Kreikkaan!

Pakattu on: vähän vaatetta, paljon kenkiä (vievät tilaa!) ja pakollisia purnukoita (ihonhoitoon etc). Ilman muuta pakkasin myös iloisen reissumielen... hmm. tai kannan sitä mukanani, kuten kannan syvää suruani.

Huvittaa, kun joskus tulee sellainen "hallinnan" tunne, rauha, eikä siinä mitään. Mutta kohta pian sen jälkeen joku toiselle puolelle siirtyneen Lapseni tuntenut ihminen tulee vastaan ihka eka kertaa tapahtuneen jälkeen - ja itkupallo räjähtää taas käsiin. Tätä se nyt sitten on, loppuelämä, enemmän tai vähemmän. Ikävä viiltää vain niin turkasen syvältä...

Mutta mikään ei estä minua nauramasta ja iloitsemasta, olemasta jotakin muutakin kuin sureva äiti. Näitä hetkiä toivon paljon matkallemme. Ainakin ryhmä koostuu melkoisen lystikkäästä sakista, joka ei kyyneleitäkään pelkää.

Viettäkää mukava viikko tahollanne. Tää lähtee ihan kohta...

Elämän rikkaus

Valtava määrä sisäisiä kokemuksia ja ulkoisia tapahtumia. Olen juhlinut syntymäpäiviä ja valmistujaisia. Olen käynyt tankkaamassa henkistä nälkääni erilaisissa tilaisuuksissa. Olen istunut kotikutsuilla ja ihaillut kauniita tavaroita. Olen saattanut TalonMiehen lomamatkalle ja - kappas vain - toivottanut hänet jo takaisin. Olen kyhnyttänyt hänen vieressään, kehrännyt ja nauttinut siitä, että hän On, Elää ja Rakastaa.

Olen myös kokenut sisäisesti uusia vuoren ylityksiä. Tavannut toiselle puolelle siirtyneen Lapseni erilaisissa yhteyksissä. Olen itkenyt ja nauranut. Olen tuntenut iloa, surua, ikävää, luottamusta... Olen oivaltanut paljon. Rakastan paljon, oikeastaan valtavasti.

Muutama pitkä tie on kuljettu loppuun ja on hengähdystauon paikka. Yksi kokreettinen tauko odottaa perjantaina, sillä meitä lähtee isompi ryhmä Kreikkaan!

Olen väsynyt ja pölmistynyt kaikesta, mitä on ollut. Olen herkkä, mutta sisältä tuntuu varmalta: tämä on minun elämäni. En tiedä mitään mitä tulee, mutta olen rauhallinen. Nyt.

Aarrekarttaa ja syitä elää

Olen laatinut taas aarrekartan, nyt mukavassa naisporukassa. (Jollet tiedä, mikä se on niin, lisätietoa esim tästä.) Edellinen aarrekartta tuli tehtyä kolmikymppisenä sen aikaisin haavein - ja hyvin toteutuivat. Ainoastaan Roomassa en ole vielä käynyt, mutta onhan tuota reissua ollut muualle.

Nyt oli vaikeaa unelmoida, koska... perinteisiä unelmia ei oikeastaan ole. Sitten löysin yhden pikkumurusen sisältäni, toiveen, jonka annoin tulla esiin kuvien kautta. Silti vain minä tiedän sen, karttaani katseleva ei sitä todennäköisesti havaitse. Aarrekartta on muutoinkin oman hengen ja symboliikan tuote. Kuuntelimme aarrekarttaryhmässä toisten antamat huomiot, mutta silti lopullinen tulkinta on kunkin oma.

Olen muutenkin miettinyt syitä elää, olla ja pinnistää. Lähimmäiset ja heidän rakkautensa on vaikeimpina aikoina se aktivoivin voima ja merkitys, mutta myös nämä sisäiset motivaatiot on kaivettava esiin, jotta elämä tuntuisi joltakin. Yksi tällainen on omasta kehostaan huolen pitäminen. Rajan toiselle puolelle siirtynyt Lapseni sanoi murrosiässä kerran minulle, kun olin laittautunut illanviettoon: Äiti, sinä olet kaunis. Talletin sen sydämeeni silloin ja olen sitä nyt suruaikana kaivanut monta kertaa. Juuri hänen takiaan laitoin vedenkestävää ripsiväriä hautajaisiin ja ehostan edelleen, käyn kampaajalla ja jumpalla ym. Jotta Lapseni olisi toisella puolella iloinen, että äiti jatkaa elämäänsä, selviää. Tahdon antaa hänelle tämän varmuuden, haluan olla hänelle yhä se "kaunis" äiti.

Niisk, sanoi äiti

Järjestelen täällä edesmenneiden vanhempieni paperiasioita. Halusin taustamusiikkia ja kuin vahingossa Youtube-listaltani pongahti tämä: Eija Kantolan Äiti.

Oma rakas äitini... rakkaana äitinä olo lapsilleni, eläville ja kuolleelle... Muistan, kun vuosikymmen sitten joku näkijä sanoi minulle, että tulet vielä pohtimaan paljon äitiyttä. Niin olen tehnyt ja niin taas teen...

Jotta ikävän ja haikeuden ja elämän kokonaisuuden itkulla aloitamma taas tämän toimistohomman. Niistän kohta nenän ja jatkan taas.

Paloja menneestä viikosta

Olen tavannut viime aikoina paljon naisihmisiä, joilta olen saanut iloa, lohtua, toivoa, haleja. Eniten minua pystyvät lohduttamaan he, jotka luontaisesti jakavat kanssani ajatuksen, ettei elämä pääty kuolemaan. "Hän on siirtynyt toiselle puolelle"... kuinka kauniisti se onkaan sanottu. Näille toisille, joiden mielestä elämä vain loppuu, näille kun muistaisin olla jatkamatta omia "selviytymiskeino"juttujani. Katsovat vain entistä säälivämmin.

***
Valitsin työkeikalle sopivaa cd:tä. Soittemessa oli valmiiksi kokoelma Lapseni kuol... toiselle puolelle siirtymiseen liittyvää musiikkia, mm. Queenin: "It's a beutiful day".

Jäin lamaantuneena kuuntelemaan muutkin kappaleet. Istuin lattialla, heijasin itseäni ja itkin.

Niistin nenäni, valitsin levyn, nousin ja jatkoin muita hommia.

***
Lääkäri voi menettää vanhan tai saada uuden asiakkaan ihan helposti:

Vanha ja pullea mieslääkäri näyttäessäni vatsassani olevia näppyjä: "Kuinka nuori ihminen on voinut päästää itsensä lihomaan tuohon kuntoon?"

Itseäni vanhempi naislääkäri: "Olet niin nuoren näköinen, et yhtään kuin ikäisesi!"

Ei ole vaikea arvata, kumman asiakas olen nykyään.

Inhimillinen

Kävin eilen katsomassa, mitä kuuluu tämän vuoden pienokaisilleni, tietyllä vakipaikalla... "Täältä tullaan!", vastasivat pikkusuppilot.

Viesti valuvan veden takaa

Välillä liihoittelin ja aloittelin uusia asioita. Sitten taas yhtenä hetkenä meni voimat. Siis ei ihan tasaista menoa tällä keijun rääpäleellä. Eilen piti taas saada itkeä ääneen = armollinen lahjani ja lääkkeeni. Vaikka lopputulos ei muuksi muutu, niin edes hetkittäistä tasapainoa se itku tuo. En jaksa olla pitkään vahva ja reipas, vaan taantuminen on suruni tie. Näköjään.

Olen miettinyt sitä, että nyt kun suren, energiatasoni/kenttäni/aurani - miten sen nyt haluaa sanoakaan - on ailahteleva. Eräs auroja näkevä tuttavani sanoi ohimennessään, että vaikka suruni ei näy päälle päin, energiatasossani se näkyy. Aiemmin värini ovat olleet kirkkaat, nyt kaikki on kuin valuvan veden takana.

Se selittää paljon, koska tältä tuntuu. Mutta toisaalta se asetti uusia kysymyksiä vanhojen rinnalle. Ensinnäkin: Kuinka surraan? Onko olemassa oikeaa tapaa surra ja edes vähän toipua siitä? Sanotaan, että lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Tarkoittaako tämä sitä, että olen "valuvan veden" takana loppuelämäni? Olenko tuomittu tähän olotilaan? Onko putken päässä oleva valo vasta tuonelan puolella? Ihmisen osa, äidin osa...

Toisekseen: Olisi luullut, että tällainen pitkän "henkisen tien" kulkija, pennusta asti erilailla ajatteleva ja omaan Jumalaansa uskova ihminen saisi selkeästi lohtua juuri nyt. Siis jotakin eteenpäin menoa, armoa. Vaan ei. Ihminen oon, vaikka kuinka uskoisin. Arvaatkaapa, miten paljon lohduttaisi, jos nyt NÄKISIN Lapseni sielun tuossa oikealla puolella!? Ei niin, että tunnen ja uskon, vaan silleen oikeasti.

Valituksia ei varmasti oteta vastaan tuolla toisella puolella, mutta minusta tämä on nyt vain niin väärin. Vastauksia täällä blogistaniassa voivat antaa erityisesti kaikki oman lapsen kuolemasta selvinneet eli ei kukaan. Tai sitten kelpaa mikä vaan meriselitys tähän tuskaan. Keneltä vaan, ketä tämä aihe koskettaa.

En osaa näitä tuntemuksiani välttämättä sanoiksi purkaa enkä ainkaan fiksuja kirjoittaa. Elämänhallintaa ei ole. Aprikointini ei ole nyt mielenkiintoista mietiskelyä ja kaiken yläpuolella tai irti kaikesta olemista, vaan hemmetin tylsää ja rankkaa surua. Tässä ja nyt, vankina.

En potki pois, jos jotakin vastaatte. Olen vain hieman häijyllä tuulella ja kohteena on koko elämä.

kuva: www.pixdaus.com/dust

Ei täällä yksin olla

Olen taas nähnyt jotakin uutta, oivaltanut itsessäni ja surussani. Tiesin toki jo ennestään, että ihminen on kriisissään itsekäs. Kuuluu asiaan käpertyä, eristäytyä ja nähdä asiat ahdistavan painavina - on todella syitä sille. Pitää mennä syvälle omaan kuiluunsa ja tuntea siellä, ettei kukaan voi auttaa, koska ketään ei ole, ei ainakaan samassa tilanteessa. Ihan ite pitää tämä kaikki tehdä.

Ja sitten jonakin hetkenä: avata silmänsä ja katsoa ympärilleen kuin uusin silmin. Kaikki olivat ääneen toitottaneet, että onneksi sinulla on TalonMies. Vasta nyt alan tajuta, että herranen aika, täällähän se edelleen on. Ei välttämättä osaa mitään uutta sanoa, mutta vain on, ei ole kyllästynyt suruuni ja tuskaani. Elää rinnalla, elää yhdessä eikä vähiten: saa minut nauramaan!

Kuin sarjassa näin muutakin: Pari ystävää mutkan kautta ovat jääneet tai oikeastaan tulleet uutena. Jopa heidän nuorisonsa, musiikkiterveiset myötätuntona. Blogistaniassa valtava määrä teitä, jotka olette täällä nytkin lukemassa. Tai toisella puolella kertomassa tahollanne elämästänne, tarinoista, jotka vievät mennessään. Lukekaapa vaikka täältä, myös rääpäle löytyy Alinan tarinasta...

Ja minä valitan, että kaikki ovat jättäneet!!!

Kiitos teille, moninaiset ystävät, lukijat, piipahtajat! En ole yksin, ei me kukaan olla!

Indica: Ihmisen lento

Hu-huu - pelottaako orvon vastakohta?

Kävimme katsomassa elokuvan Lukija. - Tylsä kuva, eihän tässä ammuttu yhtään, tokaisi TalonMies. Vitsivitsi. Tykättiin kyllä molemmat. Vieläkin on tunnelma päällä, ajatukset viivähtävät elokuvassa.

Lienen jo viime yönä lipuneeni elokuvamaailman tunnelmiin, kun näin unta, että olin hakeutunut elokuvaohjaajakoulutukseen. Ihmettelin unessa sitä hakemusta, sillä olinhan muka ajatellut näyttelijän uraa, jotta onko minusta nyt ihan ohjaajaksi. No, nämä unen vertauskuvat ovat minusta ilmeiset: näyttelenkö tätä omaa elämääni vai opettelenko jopa ohjaamaan sitä. Ikiomaa tragikomediaani.

Olen surussani nyt vaiheessa, jossa kaivelen joitakin viisi kuukautta hiljaa olleita ystäviäni esiin. En olisi ikinä uskonut, että näin tässä käy: Se, kenellä on suru, joutuu itse vinkumaan seuraa itselleen. Mutta ehkä sosiaalisuuteni on sitten pelastukseni, pakko mennä ulkomaailmaan hengittämään. Entä jos en pystyisi pitkään aikaan tekemään niin, antaisivatko tutut minun vain arkistoitua tänne kotiin? Muistelisivat, että se oli ihan mukava ihminen ennen kuin siltä kuoli lapsi. Mitähän sille nyt kuuluu, viiden vuoden jälkeen? Ottikohan se kuoleman kovin rankasti? Pitää joskus soittaa sille, kunhan vaan muistaisi.

Yäk, katkeria ajatuksia, mutta näiltä ei vain voi välttyä. Leskeys on kuulemma ylevämpää ja hyväksytympää kuin lapsensa menettänyt äiti tai isä. Sille ei ole sanaakaan, orvon vastakohdalle... Mutta te lukijat ette varmaan pelkää minua, vai?

Kuva: www.pixdaus.com/owl

Elokuun juhlat - rääpäle juhli myös

Jos viikonloppuna mukana olleessa kamerassa olisi ollut virtaa, olisitte nyt kenties nähneet kuvia
- pehmoisista sylikissoista
- ensin auringonpaisteisesta, sitten sateisesta järvenselästä
- ravuista ennen ja jälkeen keittämisen (huh, kuulostaapa raa'alta)
- saunan savuista
- tulen loimotuksesta
- elokuisesta, haaleantummasta tähtitaivaasta
(- kotialbumissa olisi lisäksi paljon kuvia ilmeikkäistä, keski-ikäisistä ihmisistä)

Jos mukana olisi ollut nauhuri, olistte kenties kuulleet
- iloista puheensorinaa, naurua
- matalammalla äänellä vakavampaa keskustelua, vähän itkuakin
- pientä laulunvirittelyä ainakin ruotsiksi
- mau ja miau sekä piippiip (jälkimmäinen = kiusatut hiiret - kuulostaa taas raa'alta)
- sateen rapinaa
- takkatulen ritinää

Mutta sanoillakin voin vakuuttaa, että ystävien viikonlopputapaaminen Saimaan saaressa teki hyvää meille kaikille. Minäkin pärjäsin tutussa, turvallisessa porukassa ilman suuria tunnemyrsky-ylläreitä.

Sitä paitsi on ihan ok olla rääpäle. Lukekaa tästä tai edellisen postaukseni kommenteista, mitä Alina sanoi minulle: "Rääpäleet kuuluvat keijukaisten lahkoon tilapäisten rämpijöiden heimossa. Viihtyvät pilven harsoissa ja sukeltavat surussa." Kiitos, Alina!

PMMP: Lautturi

Rääpäle

En ilmeisesti ollut ihan tyhjä, sillä aloitin itkun autossa, jatkan täällä kotona. Ikävöin Lastani, äidin sydän on vereslihalla. Enkä tiedä, mitä lopulta itken: kuolemaa vai elämää vai tätä kaikkea vaan, koko pakettia, jota en vain osaa.

Tyhjyyden tunne tulee myös siitä, ettei minulla ole aloitekykyä, ideoita, intoa. Tämä on vähän huono lähtötilanne freelancerille. Jos minulla olisi "suojatyöpaikka", siellä voisi käydä vähän harjoittelemassa työelämää. Toisaalta: pakko on paras kannuste...

Välillä tuntuu, että jokin ihan uusi ovi, oivallus, ymmärrys, tekeminen on edessä. Näköni ei vain kanna montaa tuntia eteenpäin, ainkaan kyynelsumusilmin.

Että älkää ainakaan kuvitelko, että olen jotenkin erinomainen ja vahva. Rääpäle täällä on.

Olavi Uusivirta: Hautalaulu

Tyhjää täynnä

Minulla ei ole sanoja, ei mielipiteitä. Olen ihan tyhjä. Tai sitten täydellisen täysi. Hämmentää... tai oikeastaan ei tunnu miltään.

Olen lukenut kyllä toisten blogeja enkä lakkaa hämmästelemättä ihmisten mielipiteiden määrää. Minulla ei tunnu enää olevan edes kommentointikykyä, pieniäkään tavuja, sanoista tai lauseista puhumattakaan. Oooommm... - jotakin on.

En ole masentunut. En ole iloinen. Vain olen.

Jos jollakulla on mielipide, mikä tauti tämä on, niin kommentoikaa ihmeessä, osaatte kyllä.

***

Kyllä täällä kuitenkin asioita tapahtuu, perukirjoitusta ja muuta äksöniä. Voimikseni luen SatuSannan suosittelemaa kirjaa Enkeleitä hiuksissani. Se imee mukaansa, itkettää ilosta ja surusta, antaa toivoa, muistuttaa ja varmistaa. Ihan minun juttuni, kiitos SatuSanna - missä lienetkin!

Ei palele!

Loma on jatkunut vielä kotona: hellettä (nam!), veneilyä, kuhaa ja ahventa, ruskeita kinttuja, killimahoja, kirjoja, viiniä. Pyykinpesu on myös nautinnollista, kun kaikki kuivaa auringossa ja kesätuulessa. Kotona on taas hyvä olla.

Mökistä en jaksa kertoa nyt mitään, jopa sanaton. Reklamoinniksi menee, valitettavasti.

Kävin hautausmaalla. Kastelin Lapsen haudan punaisen kukan, nyppäsin pois muutaman rikkaruohon. Seisoin vähän aikaa paikoillani ja sanoin hänelle: Tule, lähdetään täältä pois. -Lähdetään vaan, "kuului" vastaus. :)

Lähtevän ajatuksia

Onneksi tietyt asiat seestyivät (kts. edellinen postaus) ja alkaa tulla hyvä lomallelähtömieli. Hieman on sisäistä huteraa oloa siinä, kun edellisen kerran täältä läksin ja ilomielellä pakkasin, niin paluumatka olikin järkyttävän pitkä surumatka kotiin. Mietin, minkä verran tässä uskaltaa hehkuttaa loman alkua ja matkaa...

Olen siis ollut kotona kaikki nämä kuukaudet Lapseni kuoleman jälkeen, ja ympäristönvaihdos on mitä suositeltavinta. Toisaalta paikkakunta, jonne nyt menemme, on ihan vieras itselleni. Saariselkä ja etenkään talvella ei ole minulle vaihtoehto, todennäköisesti ei pitkään aikaan.

Eli olen varauksellisesti iloisella mielellä lähdössä. Täydennän koneella olevaa pakkaa-muista -listaani. Seuraan Pohjois-Savon säätiedoituksia. Mietin mukaan otettavan kirjakassin sisältöä. Pyykkään ja silitän kaiken mahdollisen täältä kotona - on sitten mukavampi palata likapyykkikassien kanssa. Mutta jännittää vähän.

Sitten näitä surevan äidin muita ajatuksia. Käyn välillä huvittaviakin keskusteluja edesmenneen Lapseni kanssa. Sanon hänelle jotakin ääneen tai mielessäni ja hän ikäänkuin vastaa ajatuksiini, nopsaan. Eilen rähisin hänelle autoa ajellessani, että jos siellä taivaassa ei muka tarvitse syödä, niin voitko väittää, ettet silti ikävöi niitä kuuluisia äidin lihapullia. - No, myönnetään, oli vastaus, - saat tehdä niitä heti kun tulet tälle puolelle... En voinut olla ääneen nauramatta omille (ja hänen) ajatuksilleen! :)

Kuva: www.pixdaus.com

Viikko vielä ja matkaan

Äsken taas itketin yhden tuttavan kaupungilla ja tietysti itkin hänen kerallaan. Toisen tuttavan kanssa taas ei tullut kyyneltäkään. Nämä todellakin ovat kummallisia ja hallitsemattomia reaktioita. Tätä tämä nyt sitten on ja tulee olemaan. Huokaus.

Ihan muuhun asiaan eli lomiin. Monesta blogista saa lukea fiiliksiä, kun loma on loppumassa. Tässä hehkutellaan tunnelmaa juuri loman alussa!

Minun kesäni... hmmm... Aina kysytään, että oletko lomalla. Olen vastannut jotakin, että tavallaan kyllä. Mutta totta on, että tämä surun ja ikävän kesä on ollut mitä on, oli sitten tässä vapaata tai ei. Mutta TalonMiehen kesälomaa olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Hänellä on ollut yksi sukulaisen rakennusprojekti lisähommina ja se työllistää edelleen. Mutta on sentään jotakin yhteistä olemista, mitä odottaa: Menemme viikon kuluttua Lapinlahden Onkijärvelle. Paikkakunta ei ole mitenkään tuttu, vain Liisan ja Matin rautatieaseman sekä Iisalmen läheisyyden tiedostan. Meillä on siellä siis viikon vuokramökki, jonne otamme mukaan ainakin muutaman kassillisen kirjoja sekä TalonMiehelle ristikkolehtiä. Eiköhän niillä ja lenkki+saunavermeillä pärjää. Nuorisoa tulee mukaan tai sitten ei. Saavat ihan ite päättää.

Jos joku sattuu tätä Pohjois-Savon kolkkaa tuntevan, niin vinkkejä otetaan vastaan. Meinaan, jos ei jaksa koko ajan saunoa ja uida, niin voisi kurkistella hieman ympärilleen.

Kohta täällä syödään savulohta, perunaa ja tomaatti-basilika-mozzarellasalaattia (vakiokesäruokaa). Jollei kauheasti ala satamaan, niin voi olla, että kurkistamme lähikaupungin terassielämän eka kertaa tänä kesänä. Toivon, etten tule kaipaamaan surunappia tänä iltana...

Mukavaa lauantaiehtoota kanssalukijoille!

Kesäiloa ja -surua

Siskoni itki eräänä aamuna puhelimessa, kun hänen ystävästään oli tullut leski äkillisesti. Sisko kävi läpi samalla omaa leskeyttään. Itse en tiennyt itkeväni, mutta huomasin kuitenkin kyynelten valuvan silmistäni vuolaana. Ajattelin leskeä, joka ei voi tajuta, kuinka rakas ihminen, joka pari tuntia sitten voi hyvin ja lähtee käväisemään muualla, häviää tästä maailmasta. Ensimmäisten päivien epäusko ja tuska, joka hiipii vähitellen. Seuraavien päivien suuri kipu. Seuraavien viikkojen vähittäinen ymmärrys, että tämä ihminen todella on poissa. Seuraavien kuukausien (ja vuosien) ikävä. Ikävä, joka jää...

Jollen uskoisi ja kokisi kuten teen, en tiedä millä jaksaisin. Mitenköhän ateisti tällaisen tilanteen klaaraisi? Lapseni ruumiineen on poissa, mutta henkisesti hän ei ole. Kohtaamme silloin tällöin, yleensä itkukohtauksen jälkeen. Hän tulee tähän toiselle puolelleni, tunnen hänet vahvasti. Unikohtaamisia ei ole ollut vielä, niitä odotan. Minulle olisi älytöntä tuskaa kuvitella myös sellaista, että Lapseni makaisi maassa odottamassa ylösnousemusta - tai pahimmassa tapauksessa sitä, että saako edes nousta ylös. Jehovan todistajat kävivät tuomassa suruun lehtisiään. Mielenkiinnolla luin jotakin. Siinä vaiheessa kun kerrottiin, että surevalla saattaa olla sellaisia harhoja, että kuvittelee kuolleen olevan läsnä, niin nappasin lehden roskiin ja sanoin, että tämän "harhan" tahdon pitää. Minulle se on tosi. Piste.

Ystävä on kutsunut minut aamiaiselle, olen kohta lähdössä! On ihania ihmisiä, jotka tekevät tällaista.

Elämässäni on paljon hyviä asioita, surun rinnalla, kuten yleisesti sanotaan. Silti eläminen sinällään on päivästä toiseen kulkemista, lievän pakon kanssa. Kuulunee myös asiaan. Mutta: pärjään kyllä just nyt.

Aurinkoista päivää kaikille!

Kuva: www.pixdaus.com

Ihanat naiset saunassa

Olin ystäväni mökillä. Ajatus oli olla yhdessä hiljaa, luontoa ja itseämme kuunnellen. Näin ei vain pitänyt näköjään käydä, sillä mökille tuli yhtiä sun toisia sukulaisia. Onneksi olemme ystäväni kanssa tilanteeseen tarttujia, huvituimme vain suunnielmien muutoksista. Jopa saunaseuraa saimme viehättävästä ja sujuvasanaisesta pienestä miehestä, joka tahollaan kehui saunoneensa "ihanien naisten" kanssa. Sama herrasmies tuli aamulla kädet puuskassa kyselemään, että kuinka meitä oli nukuttanut.

Itkeäkin sain - siitä hommasta ei pääse eroon. Samoin tuli toisena päivänä tuttu tunne: tahdon kotiin. Tahdon täältä pois, tahdon tänne, tahdon pois, tahdon tänne... Etsin kotia, se on nyt vähän kadoksissa. Näinä aikoina.

TalonMies oli nähnyt painajaista pahoista liekeistä, joka olivat tarttuneet minusta häneen. Huh, mitähän se oli.

Pikkuhiljaa

Edelliseen postaukseen viitaten... Myös Lapsen isällä oli ollut tiukka paikka (nämä tulee yllättäin), kun ryhmä iloisia nuoria teki lähtöä Tammerfesteille. Pisti ja vihlaisi pahasti.

Näistä viilloista huolimatta elämässäni on paljon hyvää, se kulkee eteenpäin sittenkin. Olen kiitollinen siitä, että pystyn toimimaan tässä maailmassa. Olen mm. tehnyt ihan normaaleja kesäkotitöitä: pyykännyt, siivonnut kaapin jos toisenkin, pessyt matot jne. Nyt on ollut hyvää aikaa sellaiseen, kun TalonMies käy vielä töissä. On tarve uudistaa, saada ilma ja energia kiertämään ympärilläni.

Nyt prosessoin vain päässäni Miinan kommenttia (kts. edellinen juttu) enkä pysty keskittymään tähän kirjoittamiseen. Aamukahvi- ja ikkunasta tuijottamisen aika siis.

Tämän kanssa on elettävä

Up and down - ja taas toisinpäin... Normaalia siis.

Torilla näin syrjäsilmällä viereiseen pöytään saapuvan seurueen: kuolleen Lapseni koulukaveri perheineen. Tämä tarkoittaa siis Lapseni ikäistä miestä, hänen vaimoaan ja lastaan sekä miehen vanhemmat. Minulla ei ollut minkäänlaista pokkaa kohdata heitä ja heidän onneaan. Kaikki se, mitä sivusta näin, oli sitä, mitä menetin. Olen menettänyt paitsi Lapseni ja kaikki mitä meillä oli (okei, ovathan ne tallessa muistoissa), mutta olen menettänyt myös tulevaisuuden, myös sen upean mahdollisuuden. Tässä olisi ollut yksi vaihtoehto minullekin, olla onnellinen ja ylpeä mummo keskellä kesää, kaikkien nähtävillä torilla. Lisäksi kuulin tietenkin lauseen, jotta diplomityö on tarkastettavana ja sejase työpaikka syksyllä. Tein kaikkeni, jottei minun tarvinnut kohdata heitä ja heidän myötätuntoaan. Kummasti oli hernepussissa kaivettavaa tai TalonMiehelle intensiivistä asiaa. Väistin ja selvisin.

Yksi muu kohtaaminen oli ja siinä minua lämpimästi käteltiin ja otettin osaa. Valuin kyyneleitä oranssien aurinkolasien takaa.

Torilla oli myytävänä leijoja. Sanoin TalonMiehelle, että ostetaan tuollainen pääkalloleija ja ajellaan kotiin. Lähdimme takaisin moottoripyörällämme ilman leijaa, kuitenkin.

Tätä tämä nyt sitten on. Koen jo ilon hetkiä (kuten viimeisessä postauksessa), mutta yhtälailla ovat kyyneleet olleet kovin vuolaita. Tämän kanssa on elettävä - lause, joka on pyörinyt päässäni kohta neljä kuukautta.

Äskettäin kävin kummilapseni synttäreillä ja olin niin valmistautunut juhlaan, että hämmennyin, kun halatessani vanhempia minulle otettiin osaa, lämpimästi, rehellisesti. Hyvältä se tuntui, semminkin kun yllätti näin.

Kaipaan pois näistä samoista ympyröistä, ja kuun vaihteessa se lienee jopa mahdollista. Saunan jäähyllä kuistilla luin TalonMiehelle päiväkirjaamme viime vuoden interreililtä. Olimme onnessamme niistä muistoista, uudelleen sen taas elimme. Tänä vuonna meillä kummallakaan ei ole voimia irrottautua sellaiseen aktiivireissuun, mutta pienimuotoisempi matka on tulossa. Mikä - sitä ei vielä tiedä kuin taivas, jos sekään. Antaa mennä, kun on sen aika.

Huomenna paistetaan muurikkalettuja, pestään tyttären vaaleanpunainen matto sekä sininen auto ja otetaan vastaan eräs pikkuvanha sukulaisvieras. Ellei sitten muuta ilmene. Mutta TalonMieskin viettää vapaapäivää ja se on jo jotakin se.

Kuva: www.pixdaus.com/life

Ilon hetkiä

Joskus hyviäkin uutisia. Ihoni on kuin vauvan peppu, siis tuntuu siltä: pehmeältä ja siloiselta. Päälle päin se ei vielä siltä näytä, sillä pisarapsori laikuttaa ihon kauttaaltaan eri värisenä, mutta hei: tuntuu jo!!

Ihan täsmälleen en voi tietää, mikä näistä on auttanut, mutta ehkäpä kaikki yhdessä:

• homeopatia
• Noni
• Navajo-terapia
• UVB-valohoito
• perusrasva Lipolan
• energiahoitoja, rukouksia
  
• aktiivinen ikioman tasapainon etsiminen eli mikä tuntuu hyvältä (itsensä lelliminen tavalla tai toisella)

Kaikkeen en ole toki satsannut rahaa, vaan ystäväpiirini koostuu (joidenkin mielestä) mitä merkillisimmistä hyypiöistä.

Olen kiitollinen kaikille auttajille ja apukeinoille. Minusta nämä ovat monin verroin parempia vaihtoehtoja kuin jämerät myrkyt, joita käytetään myös psoriin hyvin yleisesti. Jopa syöpälääkkeitä tarjotaan.

Kuva: www.pixdaus.com