perjantai 6. marraskuuta 2009

Syksyn arkea


Tapaan vähän väliä tuttavan, joka muina ihmisinä kysyy, että mitä (kivaa) sinulle kuuluu. Joudun sekunninmurto-osissa miettimään: Eikö tämä tiedä Lapseni kuolemasta? Vai tietääkö tämä siitä, mutta antaa kohteliaasti minun ottaa se puheeksi? Vai onko lainkaan kohtelias, mielenkiinnolla seuraa "vointiani"? Tietää tai ei, mutta kestääkö juuri tämä ihminen juuri tällaisen uutisen juuri tässä: kadulla, kaupassa, ohimennen jossakin.

Vaikka lapseni kuolinilmoitus oli aikoinaan paikallislehdessä, harva lukee niitä tai ainakaan mieltää lukemansa. Monen ikäiseni ihmisen ei ole tarvinnut lähiomaisena miettiä vielä edes vanhempien kuolinilmoitusta, se on heille asia joka liikkuu jossakin tulevaisuudessa. Se mikä on meille ollut nyt suuri ja hallitseva suru, on näköjään suurelle osalle täysin tietämätön asia.

En ole tästä iloinen enkä surullinen, hämmästelen vain. Ja yritän mennä vastaantulijan asemaan. Joskus se menee "samana vanhana" ilmiönä, joskus väsyttää loppuelämä: tätäkö se tulee olemaan, ihmisten kestokyvyn arviointi, mahdollinen itketys ja tuki heille vai kenties omat kyyneleet just nyt.

Exä osaa heittää harvasanaisia huomioitaan. Lapsemme entinen opettaja tuli vastaan ja kysyi, mitä Lapselle kuuluu. Exä sanoi, että toivottavasti parempaa nykyään... Kun hän hieman avasi asiaa, ei opettajakaan osannut tästä yllätyksestä oikein siinä toipua. Kukapa osaisi.

Muuten soudetaan tätä surun järvenselkää, hitaasti, mutta ehkä eteenpäin kuitenkin. Sururyhmässä käydään ja tiettyjä käytännön juttuja tässä vielä on. Arki täyttyy - saa täyttyä ja pitää täyttyä - kaikenlaisesta muusta. Ei täällä nyt hätä ole, normi-itkut ja -naurut ja -tylsyys. Huomion vain ympäristöäni.

Kuva: www.pixdaus.com/atumn train

6 kommenttia:

Marja-Liisa kirjoitti...

Voimia! Muuta en osaa sanoa.Nuorempana menetin avopuolisoni ja vanhempana synnytin kuolleen lapsen.Ei ole sanoja lohduttamaan vain kulkemaan ajatuksin rinnallasi.

junika kirjoitti...

Ihan hiljaa nyökytellen täynnä ymmärrystä kuittaan.

Leen@ kirjoitti...

Samanlaisia mitäkuuluu -kysymyksiä tulee minulle vielä harvakseltaan eteen samantyyppisin tunnelmin: sanoa täräytänkö, että syöpää sairastelen, muuten hyvää - vai sivuutanko koko jutun jollakin mutinalla tai valheellisella "kiitos hyvää". Suuri tarve kertoa asiasta jokaiselle, tai luulo, että se näkyy heti minusta ulospäin, on laimentunut. Olen jopa tyynin mielin sivuuttanut kysymyksen ajatellen, että sinulle se ei kuulu, mitä minulle oikeasti kuuluu. Eilen viimeksi jätin menemättä kun kutsu oli käynyt "small talk"-tilaisuuteen, samoin rokotusjonossa en kyllä kertonut miksi siinä olin, vaikka varsinkin astmaatikot tuntuivat sairauttaan kertovan kysymättäkin ja pientä uteluakin koin.

Surusta kertomisessa on vielä omat ominaispiirteensä. Mikä siinäkin on, että sitä ryhtyy arvioimaan miten paljon kuulija kestää?

Taas on tätäkin viikkoa päästy viikonloppuun.

Kokonainen kissatyttö kirjoitti...

... voin vain yrittää kuvitella ... muistan, miten jouduin lohduttamaan ihmisiä jo siinä tilanteessa, kun pieni lapseni oli sairastunut vakavasti...
jaksamista edelleen...

anja kirjoitti...

Joskus tulee miettineeksi, miksi löytää jonkun blogin ja jää sitä lueskelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka välillä osittain unohtaen mutta kuitenkin palaten takaisin. Sinä, Pilviharso, olet antanut paljon ajateltavaa. Olen lukenut tuskaasi, osittain ymmärtäen, välillä itkien sydän raskaana toisen murheesta.. ja nyt ystäväni menetti oman lapsensa, pienen tyttärensä. Senkö vuoksi minä eksyin tänne, ja tutustun sinun tuskaasi, jotta voisin olla ystäväni tukena nyt kun hän kohtasi saman surun??? Merkillistä on elämä, jos näin on. Ja kun ystäväni lapsen kuolema niin hirveästi minuunkin koskee, voin sanoa että oman lapsen menettämisen tuskaa ei järkeni kykene ymmärtämään. Voimia sinulle edelleen elämääsi <3

Pilviharso kirjoitti...

Marja,
Kiitos kun lohdutat. Oikea-aikaisesti.

Junika,
Ymmärrän.

Leen@,
Ja loppujen lopuksi sinullakin on sairaudessasi ihan tarpeeksi miettimistä itselläsi eikä toisten reaktioita. Koeta jaksaa.

Marjo,
Just samansukuinen tilanne.

Anja,
kiitos kun kävit. Olen itsekin huomannut monessa asiassa, kuinka meitä valmistellaan näkemään ja kohtaamaan tietynlaisia asioita. Voimia sinne.