hänellä on rauha, hän voi hyvin ja ettei äidin tarvitse itkeä ja surra. Toisaalta äidin osa on surra, ihmisen osa on surra. En voi oikaista sitä tehtävää, mikä minulla tässä ihmisenä on. Vaikka sieluni sisimmässä on lohdullinen totuus - vai paremminkin kalpea aavistus totuudesta - en voi oikaista tätä ihmisen tietä.

Joka päivälle on edelleen urakoita. Nyt on paperi-, raha- ja asuntoasioiden vuoro. Huokaus. Niihinkin sisältyy paljon ahdistavia tekijöitä, joita on kohdattava. Toivottavasti osaamme tehdä oikeita päätöksiä. Mutta yritän luottaa siihen, että näin isoissa asioissa myös käytännön toimissa meitä autetaan.

Vieläkin väsyttää ihan vietävästi.

Rakas lapseni

Olemme saattaneet ruumiisi kirkkomaahan, antaneet sielullesi kauniit läksiäiset tästä maailmasta. Olen ylpeä sinusta ja siitä, mitä olet merkinnyt läheisillesi ja eritoten ystävillesi, joita oli saattamassa lukuisa joukko. Olet ollut jämpti ja suoraryhtinen, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Sinuun on luotettu, sinä olet kannatellut monia. Osasit auttaa vaikka ketä, muttet aina itseäsi. Sinulla on ollut sisua, mutta sinut nujerrettiin monta kertaa niin, että sisusi jäi toisinaan pohjimmaiseksi, itseltäsikin piiloon. Näytit kuitenkin, että vaikka itsellään ei mene aina hyvin, voi toisia kuitenkin auttaa.

Olin pukeutunut hautajaisissa mustaan, mutta yksi punainen ruusu oli rinnassani. Samoin kukkavihkoni oli valkoisista ruusuista ja yhdestä punaisesta gerberasta. Punainen on ikuisen rakkauden ja toivon väri. Rakkauteni sinuun ja toivo jälleennäkemisestämme auttavat minua eteenpäin. Minulla on tässä maailmassa ihmisiä, joita saan rakastaa, mutta rakkauteni sinuun ei tarvitse katketa edes kuolemaasi. Olet aina sydämessäni, ainokaisena laatuasi, sekä pienenä että isona ihmisenä. Rakastan sinussa koko elämänkaartasi ja myös sitä olomuotoa, joka nyt olet - vahva valo ja henki vieressäni. Etkä sinä minua koskaan hylkää, tiedän sen.

Kuva: www.pixdaus.com/red rose

Surun arkea

Kahdessa viikossa paino pudonnut 4 kg. Laihdutuskuuri, jota ei voi suositella kenellekään.

Jokainen päivä on sisältänyt jonkin urakan. Jokainen urakka on vienyt voimia uskomattoman paljon. Urakka voi esimerkiksi se, että pystyy istumaan kampaajalla puolitoista tuntia ja keskustelemaan ihan tavallisia asioita, muutakin kuin kuolemaa. Urakka voi olla vaikka se, että tilaat sopivan kukkalaitteen hautajaisiin. Sitä ennen olet urakoinut etsimällä siihen sopivan runon, sen joka kolahtaa kipeimpien kyynelien kanssa. Urakka on jopa pitkä puhelu ystävän kanssa, joka kysyy, että mitä kuuluu. Urakka, josta on tullut selvittyä, oli myös vainajan katsominen, kahteen eri otteeseen.

Erityisen iso urakka, koko päivän kestävä rupeama, on vielä edessä. Oman lapsen hautaan siunaaminen. Jos ja kun siitä päivästä selviää, niin... mitä sitten. Ei mitään muuta kuin se, että taas yksi urakka takana.

Arvatkaapas mikä on tosi tärkeää: Anna-lehti! Tai sitten Kotikatu. Jotakin tuttua ja turvallista, mikä on aina ollut eikä koskaan lopu ja johon voi keskittyä puolinaisesti. Joskus jopa menee pitempi hetki, etten muista, että tältä äidiltä on lapsi kuollut.

Kaupan ompelija laittoi nuppineuloja lantiolta hieman väljän mekon liepeisiin. Sopersin jotakin hautajaisista ja äidistä ja lapsesta. Minkä ikäinen äitisi oli, hän kysyi. Sanoin, että minä olen se äiti...

Vain rakkaus

Jonkinlainen päätös on tehty kirjoittamisen suhteen. Kun on pakko kirjoittaa. Pidän koneellani erillistä päiväkirjaa, jonne itken ja oksennan sen, mitä kulloinkin tulee. Juuri niin suoraan kuin vain tiedän ja on tarve. Jatkan täällä näin kuten ennenkin, omine tunteineni.

Olen nukkunut kolme yötä huonosti. Kahta ensimmäistä yötä vasten oli paljon ajateltavaa (surussakin tulee jatkuvasti "uutta" pohdittavaa). Viime yönä valvoin varmaan jo tavan vuoksi. Muistan, kun lapset olivat pieniä, jostakin yksittäisestä yöhuudosta parin toiston jälkeen saattoi tulla viikonkin tapa. En kovin herkin perustein hanki itselleni mitään keinotekoista uninappia. Oikeastaan nukahdan ihan hyvin, mutta keskellä yötä herään siihen, että uni liukuu mielen liikkeiden ja konkreettisten ajatusten puolelle. En halua tästä "tehdä ongelmaa", sillä aika, jota elän, on joka tapauksessa äärimmäisen epänormaali. Tai ainakin harvoin elämässämme.

Pohdin TalonMiehelle eilen saunassa, että jos tämä reissu jotakin opettaisi minulle, niin toivottavasti se opettaisi sen, että pikkuasioista ei yksinkertaisesti kannata olla huolissaan. Viime vuoden huolet lapsestani - ne olivat toista luokkaa eikä niitä voinut ohittaa, pakko oli kärvistellä. Mutta olen bruukannut kantaa mukanani ihan tyhmiä huolia tyyliin "onkohan minulla puolen vuoden päästä tarpeeksi töitä" ja "mitenkähän pärjään taloudellisesti hamassa tulevaisuudessa". Nyt kun myrskytuuli on käynyt ja minulle, ihmiselle, on näytetty "paikka", ei entisenkaltaiset sössöhuolet liikuta. Oikei, se on arkea, myönnän, mutta kukaan meistä ei pysty ennustelemaan omaa tai kenenkään tulevaa puolen vuoden päähän. Ei edes huomiseen. Päätöksiä pitää tehdä, suunnitella ja tsekata, mutta asioiden etukäteen hätäily tai murehtiminen on maailman turhinta energiaa.

Olen nyt myös syvästi oivaltanut sen, mitä tarkoitetaan, että

Rakkaus ei koskaan kuole.

Antaudun... en osaa...

Onko elämässä muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki vastaan? Suuri osa minua hyväksyy, että näin on, mutta toinen osa minua ei tahdo ainakaan tätä kaikkea, mitä nyt on jo annettu. Olo on kaksijakoinen.

Olen kuitenkin huomannut, että ihminen kestää juuri sen verran kuin on pakko. Odotin ystäväni kanssa kahvilassa hetkeä, jolloin menin valitsemaan lapselleni arkkua. Ystävä sanoi, että miten voit, miten kestät, miten... Sanoin, että siten, kun on pakko. Ihminen tekee sen, mikä on tehtävä. Äiti tekee sen, mikä on lapselleen tehtävä. Äiti ja isä eivät jätä asioita tekemättä lapsensa hyväksi, jos vain suinkin kykenevät.

Ymmärrän nyt myös konkreettisesti sen, mitä merkitsee virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa". Tänään minun on täydellisen turha huolehtia huomisen voimista, sillä ne voimat annetaan jokaiseen hetkeen erikseen. Kummallisesti. Jopa rauhaa on annettu tilateisiin, joissa kukaan äiti/isä ei uskoisi selviävänsä. Kun näen kuolleen lapseni, näen, että siinä on hänen kuorensa. Hän on jo poissa. Mieluummin tunnen hänet seisomassa vierelläni, käsi olkapäälläni ja sanovan, että äiti, nyt ei tarvitse itkeä.

Elän myös todeksi sitä, että "rakkaus ei koskaan kuole". Vaikka rakas lapseni kuolee, minun rakkauteni häneen ei kuole koskaan. Rakkaus on todellakin ikuista.

Silti lähimenneisyyteen mahtuu shokkia, kriisiä, paniikkia, huutoa, itkua, itkua, itkua ja itkua. Itkua, joka ei tervehdyttävästi huuhtele minua eikä lievitä oloa, mutta joka vain loppuu hyytymällä. Alkaakseeen toisessa tilanteessa kohta uudelleen. Itkua, joka on joskus surua menneen huonoista hetkistä ja toisinaan itkua menneen ilon hetkistä. Itkua, joka koskee käyttämättömiä mahdollisuuksia tai itkua, jotka ovat kärsimyksiä, jotka olisivat kenties olleet edessä. Itken ja koen rauhaa vuorotellen.

Lapseni lähtö oli tapaturma ja vahinko, mutta yhtälailla myönnän, että pelkäsin viime vuonna toisenlaisten lähtöjen mahdollisuutta. Oliko sisääni rakennettu käsittämätön pelko siitä, mitä todella tulee tapahtumaan - vaikka se tulikin sitten yllättävässä muodossa?

***

Olen miettinyt blogini jatkoa. Onko taas aika delata entiset tarinat ja tehdä uusi osoite? Poistanko vanhat kirjoitukset ja jatkan samalla nimellä? Teenkö toisen blogin rinnalle, jossa käsittelen asiat juurta jaksain salasanan takana? Lopetanko bloggauksen kokonaan? Onko tämä liian suuri ja vakava asia käsitellä täällä?

Joka tapauksessa minulle on ollut elämässä kaksi päivämäärää, joiden jälkeen olen ollut toinen ihminen kuin ennen. Sellaisen muutoksen olen taas kokenut ja tiedän, että Kaikki On Toisin. On elämä ennen tätä ja elämä tämän jälkeen.

Olen nyt lyhytjännitteinen ja päätöksiä on vaikea tehdä. Jos haluatte, antakaa kommentteja. Joka tapauksessa tehnen kuitenkin niin, kuten pikkutyttöni aikoinaan sanoi, kun vaihdoin vaatteita ja kysyin häneltä, mitä näistä puen päälleni: Turha sinua on neuvoa, kun teet kuitenkin juuri niinkuin itse haluat. Voi olla, mutta nyt olen haparoivampi, epäröin... Vaikenenko, häviänkö vai...

Jäähyväiset rakkaalle

Lapseni on kuollut. Nyt on harso päälläni, enkä näe tietä eteenpäin. Blogini hiljenee toistaiseksi.

Loman tarpeessa

Tullut hieman pinnisteltyä ja jännityksellä seurattua sisarusten pärjäämistä. Taitaahan ne kuitenkin pärjätä... Kun toinen sai selkäkipupaniikkikohtauksen keskellä yötä, hän soitti toiselle ja yhdessä sitten sairaalaan. Ja kaikkea muuta epätavallista niitä tässä kertaamatta. Minä harrastin auttamistyötä tiski- ja pyykkivuoren selvityksen merkeissä. Enpä ollut sitä tehnytkään sitten viime kesäkuun. Hätä ei lue lakia.

Nyt on tilanne taas rauhoittunut ja kaikenikäiset ja -kokoiset lapset annettu Herran haltuun, valorukouksilla suojattu. Muuta en voi.

Voin vain aamulla pakata junalaukun ja hilpaista kohti Kuopijjoo ja siitä ylöspäin... jee!!

Palaamisiin sitten joskus! Voikaa hyvin!

kuva: www.flickr.com/relaxing rose

Saariselkä - we are coming!

Jotta lomia odotellessa... Suunnilleen tällainen Saariselän maisema odottaa meitä, jahka tämä viikko tästä kulkee. Lähdemme matkaan jo perjantai-iltana, suoraan TalonMiehen työmatkalta Kuopiosta. Minä siis junailen Kuopioon ja autolla jatketaan pohjoiseen päin. Yövymme jossakin (usein Kajaanissa tai Kuusamossa) ja lauantaista asti on mökinpalanen vuokrattu Etelärinteestä.

Tämän on jo kolmas kerta, kun menemme Saariselälle. Aiemmilla kerroilla on ollut huonoa tuuria, kun olemme sairastuneet flunssaan siellä ollessamme. Tällä kerralla otin sairauskottia: Minulla on parasta aikaa kunnon nuha menossa - jospa siis pitelen tämän pois ennen lomaa.

Vaikka vielä on työviikko ja keikkoja edessä, mieli alkaa tehdä jo lähtöä. Pakkaa/muista/talvi -lista on jo printattu. Niin, onhan minun jo tänään annettava suurin osa vermeistä TalonMiehen matkaan, sillä hän lähtee jo huomisaamuna liikenteeseen.

Blogilista on jo luvannut päivittää minut - jes. Se, etten eilen päässyt edes omaan blogiini, oli ihan oman koneen suttua.

Kuva: www.flickr.com/timo w2s

Tuolini löytyi!

Puhutaan nyt muista, tavallisista asioista, vaikkapa nojatuoleista. Haikailin jokin aika sitten, että missä on minun tuolini. Eilen kiersimme TalonMiehen kanssa jo toistamiseen huonekaluliikkeissä, sillä mielessäni kukki ajatus nojatuolista, jossa voi olla matala (ei puinen) käsinoja ja kyynärpäillä hieman tilaa liikkua. Siihen TalonMies on luvannut tehdä aputason. Näillä kriteereillä kun kiersimme, löysimme pari varteenotettavaa mallia, hintakin kohdillaan.

Sitten tultiin takaisin kotiin ja mietittiin tätä työsoppeani edelleen. Sanoin, että sovitan läppärini kanssa takkahuoneen nojatuolia, niin siitä suunnilleen tietää sopivan koon ym. TalonMies kantoikin heti tämän vihreän nojatuolin työnurkkaan, jossa on sattumoisin samaa metsän viherää sävyä oleva työtuoli. Ja ei voi olla totta:

NOJATUOLINI ON TÄSSÄ! Se on ollut siis kotonamme koko ajan, mutta se on ollut vain takkiksessa. Tuoli istuu värien ja kokonsa puolesta kuin millilleen tähän. Enää ei todellakaan tarvita kuin pieni laskutaso (väliaikaisesti työpöydän kulmakin toimii) sekä pieni, pyöreä ja pehmoinen matto.

Sisustusprobleema siirtyi näin takkahuoneeseen, mutta se on vain hyvä. Siellä on vanha kukallinen rottinkikalusto lasipöytineen (yäk koko paketille). Joskus etsimme uutta pehmustekokonaisuutta, mutta mallistot ovat jo uusittu eikä erillisiä tyynyjä saa muutenkan. Se jos mikä on mielestäni kerskakulutusta = halveksun. Mutta jotakin muuta uutta kivaa ehkä takkikseen... kunhan ehitään.

Rivien välistä varmaan osaatte lukea, että TalonMiehen ja minun ostopäätökset ovat melko tarkkaan harkittuja. Tykätään kovasti huokeista hinnoista ja kierrätyksestä. Me ollaan ihan selvästi muuttumassa vanhaksi keski-ikäiseksi pariskunnaksi, jota ei pätkääkään häiritse vanhentunut sisustus. Kunhan se vaan on meille molemmille mieluinen.

Tosin, jos olisi enemmän visuaalista mielikuvitusta, ehkä tuolini olisi löytänyt reitin työpisteeseen jo viikkoja aikaisemmin. Mutta hyvä kun näinkin.

Haamuja menneestä

Menneisyyden haamut ovat nousseet esiin. Jotakin oikeastitosiikävää on tapahtunut, muttei ihan lähellä. Lähelle on kuitenkin tultu, yritetty hakea jotakin... tukea? Haamu ei ole vain omassa päässäni ja painajaismateriaalissa, vaan se on konkretisoitunut tässä maailmassa näkyvästi.

On jälleen ilmeistä, että mikään kohtaaminen ei ole merkityksetön. Mikään ihmissuhde ei ole vahinko. Kaikki aikakaudet näkyvät suuressa elämän kirjassa, jokainen tapahtuma, kohtaaminen ja pienetkin sattumat. Kun isoja muureja murtuu, niin pienet yksityiskohdat näyttäytyvät pelottavina yksityiskohtina. Todennäköisesti ihan turhaan. Mutta sisäisesti kutenkin merkityksellisinä.

Haluan olla turvassa, vaikka maailma mylvii ja myrskyää. Haluan tukea eloonjääneitä, mutta myös elää itse. Omaa elämääni. Turvassa.

Kuva: www.pixdaus.com/silent death

Sopiva ravinto juuri minulle?

Olen nyt saanut viralliselta taholta virallisia ruokailuohjeita kohonneen kolesterolin vuoksi. Kaikki kuulosti ihan järkevältä, ja osa minusta ilman muuta tahtoo tehdä niin. Mutta samalla tunnen itseni. Sisälläni asuu nimittäin varsinainen herkuttelija, hetkessä eläjä, joka uskoo enemmän makunautintoihin ja elämän iloihin kuin ankaraan kilvoitteluun. Minulle ruoka ei ole vain tapa saada nälkä pois, vaan suuri nautinto. Palkitsen sillä itseäni, rakastan sillä muita. Yhdistän ruokaan yhteiset kohtaamiset rakkaiden kanssa.

Nyt on tämä ikä (ja mikä lie viime vuoden stressi) tehnyt tenän ja näin alkaa kaikki syömäni jäämään elopainoiksi, kiinni minuun. Hokasin heti taulukoista, että heikkoja lenkkejäni ovat voi, kerma, pähkinöiden + kuivahedelmien napostelu. Onneksi terveydenhoitaja EI ollut raivostuttavan yksiniitinen "oletmitäsyöt"-paasaaja, vaan minua kymmenisen vuotta vanhempi, samanmuotoinen nainen kuin itsekin. Hän sanoi, että on hyvä tiedostaa pienillä valinnoilla asiaa joka päivä, sillä geneettinen pohja minulla on tähän jo valmiina. Valitettavasti. Ja ettei paino tästä enempää lähtisi nousemaan, se olisi minustakin ihan asiaa.

Liikunnasta sain kiitosta, pulssista ja verenpaineista. Liikunnasta onkin itselläni taas kiittäminen ns. "huonoa" selkääni (en kehtaa toista haukkua, kun on minut näin vuosikymmeniä aktivoinut), joka on laittanut toimimaan ja liikkumaan sen eteen. Samoin nämä nykyiset nivelvaivat (bursiitti kolottaa öisin edelleen, mutta olen tullut toimeen) eivät tarkoita pysähtymistä, vaan kohtuullista liikkumista. Se sopii minulle hyvin.

En ole kalorien ja askelten mittaaja. En tee liikuntataulukoita tai -tavoitteita. En kärsi, jos poikkean jostakin rytmistä. Haen liikunnalla itselleni hyvää oloa ja silloin se tarkoittaa, että liikun just niinkuin itse tykkään. Vaikka joku päivä ajattelen, että huomenna lähden etnobiciin tanssimaan, niin jos aurinko houkuttaa minut järven jäälle tai tuntuu paremmalle lompostella tietä pitkin ystävän kanssa, niin olen heti valmis tekemään muutoksen suunnitelmaan. Samoin vältän kurkkukipuisena tai alkava flunssaisena aerobista liikuntaa, siitä ei ole yleensä hyvää seurannut, flunssa on vain saanut paremman alun tulla päälle.

Etsin siis jotakin ITSELLENI SOPIVAA. Liikunnasta olen sen jo löytänyt, mutta jotta se ruoka mitä syön, tulisi juuri minun kroppani tarpeeseen, sitä tässä hamuan.

Kuva: www.pixdaus.com/lunchtime

Taitohaaste

Susikairan Akan blogissa oli haaste, enkä ymmärrä, mikä minuun meni. Ehkä sana ”omituinen” tuntui omalta. Hihkuin olevani viiden ekan joukossa – ja tässä sitä ollaan, glup!

Heti aluksi on myönnettävä, että lahjakkuuteni ei ilmene ainakaan käsitöiden saralla. Joten viisi ensimmäistä tulkoot jollakin muulla tavalla yllätetyiksi… Haaste sääntöineen kulkee näin:

Ensimmäiset 5 ihmistä, jotka kommentoivat, saavat jotakin tekemääni. Minun valintani. Sinulle. Tässä tarjouksessa on muutamia sääntöjä ja rajoituksia:

- Ei ole takuita siitä, että pidät tekemästäni.
- Tekemäni juttu on vain sinua varten.
- Se tehdään tämän vuoden aikana.
- Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Se voi olla tarina, se voi olla runo. Voin piirtää tai maalata jotakin. Voin leipoa jotain ja lähettää sen sinulle. Kuka tietää? Et ainakaan sinä!
- Säilytän itselläni oikeuden tehdä jotain hyvin omituista. Haaste? Haaste on se, että sinunkin täytyy laittaa tämä blogiisi. Kaikki me osaamme tehdä jotain!

Tämän päivän rytmit - Afrikka-teema jatkuu!

Tekipä hyvää aloittaa arki! Työkeikan jälkeen tanssia vitkutin jumppasalilla sekä jiveä (vai jivea?) että afroa. Vieläkin jalka nappaa ja rytmi taputtaa päässä. Hikoilin lisää äsken saunassa ja odotan pian alkavaa Pyhiinvaellusmatkaa Yle Teemalta.

TalonMiehelle lauloin aamulla paljot onnet ja annoin hänelle synttärilahjaksi pienen gambialaisen rummun, djemben. Tykkäsi niin kovasti, ettei malttanut nousta ylös, vaan etsi sopivia ääniä ja rytmejä, rummutteli minun aamuvenytysten seuraksi varttitunnin.

Kuva: www.flickr.com/african drum

Ystävät koolla

Meillä oli juhlat. Ystävät, he pyöreitä täytelleetkin, olivat mukana. Tanssittiin ja laulettin ja ennen kaikkea syötiin hyvin.

Kuva: www.flicr.com/dancing by the light of the setting sun

Herkkä tasapaino

Olen saanut vaihtoehtoiselta luottohoitajaltani taas viisaita neuvoja: Tasapainoa. Omien tuntemusten kuuntelemista. Jokaikisessä asiassa. Kaikissa valinnoissa.

Ehdin jo pari päivää kiukutella juttuja, joiden viesti on "olet sitä, mitä syöt". Sillä logiikalla ei minun suinkaan olisi pitänyt saada kohonnutta kolesterolia, nivelkipuja, bursiitteja ym. Ei ainakaan nyt, kun työelämäkin on työtä, josta pidän.

Luottoihmisen mukaan elimistöni on kuin sodan jälkeen. Nyt katsotaan, missä ovat vauriot, miten kävi. Viime vuoden jatkuva stressi lyö nyt päälle. Kun on tyhjää tilaa itselleen, on samalla ikäänkuin tyhjää tilaa sairastua.

Oh, sain niin paljon mietittävää omassa keskuksessa pysymisestä, itsen uudelleen etsimisestä! Mutta taas kuva puhuu parempaa kieltä: katsokaa höyhenenkevyttä tasapainoa. Rakastan elämää!

Kuva: www.pixdaus.com

Täyteläisiä päiviä, sisältä ja ulkoa

Kaikenlaista touhua on riittänyt. Eilen sain/jouduin käymään läpi lapsuuttani, äitisuhdettani, omaa äitiyttäni ym. kyyneliin asti. Paljon riittää oivallettavaa kun tässä iässä katselee taaksepäin. Historian tapahtumista huolimatta minua lohduttaa eräs valokuva. Mielelläni jakaisin sen kanssanne, mutta haluan säilyttää yksityisyyttäni kuitenkin. Olen siinä kuusivuotias, istun lattialla koira kainalossa ja katson kameraan napakan, luottavaisin silmin. Ihan selvästi tiedän kuka olen, tunnen oman arvoni enkä pelkää mitään. Näen siinä tytössä taistelijan, sen joka selviytyy, tulee mitä tahansa eteen. Taidankin laittaa valokuvan niin keskeiselle paikalle, että aina kun tunnen maan järkkyvän ja taivaan putoavan niskaan, katson tuota Pilviharso-tyttöä ja luotan taas itseeni.

Viime päivinä maa ei ole suinkaan järkkynyt, mutta käyn nyt vieläkin läpi viime vuoden tuskaa. Mietin äitiyttä hyvin laajalla mittakaavalla. Unissani käärmeenpesät ovat vaihtuneet sotaan ja tankkereihin, jotka piirittävän vanhaa kotitaloani.

Emme päässeet (opiskelujeni vuoksi) hyvän ystävän pyöreille synttäreille eilen. Iso rehvohka kavereita sinne ajeli. Nyt tämä ystäväporukka ikävissään soitti ja ilmoitti, että he ovat kaikki tulossa ensi viikonloppuna meille, ruoka olisi hyvä olla valmiina siinä klo 19. Noin sitä pitää - tervetuloa vaan!

Lenkkeiltiin TalonMiehen kanssa jäällä. Käytiin tsekkaamassa, missä kunnossa jäätie on. Hyvältä näyttää. Pääsen ensi viikolla pari keikkaa heittämään oikoteitse, säästän sellaiset 40 kilmometriä yhdeltä rupeamalta!

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ NÄIN JÄLKIKÄTEEN!

Kuva: www.pixdaus.com

Bursiitti vai-mikä-se-nyt-oli

Lääkäri diagnosoi oikeassa jalassani olevan lonkan nivelpussin tulehduksen, bursiitin. Hän tökkäsi tiettyä kohtaa lonkassa ja kysyi, että koskeeko. Koskee, älähdin. Sitten hän tökkäsi toisen jalan samaa kohtaa. Koski sekin, mutta ei niin paljon. Ehkä. Tämän tökkäämisen tuloksena oli siis diagnoosi ja sitten hän alkoi heti puhumaan kortisonipiikistä. Ensimmäiseksi minulla nousi vastarinta, kiitos ei, ei nyt vielä, ei näin nopeasti. Sovittiin sitten, että syön jonkin aikaa Voltaren Rapidia ja katsotaan vielä.

Nyt olen sitten vähän hukassa. Galluppiakin olen tehnyt. Vastaan lompostellut tuttu lääkäri sanoi, että kannattaa se piikki ottaa, ei parane muuten. Yksi ystävä muistutti, että auttoihan kortisonipistos vuosia sitten tenniskyynärpäähänikin (olin sen jo unohtanut). Pari tuttavaa sanoivat, että kannattaa valita lääkäri, joka todella osaa pistää, että menee tämälleen oikeaan kohtaan. Miten minä sen nyt voin varmistaa, osaako tämä meidän alueen terveyskeskuslääkäri pistää? Ainakin innokkaana hän olisi ollut pistämässä pari päivää sitten. Eräs kaverini ei suostunut piikkiin, vaan marssi homeopaatin juttusille ja on nyt muutaman viikon imeskellyt niitä nappuloita. Tuloksista en tiedä vielä.

Olen erittäin avoin vaihtoehtohoidoille, mutta auttavatko ne tällaisessa pitkittyneessä kivussa, tulehduksessa? Osteopaatti ei saanut tätä kuntoon. Energiahoitajia tunnen useammanlaisia, mutta kaikkeen ei voi rahaa laittaa.

Ja ennen kaikkea: Onko minulla varmasti tällainen bursiitti? Yökipu, reiteen, polveen ja joskus jalkaterään asti säteily - oireet ainakin ovat tätä... ja ehkä se tökkääminen kanssa.

Helvetin esikartanot eli internet kertoo tästä vaivasta kammottavia tarinoita. Muutaman luin ja olin masentua. Sitäkään en tiedä, saanko liikkua ja minkä verran (kun liikkuminen ei varsinaisesti koske eivätkä ne ole samassa linjassa edes yösäryn kanssa), en ehtinyt lääkäriltä tätä kysyä.

Valivali. Repikää tästä tänään. Joskus kirjoitan sitten hauskemmista asioista.

Väliaikatietoja

Keskiviikkoterveisiä loppuunimetyltä! Kyllä tämä tästä, kunhan saunon ja nukun hyvät yöunet...

Kuva: www.pixdaus.com

Irti arjesta musikaalilla

Terveisiä Kuopiosta ja kaupunginteatterin Chicago-musikaalista! Näyttäviä asuja, laulua, tanssia. Juonellisesti jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mutten osaa sitä tarkemmin määrittää.

Eilisiltana tuli telkkarista uusi Tuntematon sotilas, josta näin vain loppuosaa. Se olisi varmasti mielenkiitoinen ja erilainen teatterinäytös. Tuli mieleeni vuosi sitten näkemäni Lappeenrannan kaupunginteatterin Woyzeck. Silloinkin ihastuin näytelmän täydelliseen erilaisuuteen. Sai kummastella jä hämmästellä, vaikkei kaikkea kertakatsomalla ymmärtänytkään.

Tänään on kauhean märkää lunta. Jaoimme pihan lumityöurakan kolmeen osaan. Minä olen omani jo tehnyt, TalonMies ja Murkku jatkavat. Kunhan katsovat telkkarista Prisman ihmisen ihmeellisyyden loppuun.

Muuten pitää aloitella työviikkoa jo tänään, sillä ensi viikolla kuljen siellä sun täällä hippulat vinkuen.

Missä on minun nojatuolini?

Tässä on Ikean Stockholm-nojatuoli. Ikeaan on vähän liian pitkä matka kokeiluistumaan sitä, mutta jotakin tällaista tarvitsen nyt. Uusimme kotona työpisteeni niin, että sain runsaasti lisää mappitilaa. TalonMies nikkaroi pitkät mappihyllyt - osaa muuten tosin hyvin näitä puusepän töitä! Samalla vietiin tästä nurkastani sohva pois. Kirjoittamistyöni teen nimittäin läppäri sylissäni istuen, näin asento on itselleni mahdollisimman ergonominen. Etsin nyt kiihkeästi nojatuolia, jossa EI olisi käsinojia. Tämä siksi, että viereen saa sopivan laskutilan (pikkupöydän) mapille tai papereille (TalonMies tekee sen). Viikonloppuna käytiin noin kuusi huonekaluliikettä läpi eikä sopivaa löytynyt. Jos tuoli oli hyvä istua, niin sitten siinä oli käsinojat ja olo "suppuinen". Kyynärpäillä pitää olla liikkumatilaa sivulle sekä mahdollisuus lehteillä jotakin siinä laskutilassa vieressä. Sitten jos joku tuoli oli ilman käsinojia, niin istuminen näillä pitkillä kintuilla ja lyhyellä selällä oli epämukavaa.

Onko kenelläkään kokemusta ko. nojatuolista? Hinta olisi ainakin kohdillaan.

Pullea maha ja sairas vanhus

Tipaton tammikuu ei laihduttanut meitä grammaakaan. Laihdutustarkoituksessa emme tosin sitä tehneetkään, enemmänkin muun puhdistautumisen ja tsekkaamisen kanssa, että kuinka tärkeä tämä punaviini ruokajuomana oikein on. Ei vesi meitä ainakaan laihduttanut, ehkä sitten söimme vain enemmän. Liikuin suunnilleen saman kuin syksyllä. Silti tästä killimahasta voisin muutaman kilon pois antaa. Ei taida lähteä kuin jollakin itsekurilla ja motivaatiolla - joita ei yleensä ole.

Yksi henkilökohtainen syy muuttaa ruokailutottumuksia on kuitenkin sukuni taipumus diabetekseen näin kypsemmällä iällä. Kaikilla sisaruksillani tämä jo on, ja itsekin olen kärsinyt verensokerin heilahteluista ikäni. Mutta mitä kaikkea kurinalaisuutta se vaatisi... huokaus.

Ai tällaista sitten aloin kirjoittamaan! No, olkoon nämä sunnuntaikuulumiset tässä. Kohta jatkan opiskeluuni liittyvää kirjallista työtä, silitän pyykkiä ja lenkkikin heitetään. Ja äidin "pikkupalleroisia" on kylässä, sekin on mukavaa.

Ja sitä vielä, että rakas oma vanhempani taistelee TAAS elämästään. Sairaalan väki on luvannut, että hän saa nyt elämänsä viimeisen antibioottikuurin tipalla, ei enää pistoja ja letkuja, turhia pelkoja dementoituneelle sänkypotilaalle. Sitten saa Luoja hoitaa niinkuin tarkoitus on. Elleivät lääkärit taas muuta päätä. Toivottavasti ei.

Pitkä nokipoika vaan

Meillä kävin eilen nuohooja. Hämmästyin, kun en muistanut, että he todellakin näyttävät nuohoojilta. Naama ja kädet mustina, oikein innokkaana tuli tämä pitkä nokipoika töihin. Olohuoneen takan putsasi, mutta takkahuoneen takkaa on niin vähän käytetty, ettei sitä tarvinnut nuohota lainkaan.

Olin juuri keittänyt itselleni kahvia ja pyysin hänet juomaan kupillisen. Tuli ja laittoi sanomalehden tuolin päälle, jottei sotannut istuinta.

Jotenkin tuli lapsuus mieleen. Yhtäkkiä saattoi tulla nuohooja, kalakauppias tai mustalaiset pitsikaupalle ja vähän kerjuulle. Maalla sattuu ja tapahtuu. Joskus.

Kuva: www.flickr.com, Chimney Sweeper, Rarorix

Väärinymmärrettynä

Pikku Prinssissäkö sen oli näin, että väärinkäsitykset johtuvat sanoista. Sitä on tässä eletty todeksi jonkin aikaa, kun eräässä yhteisössä kuohuu ja kohisee. Edesmennyt isoäitini sanoisi, että viisas on jo hiljaa - tosin hän itse ei varsin ollut hiljaa, mutta ehkä sanomalla sen ääneen todella yritti. Sitä samaa painin nyt itseni kanssa, kun tekee mieli kommentoida kommentoimasta päästyään. Tunnen itseni täydellisen väärinymmärretyksi eikä mitkään lisäselvittelyt käännä vastapuolen päätä. Sielläkin koetaan väärinymmärrystä, otaksun.

Tiedän, että parasta on, kun tapaamme ja puhumme asian halki ja teemme jonkinlaisen sovinnon. Mutta siihen asti pitää kärvistellä omissa mehuissaan.

Miksi tällaisesta tilanteesta ylipäätään itsensä löytää? Silloin kun on suuret huolet, nämä tuntuvat maailman turhimmilta mietteiltä. Ilmeisesti on tilaa olemassa, jos näitä edes pohdin.

Oikeesti ei ole mikään hätä. Mietin vain, miten tähän ylipäätään jouduin. Ehkä siksi, että ryntään aina heikompien puolelle ja innokkaana yritän kehittää asioita. Siitä ei pidetä.

Mutta peiliin on katsottava muutenkin, mitä sieltä löytyy...

Lämpimät Onnittelut

Tänään on käyty kahdellakin syntymäpäivätervehdyksellä. Toinen henkilö täytti pyöreät 50 ja toinen 87. Molemmat sankarit voivat kohtuullisen hyvin. Molemmille laulettiin, molempia halattiin ja molemmille juteltiin mukavia. Molemmat kuuntelivat puheitamme silmiä riputellen. Kyynelsilmin myös heille puhuimme.

Kotimatkalla mietinkin, että miksi niin usein kauniit puheet pidetään vasta hautajaisissa. Puhujallekin jää erityisen hyvä mieli, kun sanoittaa kauniit ajatuksensa ja tunteensa elävälle ihmiselle. Arjessa emme muista ilmoittaa rakkauttamme, mutta kyllä se viimeistään juhlapäivinä kannattaa tehdä.

Olen ehdottomasti juhlien ja puheiden kannattaja! Täydellä sydämellä.

Kuva: www.flicr.com, Happy Birthday, Ajris

Kiitollisuuden ja nöyryydensekaisin tuntein

Jos olenkin vuoden sisällä tehnyt omia tuskan ennätyksiä toinen toisensa perään, niin nyt haluan jakaa kiitollisuuteni elämää kohtaan tämän kuvan kera. Tältä tuntuu juuri nyt, kun ilon kyyneleet kimmeltevät silmissäni, kun tunnen suurinta mahdollista kiitollisuutta, mihin olen koskaan ennen yltänyt. Rukouksia on kuultu, rakkaus on antanut voimaa, meitä on kannateltu enemmän kuin olemme osanneet haaveillakaan.

Jotakin näkyvää on siis tapahtunut pitkässä prosessissa, jolle ei ole loppua meinannut häämöttää. Hennosti ja herkästi uutta on versomassa.

Minun sydämeni laulaa riemulaulua tällä hetkellä ja uskallan iloita siitä nyt.

Iloisaa ja valoisaa perjantai-iltaa teille kaikille!

Kuva: It only takes a minute/www.flickr.com

Viisauden filosofian alkeita

VIISAUS (Reikisivujen enkelin viesti päivälleni): "Tieto on opittua, mutta viisaus on taivaallinen kuiskaus sisälläsi. Enkeliohjaus on hiljentyä kuuntelemaan sielusi viisautta. Kävele elämäsi tie yhtenä viisaista, ja kaikki kunnioittavat ja arvostavat sinua. Kuuntele omaa viisauttasi."

Tarvitsin tämän viestin lähtiessäni keikalle, tuntiessani pienuutta. Viisas viesti rauhoitti minut matkaan ja jälleen kerran huomasin, että sydämellään todella kohtaa ihmisen...

Jäin miettimäänkin sitä opintojen määrää, jota olen hamunnut ja saanut itselleni. Oppimista on toki paljon, mutta parhain oppi tulee elämältä itseltään. Vasta kunnolla ojanpohjia rypeneenä tietää, miltä elämä joskus maistuu: mudalta ja kuravelliltä, kovilta kivenmurikoilta ja kitkeriltä rikkaruohoilta.

Kasvaako viisaus siis ojanpohjissa? ... Joo ja... ei kuulkaas... nyt on paras jättää tämä filosofointi toiseen päivään tai väsyneenä päädyn ihan umpikujaan!

Kuva: A Spark of Wisdom, www.flickr.com

Jutun juurta kaivamassa

L´art pour l´art

Taulun tein,vaatteet möin.

Aihe, aihe!

Vain ne kurkki.

Mikä aihe

hämmästyin?

Suti on ja purkki.

- Lauri Viita-

Luomisen tuskaa, aihe puuttuu. On kirjoitettava artikkeli. Suositellaan omakohtaista, ammatillista, jotakin mistä tiedän. Mistä minä muka jotakin Tiedän???!!

Toinenkin työ odottaa tarttujaansa, mutta sen otan nenäni eteen huomisaamuna. Siinä tarvitsen myös aimo annoksen luovuutta, mutta toisaalta siihen saan ryhtiä tosiasioista, entisistä muistiinpanoistani, viisaiden ihmisten ajatuksista.

Tämä päivä meni vain jotenkin niin nopeasti mutta tuikitarpeelliseen: perheen lellimiseen. Aamupäivällä leivoin sämpylöitä ja maustekakun intiaanisokerista - onnistuivat erinomaisesti. Illansuussa tein tomaattisipulikeiton fetajuustolla. Välissä oli pyykinpesua ja ulkoilua teitä + jäitä pitkin.

Kinttu vaivaa edelleen. Osteopaatti ei ole neljällä kerralla osannut auttaa. Itse liikun helvetin esikartanoissa eli Googlessa arvailemassa, mikä vaiva minulla oikeastaan voisi olla. Nivelrikon lisäksi kaiken valtakunnan nivelpsorit (ihopsoriasis minulla olisi jo valmiiksi) ja trochanterbursiitit ovat käyneet mielessä. Kai on nöyrryttävä soittamaan terveyskeskukseen ja aloitettava lääkärille jonottaminen. Olen kuullut, että odotusaikaa voi tulla hyvinkin kuukausi tai enemmänkin.

Muutenhan kaikki on vallan vallan mainiosti. Olemme jokainen elossa eli suuret linjat kohdillaan. Sitä paitsi yksi lellilapsi on kotosalla taas, nautin hänen sarkastisesta ja vähäeleisestä seurastaan sopivan kokoisin annoksin.

Kuva: http://www.flickr.com/

Elämä jatkuu ja sitä jatketaan

Melkein muistuttaa farssia oman vanhukseni (vanhempani) sairaskertomus. Jälleen (noin viidennen) kerran hänet kiskottiin vanhainkodista sairaalahoitoon. Otettiin monen monta verikoetta, röntgenkuvaa ja ultraa. Laitettiin kaikenlaista tippaa ja antibioottia. Todettiin, ettei tiedetä, mikä tauti tällä kertaa oli (yleensä se on ollut keuhkokuume), mutta sanottiin sen olevan nyt voitettu. Ja sitten taas kärrättiin takaisin vanhainkotiin omalle paikalleen. Ja dementoitunut vanhus on taas kerran pallo hukassa ja ottanut askeleen taaksepäin eli mennyt syvemmälle omaan maailmaansa. Sen nämä keikat aina tekevät.

Jos tänä päivänä toivoo itsensä tai omaisensa lähtevän tästä maailmasta pois kaikessa rauhassa, niin sitä ei sallita. Elämää ylläpidetään kaikin voimin omaisten mielipiteistä ja pyynnöistä huolimatta.

Voi olla, että tämä kuulostaa kärjistykseltä, mutta tätä rulijanssia olemme eläneet todeksi muutaman vuoden. Enää ei itkukaan nouse silmään, että onko lähtö kohta lähellä, kun tietää, että systeemi herättää kaikki henkiin yhä uudelleen.

Jos sydän on vahva, niin siinä ei muutamat keuhkokuumeet paljon merkitse näköjään. Elämä jatkuu.

Halia ja väsyä

Kiitos, Bamiella, kun halasit minua - tuli ihan tarpeeseen. Yritin kopioida haastetta, mutta homma ei pelittänyt eikä minulla ole nyt puhtia pohtia tätä atk-pulmaa. Haaste on nätti ja kuvia täynnä, menkää Bamiellan blogiin kurkkimaan, niin näette sen sieltä.

Halaan teitä tässä muuten vaan.

Sattumanvaraisia juttuja

IInuska haasteli minut meemiin: SATTUMANVARAISTEN ASIOIDEN KERTOMISEEN.

Olen kaikenlaista paljastellut menneisyydestäni, joten kerron tällä kertaa pääasiassa kuulumiseni tämän haasteen muodossa. Näin se menee:

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

1. Vielä toistaiseksi elävä rakas vanhempani on jälleen kerran henkitoreissaan sairaalassa. Milloin kärsivä pääsee täältä pois, kysyn, mutten vastausta odota taikka edes saa.
   
2. Jalkavaivani muistuttavat kauhistuttavan paljon lonkan nivelrikkoa. Apua, ällös ole se!
   
3. Tipaton tammikuuni ei katkennut ystäväni pyöreisiin juhliin, koska emme voineet sinne syystä nro 1 mennä lainkaan. Olimme sairaalassa.
   
4. Olen saanut uudet tanssilenkkarit TalonMieheltä! Toivottavasti niille tulee paljon käyttöä - lonkasta huolimatta.
   
5. Tein hyvää kotitekoista mysliä – kiitos Verna, kun muistutit!
   
6. Intohimoni kautta vuosien ja vuosikymmenten on ollut opiskelu tai vähintäänkin asioiden tietopuolinen tutkiminen. Olen opiskellut mm. liiketaloutta, verotusta, kirjallisuutta, muutamia kieliä, erilaisia terapioita ja ihmisaiheita, kaikenkirjavia esoteerisia juttuja, NLP:tä…

Haastan mukaan seuraavat kuusi, joiden blogeja kurkistelen: Nerikah, Saima, Alisia, Kerttu, Leena ja Susikairan akka. Tulkaa mukaan, jos siltä tuntuu.

Inkivääriä nivelille?

Kuntosalilla sain hyvän vinkin. Valitin toiselle ähkyilevälle joulunjälkeenkuntoilijalle, että oikean jalan polvi ja lonkka ei meinaa kestää, tulikohan syksyllä kuntoiltua liiankin kanssa. Hän sanoi miehensä syöneen jogurttiin raastettua inkivääriä ja saaneen sillä nivelongelmansa häivytettyä. Tulee vieläpä paljon halvemmaksi niin kuin ostaa inkivääri kapseleina. Mielenkiintoinen vihje, aion kyllä toteuttaa. Onko teillä muilla inkiväärikokemuksia?

Kuvakysymyksiä ja kuulumiset

Olette huomanneet, että olen yrittänyt vaihtaa sisustusta blogissani. Näkyykö tuo huurteisten puiden kuva teille normaalisti vai onko siinä jotakin entraamista? Täkäläiset bittihimmelihyypiöt eivät ole nyt kotona, joten en voi täältä varmistaa.

Josta tuli mieleen kysymys nro 2. Kun haette netistä ilmaisia kuvia, niin mistä oikein nappaatte? En ole itse näitä valoukuvaustyyppejä, mutta joskus voisi juttuaan kuvittaa toisten avulla, edes piirrettyjen sellaisten. Siis jokin sellainen helppo paikka, mistä voisi kopsata vai voiko kopsata?

Eilen touhusin pitkät tovit ClipArtin kuvien kanssa, valikoin joukon ja tallensin ne koneelleni (vissiin). Sitten touhusin vielä pitemmän ajan ja yritin etsiä niitä koneeltani. Moneen otteeseen. Ei löydy.

Terveisin nimimerkki Teknisesti Onneton

Muuten kuuluu sellaista, että minulla olisi mahdollisuus olla huolissaan kolmesta lähisukulaisesta sekä itsestäni, mutta päätin olla olematta huolissaan meistä kenestäkään. Vielä. Mitään ihan kamalaa ei ole tapahtunut, siispä nyt tätä mielen hallintaa eli huolien pois pyyhkimistä. Vaimitensennyttekisi...?

Itse tehtyjä karjalanpiirakoita

Tänään oli karjalanpiirankanleivontatalkoot (onpa pitkä sana!). Yksi ystäväni täyttää 50 v ja hän kutsui näihin perinnetalkoisiin meitä kavereita. Olikin mieluisa homma! Viimeeksi olin tehnyt karjalanpiirakoita vajaat 30 vuotta sitten äidin kanssa. Jotenkin kädet vain alkoivat toimimaan omalla rytmillään, pulikka pyöräytti pohjataikinaa, sormet löysivät vähitellen oman rypytystekniikkansa. Päätettiin tehdä tästä uusperinne ja kiertää toisillamme aina pyöreiden juhlien edellä näitä leipomassa (ko. pippaloita nimittäin on tulossa aikamoinen pötkö!). Mukavaa yhdessäoloa ja maukas lopputulos. Samalla perinne todellakin jatkuu, nytkin oli sankarin tytär mukana hommassa.

Minulle, ikuiselle ajattelijalle ja pohtijatyöläiselle oli nautinto antaa mennä, tehdä käsillä.

Me, Myself and I

Tällainen meemi liikkuu sivustoilla (ainakin Vernalla ja Nerikahilla on):

OLEN: Pilviharso, aina sopivan ikäinen.

TEEN: Itsenäisiä töitä. Toivottavasti en paljon töllön töitä.

OSAAN: Jutustella eri-ikäisten ihmisten kanssa, myös kissojen ja koirien. Myötäelää. Kuunnella.

KYTTÄÄN: Tällä hetkellä kyttään eniten itseäni, kun karsin turhia hommia pois (kts. edellinen postaus).

SALAILEN: Blogimaailmassa salailen aika paljon, mutta muutoin ei tällä hetkellä ole karseita luurankoja kaapin perukoilla. Joskus on ollut.

KÄYTÄN: Huulipunaa ja hajuvettä – näitä ainaskin.

OLEN HAKA (MISSÄ): Hakkaamaan näppistä, silittämään paitoja, hoitamaan monta asiaa yhdellä kertaa eli organisoimaan. Jos viittin.

OLEN SURKEA (MISSÄ): Telinevoimistelija, mikävaanpalloilija, teknisesti onneton (TalonMiehen mukaan).

OLEN PARHAIMMILLANI: Aamupäivisin tai pikkutunneilla pirskeissä.

TOIVEAMMATTI?: On tässä elämässä nyt. Oli joskus matkailuun ja ulkomaihin muuten liittyvä, jäänyt vielä kokeilematta.

MIKÄ VIHANNES OLISIT?: Kreikkalainen, kypsä tomaatti.

EKA KERTA? Täysi-ikäisenä.

MINNE ET HALUAISI JOUTUA?: Rikollisten käsiin.

MINNE HALUAISIT JOUTUA?: Lämpimiin maihin, usein.

MINKÄ MAALAISEKSI SINUA LUULLAAN ULKOMAILLA?: Just ihan suomalaiseksi, vaalea iho ja nökönenä.

MIKÄ OLIT EDELLISESSÄ ELÄMÄSSÄSI?: Joskus kylätuomarina Ruotsissa – enää ei huvittaisi tuomaroida ketään, kun ei oikein tahdo pelkkää mustaa ja valkoista löytää.

MITEN HOROSKOOPPISI IHMISKUVAUS OSUU KOHDALLASI OIKEAAN? Ei oikein osu, kun suurin osa on tuolla nousumerkin eli jousimiehen puolella.
IHANNEMIEHESI / NAISESI?: TalonMies on ihannemies! Ja Pilviharso on ihannenainen!

ENTÄ MITÄPÄ TEET SEURAAVAKSI?: Kirjanpitoa. Tai sitten menen lenkille.
MISSÄ MENEE RAJA?: Siinä kohdassa, kun oikeesti suutun. Silloin pelkää kaikki – jopa minä itse. Yksi mistä hermostun, on tyhmyys (siis peilinä sama on itsessänikin).

INTOHIMOSI?: Pitkä illallinen ja hyvä seura –yhdistelmä. Tietenkin myös lukeminen. Laajasti ottaen Elämä itse.

OVATKO MATTI & MERVI YHDESSÄ JUURI NYT?: Kattokaa Googlesta, mulla ei ole tietoa eikä mielenkiintoa.

MAINITSE 3 SUOMEN PARASTA PAIKKAA?: Lapsuuden koti, tämä koti sekä yleensä järvimaisemat ja mäet.

ERIKOISIN PAIKKA MISSÄ OLET NUKKUNUT?: Autossa nukkumisesta kummempaa en muista. Olen sen verran huono nukahtamaan, että valvon sitten mieluummin oudoissa paikoissa.

OLETKO KOSKAAN OLLUT "HIRVEESSÄ JIIRISSÄ"?: Myönnettävä on.

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT PULAAN? Muutamia kertoja, muttei mitään pahoja tilanteita: bensa loppunut autosta tms.

OLETKO ITSE TYYPILLINEN ALASI EDUSTAJA?: Ammatillisestiko? Olen varmaan: empaattinen kuuntelija täytyy olla.

OLETKO TILANNUT MITÄÄN TV-SHOPISTA?: Never.

KUULUISIN / SUURIN JULKKIS, KENET OLET NÄHNYT? : Koska en ole Tarja Halosta tavannut, niin kuka se sitten se suuri julkkis on? Kaikkihan me ollaan laulajia ym. nähty. Olisin halunnut tavata Aki Sirkesalon, en ennättänyt.

TYPERIN ASIA, JOSTA OLET KILPAILLUT?: Kilpailuviettini ei ole suuren suuri. Kädenvääntö ei ole typerää, joten vastaus on: en ole kilpaillut typeristä asioista.

PISIN MATKA, JONKA OLET KÄVELLYT?: Päivämatkana patikoiden sellainen vähän vaille 20 km.

MIHIN KUNINGASPERHEESEEN HALUAISIT KUULUA?: Norjan enkeliprinsessa Märthaan olisi kiva tutustua, muttei tässä mitään sen kuninkaallisempaa hinkua ole kuulua kuin omaan valtakuntaani.

TYPERIMMÄN NÄKÖINEN TRENDIVILLITYS, JONKA MUISTAT? Kasarivaatteet ovat näillä listoilla, mutta eikös se muoti kohta ala tulla takaisin, joten suuni pistän siinä suppuun. Joskus naurettiin vanhoille silmälaseille, mutta niitäkin on taas kaikkea kokoa.

KUINKA SYVÄLLÄ / ALHAALLA OLET KÄYNYT? Viime vuonna kävin oman jaksamisen jollakin rajalla muutamia kertoja.

KOSKA KÄVIT VIIMEKSI LENKILLÄ? Toissapäivänä, eilen en ehtinyt. Melkein joka päivä, säästä riippumatta.

MITÄ ASENNEVAMMOJA SINULLA ON?: Vaikea itsestään huomata. Oletteko te huomanneet?

KEIHIN SUHTAUDUT ENNAKKOLUULOISESTI?: Besserwissereihin, puhetulva-automaatteihin, ylimielisiin…

ONKO TV-LUPA MAKSETTU?: TalonMies, ootko maksanut? – On se.

MINKÄ MERKKISILLÄ AUTOILLA OLET AJANUT ? : Volvolla, Toyotalla, Datsunilla, Opelilla, Mitsubizillä ja Mazdalla. (Meniköhän z-kirjaimet oikeisiin kohtiin?)

OLETKO KOSKAAN JOUTUNUT TOSITILANTEESEEN JA JOS NIIN MISSÄ: Tositilanne oli olla vieressä ja saattaa oma rakas vanhempi taivaan kotiin. Äkillinen tositilanne oli rientää yöllä siskon luo, kun hänen miehensä kuoli yhtäkkiä.

MITÄ HALUAISIT TUNNUSTAA MUILLE TÄSSÄ JA NYT?: Eiköhän tässä ollut kylliksi tällä erää.

Olkaa hyvä ja ottakaa meemi kiertoon, kuka vain!

Karsinnat menossa

Aloitan tätä vuotta näköjään karsimalla. Nyt oli vuorossa blogissani oleva "Näitä seuraan" -lista. En jaksa päivittää sitä yhtä aikaa blogilista.fi:n kanssa. Yksi homma vähemmän. Itse asiassa blogilistan listaa pienensin myös. Toinen homma vähemmän. Etenkin väsyin seuraamaan heitä, joita yksipuolisesti huomasin kommentoivani. Antaa olla.

"Melkein lopetin" yhden tanssiharrastukseni. En enää käy säännöllisesti tunneilla, vaan silloin kun hyvä kurssi tulee. Muu tanssiliikunta, kuntoilu ja jumpat jäävät. Kaikkea ei ehdi. Eikä vanhat nivelet kestä.

Koko ajan vaanin tekemisiäni sillä silmällä, että tointaako, tarviiko, onko järkeä... Kyylään siis ihan itse itseäni. Mittaroin joka hommaa, että miltä tuntuu ja mikä on minulle ja muille hyväksi ylipäätään.

En tiedä, mistä tämä sai alkunsa, mutta prosessi vain jatkuu. Ehkä keski-ikäkin vaikuttaa siihen, että kaikkea ei jaksa enää kannatella käsissään ja hartioillaan. Tai sitten tämä on näitä viime vuoden opetuksia käytännössä, omasta jaksamisesta huolen pitämistä. Sillä pienistä puroista jne...

Unimaailmakin reagoi voimakkaasti: Viime yönä edesmennyt sukulaiseni tuli sanomaan, että hän menee siivoamaan talostamme (joka oli unessa yhteinen) jotakin huonetta, kun siellä on KÄÄRMEIDEN PESÄ. Pieniä käärmeitä kuhisi ja olin kauhuissaan, jos sellainen tulee päälleni vaikka nukkuessa. Yksi pieni käärme puri sukulaistani sormesta. Kysyin, että onko se myrkyllinen ja koskeeko. Sen verran kuulemma kuin kolmannen asteen palovamma, sanoi tämä henkilö ja meni vessaan vammaansa hoitelemaan... Itse en nyt osannut tätä tulkita, sillä käärmeunia en muista koskaan nähneeni. Mutta tunnelma oli: yäk.

Tänään olen käynyt viehättävän tytöntyllerön kaksivuotissynttäreillä, palkinnut erään opettajani runolahjoilla ja tehnyt perheelle maukasta lasasta (lasagnea siis).

Ihan hyvää kuuluu.