Heitänkö kolikkoa?

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

Hrrrrrr

Vähän sellainen olo, että pitää istahtaa ennen seuraavaa lähtemistä (joka on kohta) ja miettiä, missä mennään. On tullut mentyä eikä mietittyä...

Luonto on ihana ja kaunis, mutta minua ei ole kyllä tarkoitettu asumaan pitkiä aikoja tällaisessa paukkupakkasessa. Kun joutuu liikkumaan kylmällä autolla, kipasemaan ulkona ja sisällä ja taas kylmään autoon, jossa sormet eivät koskaan ehdi sulaa, pakastua vain, niin alan väkisin haaveilemaan lempeistä kesätuulista. Ettei tarvitsisi aina näin paljon pukea. Ettei tarvitsisi kotona vetää vermeitä niskaan jotta tarkenee istua paikallaan. En valita, vaan totean: en ole talvi-ihminen.

Pientä äkki-itkua lukuunottamatta täällä voidaan "ihan hyvin". Itkun syy oli toisenpuolen Lapseni yksi paperiasia, pieni juttu, mutta vihlaisi taas.

Nyt menen, auto on lämmitetty tässä kotoa lähtövaiheessa!

Ystäviä, kohtaamisia

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

Kirkas taivas

Kävelin siskon kanssa tänään hautausmaalla, tervehdyskäynnillä. Hänen rakkaansa luona, minun rakkaani luona. Maailma on nyt niin kaunis, epätodellinen, unta.

Blogini uusi kuva on otettu sieltä, pelipaikalta, Lapseni haudalta. Tämänkin surun takana on kirkas taivas...

Arkisoppaa

Välillä kun pää käy (oikeassa) taivaassa, niin yllättyy, kun sitten taas tulee maahan tömähtäen miettimään tavallisia arkihuolia. Epävarmoja tulevaisuudennäkymiä, huolta. Ei itsensä, vaan ympäristön, pienten ja isojen ihmisten. Jotta ei elämässä kauaa tarvitse lomailla, kun jo vaaditaan kykyä suhteuttaa asioita. Kunpa osaisikin jokaisen epäselvän mutkan näkemisen aikana ajatella, että Luoja huolen pitää, tämä on vain ihmiselämää, jossa osamme suoritamme parhaamme mukaan. Mutta terveys ja raha ovat peruskamaa, jota täällä tarvittaisiin.

Itselläni on menossa ruokaremontti, ei siis dieetti. Jotakin tässä on nyt erilaista kuin ennen... Yleensä olen loppuvuoden ja joulun jälkeen ollut kiukkuinen itselleni ja piiskaten lopettanut mm. suklaan syömisen. Viime vuonna oltiin kurillaan pari kk nenänvalkaisullakin, mutta lopun perin syötiin itsemme sitäkin pulleammiksi. Tai ainakin minä söin - toisessa se ei näy.

Nyt tuntuu toisenlaiselta, lempeämmältä. En millään halua kiusata itseäni, mutta napakasti päätin vain jättää sokerit pois toistaiseksi. Toinen veksmennyt on valkoiset jauhot, peruna ja pasta. Aika näyttäköön, kuinka kauan ja missä määrin mihin palajan. Olen metabolisen oireyhtymän tyyppi ja geneettisesti vahvasti diabetes 2-riskinen - faktoja, joita nyt otan huomioon. En halua kärsiä nälkää, vaan pyrin syömään sitä, mikä on minulle hyväksi. Luen ja tutkin erilaisia vaihtoehtoja, mutta pääasiassa haluan oppia kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla ravinnonkin suhteen.

Haluan tehdä tästä ravinto/laihtumisasiasta mielenkiintoisen matkan, jossa etsin kenties uusia makuja ja nautintoja. Onneksi tavoitekilojakaan ei ole montaa. Stressiä en tästä ota.

Vähän hymyilyttää

On taas tapahtunut jotakin järisyttävän hyvää, valoisaa ja ihmeellistä. Kyse ei ole pelkästään oman (pöhkön) pääni sisäisistä asioista, vaan näistä Elämää Suuremmista Ihmeistä, jotka ovat tulleet eteeni, ulkopuolelta, kutsumatta, tarjottimella. Olen taas saanut armollisesti kokea, että rakas, edesmennyt Lapseni elää. Kuolemaa ei ole. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kuoleman mysteeri on ihmisen osa ja sitä tutkivat vain rohkeimmat. Mutta erityisesti sitä tutkii tällainen äiti, joka on synnyttänyt lapsensa tähän maailmaan ja kuitenkin joutunut antamaan hänet kuoleman kautta pois. Luovuttanut sen, jota eniten voi rakastaa. Ja huomannut, että rakkaus jatkuu vaan eikä lopu kuolemaan.

Vaikka olen lapsesta asti uskonut tietyllä tavalla (että Koti on siellä toisella puolella), lukenut/selannut satoja kirjoja ja imenyt sitä tietoa, jota oma sydämeni ymmärtää (suoltanut samalla pois, mikä ei minua puhuttele), niin silti olen yllättynyt siitä, että tämän surun kanssa se ei vaan riitä. Kaipaan tuonpuoleista lähemmäs, konkreettisemmaksi minulle, jotta ymmärrän, mihin Lapseni lähti, mitä siellä on, mitä oikein tapahtuu. Mikä tämä juttu oiken on?

Kyse on samalla kokonaisen elämän mysteeristä, mitä taas tutkin. On tehnyt hyvää muistuttaa itseään IOK:n sanomasta: elämä on anteeksiantamista itselleen ja muille, tämä on uni, josta heräämme kotona. Jotenkin se on perusajatus, jonka ymmärrän, mutta... en ihan Muista. Niin, tuntuu, että tietty oivaltaminen on vain hivenen matkan päässä, melkein, mutta ei ihan. Siis elinikäinen tehtävä arvatenkin.

Tämä helpottaa suruani, muttei toki oikaise sitä matkaa. Vielä on paljon kahlattavaa ihmisenä ja etenkin äitinä. Mutta lohtua tämä tuo ja jotakin, josta ottaa kiinni. Että vaikka tässä nyt kirjoittelee hieman huumaantunut Pilviharso, niin takuuvarmasti täältä pesee nyyhkintää taas joku päivä.

Mutta hyvistä hetkistä on lupa nauttia. Se, joka itkee paljon, saa myös iloita ja nauraa. Näin sanoo Pilviharso. Piste.

Ei vielä pistettä sittenkään. Näin muutama päivä sitten unta, että valkoinen hevonen tuli lähelle (pelkään hevosia, tiedoksi, niin tässä unessakin) ja nuolaisi (!) minua poskelle ja lähti pois. Eli pelkäsin turhaan. Oletan, että uni oli hyvä merkki. Muutkin tulkinnat kelpaavat, kiitos.

Kuva: www.pixdaus.com/smile

Viesti tähän hetkeen

En ollut pitkään aikaan nostanut itselleni enkelikorttia. Ajattelin, että näin uuden vuoden alussa, kaikenlaisen ihmettelyn keskellä, se voisi sopia. Kylläpä se kaikista 44:stä kortista sattuikin juuri tämä viesti:

Tuon viestin edesmenneeltä rakkaaltasi: Älä turhaan huolehdi minusta, minun on hyvä olla. Olen onnellinen ja rakastan sinua.
Sydämesi on surusta raskas, ja olen täällä lohduttaakseni sinua. Olen edesmenneen rakkaasi suojelusenkeli ja haluan sinun tietävän, ettei sinulla ole mitään syytä murehtia. Rakkaasi on hyvin onnellinen ja on sopeutunut muutokseen hyvin. Sinuun ei kohdistu minkäänlaista vihaa tai suuttumusta, ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. Ystäväni, et ole tehnyt mitään väärää, joten älä syytä itseäsi millään tavoin. Teit parhaasi, ja rakkaasi on pyytänyt minua välittämään tämän viestin sinulle.
Sielujanne yhdistää edelleen suuri rakkaus. Se ei voi koskaan kuolla! Kaipaat läheisesi fyysistä läsnäoloa, mutta olet jo saavuttanut henkisen yhteyden häneen unissasi. Unessa voit tuntea, kuulla ja nähdä hänen olemuksensa. Rakkaasi on elävä, kuten sinä – monella tapaa jopa elävämpi. Hän on päässyt maallisista huolista ja kivusta ja on vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Kun olet täyttänyt elämäsi tarkoituksen ja on sinun aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, pääsette jälleen yhteen. Sillä välin haluan sinun tietävän, että rakkaasi on kanssasi ja enkelit ovat ympärilläsi lakkaamatta.

Opinko jotakin?

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."

Välipäiviä

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Yksinäisen keijun tarina

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Menihän se joulu

kuten Janne edellisessä postauksessa ajatukseni luki. Aattoilta ja hautausmaa - niistä kun selvisin, oikein helpotti. Ehkä se ennakolta "odotettu" asetelma: äiti menee lapsensa haudalle jouluaattona. Itkin siinä ääneen. Itku tarttui kahteen läheiseen vieressäni. Samalla tunsin, että vaikka itku tuli voimakkaana, sen terävin kärki oli poissa. Hautajaispäivä oli se pahin eikä siihen suuntaan enää voi/tarvitse mennä. Jätän mennyttä taakseni vääjäämättä.

Kohta jo naurettiin tilannekomiikalle, toisen läheisen repusta pullottavalle punaviinipullolle. Paraskin deku, joulujuhlaan matkalla.

En itke, mutta kyyneleet valuvat nytkin silmistäni. Herkästi ne sen tekevät. Tunnen kaikki voimakkaammin kuin ennen. Ikäänkuin jokin kuori minusta olisi kokonaan poissa, kadonnut. Tulkaa meille, niin itketään yhdessä - varmasti onnistuu!

Iloa on piisannut myös. Nytkin tuolla nukkuu vielä kaikkia ihania ihmisiä, rakkaita, eläviä. Olen saanut tehdä lelliruokaa, hieroa niskaa, olla vaan. Joulupukkikin osasi tuoda täsmätoiveet: uudet töpsykät ja kirjaksi Anna Gavaldan "Lohduttaja". Yllätti lisäksi punapoolopaitaisella kuumavesipullolla!

Joulu tulee joka tapauksessa

En todellakaan tällaista joulun vastustusta ja vetkuttelua ole ennen kokenut. Leivon kyllä ja ruokiakin valmistunee. Mutta kaikesta puuttuu... into, enemmänkin olen itku kurkussa. Olen haluton lähestymään joulua, huomista aattoiltaa, hautausmaata. Sieltä se tulee kuitenkin.

Ja voi olla, että jokin kirjalahjatoive toteutuu. Sekä suklaata ja punaviiniä. Ja rakkaita ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Kaikesta huolimatta:

HYVÄÄ JOULUA SINULLE, LUKIJANI!

Leivon joulua

Myönnytys joululle: talvisempi blogipohja.

Leivontaterapiasta tykkään. Tänään aioin tehdä gluteenittomalle sukulaiselle sekä pipareita että kakkua, mutta vain keksit syntyivät. Meidän perhe sai sen sijaan kaksi kuivaa kakkua. Mittasin nimittäin sokeria kulhossa, jossa olin aiemmin sekoittanut venhäjauhoja - ja se piti sitten kyllä sen takia diskata pois. Keliakia rajoittaa. Mutta TalonMies ei ollut asiasta ollenkaan pahoillaan, saipahan sekä tumman että vaalean kakun. Olisin leiponut varmaan muutakin, mutta sitten loppui voi. Voi voi. Jatkuu huomenna.

Jouluruokien valmistelua rajoittaa tietoisuus, että eräs niistä nautiskelija on ikuisesti poissa. Juuri häntä varten hääräsin monta kertaa keittiössä, sillä hän oli armoitettu kulinaristi, kaikkiruokainen ja kokkitaitoinen itsekin. Muistoja muistojen perään.

Pitkästä aikaa myös ulkona tänään. Kunto on päässyt kehnoksi, äkkiä sen huomaa. Lumista, harmaata ja kaunista. Niinkuin elämä joskus.

Ollaan hiljaa

Takana kiireviikko ympäri maakuntaa, edessä toimistopäiviä - ja kait joulukin. Ihan miten vaan.

Olen aika hiljaista tyttöä nyt. Puhetyöläisenä en ole voinut koko viikossa säästää flunssaärtyneitä äänihuuliani sillä seurauksella, että suustani tulee enää vain kähinää, pihinää, särinää. Toivottavasti vaitonaisempi viikonloppu tuo tähän luonnollisen helpotuksen. Joskus harvoin olen tarvinnut silloin tällöin toistuvaan pulmaani lääkekuurin, mutta elämmä toivossa vielä. En ole oikein hanakka näille anitbilooteille (kuten jälkikasvu muinoin niitä lääkkeitä nimitti). Mutta voitte kuvitella, miten hauskaa tämä vaitioloni on TalonMiehestä ja nuorisosta!

Lääkkeitä ihastuneempi olen homeopatiaan, josta olen taas saanut erinäisiä apuja. Selvisi sillä taktiikalla myös se, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä keski-iästä, vaan nimenomaan siitä, että saman 9 kk sisällä olen menettänyt sekä lapseni että äitini ja yksi lapsistani on muuttanut sen verran kauas, että tekemisemme eivät enää voi olla jokapäiväisiä.

Tunnen todella olevani Uuden edessä. Ketä siis hoivaan, jollei ole lasta eikä vanhaa äitiä? Hoivaviettini ei ole ollut ikinä niin suuri koskaan, etten ole itseäni ajatellut yhtään. Muistan oikein hyvin, kun esikoinen syntyi (ja rankkaa oli), että sanoin ristiäisiin minua somistavalle kampaajalle, jotta jospa karkaan tällä matkalla. Vaan enpä karannut, vastuuntuntoinen, en tietenkään. Opin sen sijaan elämän verran uusia asioita, elinikäistä äitiyttä ja huolenpitoa. Rakkautta, sitä just.

Silti tämä on kumma kohta elämässäni. En koe tarvitsevani koiraa, kissaa ja pikkulapsia korvaukseksi ympärilleni, vaan enemmänkin olen... hämilläni. En ole nyt edes huolissani kenestäkään. Enkä tahdo ollakaan. Tahdon jotakin muuta kuin... hoivata...

Muistan muutama vuosi sitten sanoneeni ääneen, että nyt juuri on mukavia vuosia menossa, kun kukaan läheinen ei makaa henkitoreissaan sairaalassa. Sama vähän nyt. N Y T just on hyvä. Edes tämän hetken.

Viime yönä "niitä kuvia" unen ja valveen rajamailla: Sängyllä vauva, kuvaan tuli äiti, muodostivat yhteisen energian. Kuva vaihtui vanhemman äidin käteen ja pystysuoran "rajan" takana olevan Lapsen aikuiseen käteen. Molemmat ojensivat sormiaan kohti toista, mutta aina eri kohdassa rajan pintaa. Hakemista. Etsimistä. Puolin ja toisin. En tiedä, osaanko selittää, mutta kysykää jollette ymmärrä.

Asiasta toiseen: Onko teistä Blogilista ollut hitaampi kuin ennen?

Journey through my soul

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Henkistä ja fyysistä kipua lohdun kera

Nyt on sitten vihdoinkin oikein asetettu kortisonipiikki lonkassa eli bursiittia hoidetaan taas. Ei tämä vaiva ole mihinkään kadonnut, vaan joka yö on kipu muistutellut olemassaoloaan. On vain ollut muita murheita niin, että lonkan nivelpussin tulehdus on ollut vain yksi lisä repaileseen yöhön, sotien jälkeiseen elämään. Päivätoimia se ei ole onneksi paljoa haitannut. Nyt alkaa puudutuspiikin vaikutus lakkaamaan ja kävely on ontumista jo. Mutta jospa tämän kivun kautta olisi tie selkeämpi. Ottaisiko oikea jalka vihdoinkin askeleen eteenpäin?

Mutta mennyt on vahvana tässä. Ikäväitkut ovat olleet flasbackejä, esim. yhtäkkiä muistan, miltä Lapseni ruumis näytti ja tuntui, kun häntä silitin. Välillä itken sitä, kun leikkasin hänen paitansa auki selästä, jotta se olisi helpompi pukea päälle, heijasin sylissäni paitaa. Ja niin edelleen... Sitten nenän niisto ja show must go on.

- Etkö sinä usko, etten minä ole sinua jättänyt, sanoo Lapseni (päässäni), kun makaan saunan lauteilla ja syytän taas häntä kuolemastaan.

Kummallinen inkkariaika on myös menossa. Joka puolelta hyppii omia tai toisten mielikuvia ei tästä ajasta, mutta nimenomaan intiaaneista. Keltainen tai oranssi väri on pop, silmissäni, meditaatiossa, unikuvissa. Vähän hassu fiilis, hyvällä tavalla. En taida hämmästyä mistään enää.

Vapaa

Autoilen terapeutin luo puhumaan surustani. Radio Nova haastattelee Tarja Turusta ja soittaa lopuksi Walking In The Air. Muille ihan normaali joulu- ja lumiukkolaulu. Minulle kappale Lapseni hautajaisten muistotilaisuudesta. Kirkas taivas, aurinko matalalla taivaanrannalla, kuuraa nurmikolla. Sinä ainakin olet vapaa, sanon Lapselleni ja itken niinkuin autolla ajaessa vain voin. Itken yllättävän paljon terpankin luona. Herkkä päivä taas tänään.

Kuva: www.pixdaus.com/flying

Joulun odotustako?

Uusi blogipohja kuvaa parhaiten mieleni maisemaa joulun suhteen, ainakin tällä hetkellä. Laitoin jouluradion soimaan taustalle, mutta nyt alkaa tunteita taas tulla... Äitini, Lapseni...

Ei taida joulu onnistua meikäläiseltä tänä vuonna. Ei ainakaan perinteisesti. Sorry teille, täydellisen joulun ystävät. Täällä mennä onnutaan "valon juhlaa" kohti ja päätetään selvitä siitä parhaimmillaankin reippaalla retkimielellä.

Nyt panen jouluradion kiinni ja keskityn arkeen. Naps.

Järjen ja tunteen tarinoita sun muuta sunnuntaita

Hetki aikaa istahtaa omiin ajatuksiinsa. Anivarhain aamulla olimme lastaamassa muuttoautoa, joka lähti hurruttamaan suureen maailmaan. Leipoa täräytin tonnikalakasvispiirakan, erilaisen version kuin ennen, sillä kohta tulee yksi ystävä vuosien takaa kylään. Lyhensin avoanopille jouluverhot. Kohentelin muutenkin kotia ja totesin, että vieraita pitäisi käydä useammin, niin tulisi pidettyä paikat ordningissa. Vielä kun ehtisi TalonMiestä ulkoiluttamaan, ts. hän ehtisi minun kanssani, ennen pimeän tuloa. Tuijottaa tuolla tietokoneen ruutua ja tekee sunnuntaitöitä, kova säätämään... Ehkä käy taas perinteisesti, että löydän itseni pimeältä kylänraitilta vähän ennen yöunia.

Lähden vielä tervehtimään kirjastosta muutamina päivinä kannettuja kirjapinoja. Olen käynyt muka hakemassa jonkin tietyn kirjan, mutta mukaan kulkee aina neljä tai viisi muuta. Olenko jo kehunut tätä äänikirjasarjaa: Enni Mustonen alias Kirsti Manninen "Järjen ja tunteen tarinoita"? Aivan erinomaista keittiöpuuhastelutarinaa. Kuunnellessani en ole varma, olenko 1800-luvun Helsingissä vai 2000-luvun maaseudulla. Jos kiinnostaa hyvin kirjoitettu Suomen historia eritoten naisten näkökulmasta, niin tässä se on.

Ja taas vähän paremmin

Nyt olisi hyvä olla jo pää tyynyssä, mutta tulin ihan ilmoitusluontoiselle asialle: Elämä jatkuu taas. Eilisen itkun jälkeen tänään vain yhdet itkut ja sekin sururyhmässä. Ei tätä surua tarvitse itkujen määrässä tai määrättömyydessä mitata, mutta oma suremin on tätä, ailahtelevaa. Toisaalta, minun ei tarvitse kuin lukea tuo eilinen tekstini, niin varmasti onnistuu itkeminen, sillä kaipaus ON.

TalonMies urakoi ihmehommiaan, mutta minulla on tänä iltana ollut täällä kotona viehättävää naisseuraa. Kynsilakkailta meillä, äidillä ja tyttärellä. Joulutortutkin paistettu, konvehteja syöty.