sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kuka minä olen?


Vuokra-asunnon etsiminen läheiselle on aikaa vievää puuhaa. Se on täyttänyt nyt kaiken mahdollisen välikön. Toisaalta se on myös näyttänyt sen, että pystyn keskittymään johonkin niin, etten muista lainkaan suurta menetystäni. Aika auttaa. Tiivis tekeminen auttaa.

Aamulla mietin ääneen mennyttä vuotta. Itselläni katkesi kamelin selkä juuri tänä päivänä vuosi sitten. Kun sen silloin tiedostin ja voimakkaasti ilmaisin, alkoi parempi ja toivorikkaampi aika. Joka taas maaliskuussa koki täydellisen rysähdyksen Lapseni kuolemaan.

En ymmärrä tätä elämää ollenkaan ja luonteelleni tyypillisenä Haluaisin ymmärtää, edes jollakin tasolla. Saada varmuutta siitä, että vaikka elämä näyttäytyy sattumanvaraisena meille pikkumuurahaisille, niin silti jokaikisellä tapahtumaketjulla on syvempi merkitys. Nyt en vain vielä tätä näe. Olen vielä keskellä jotakin prosessia, jota en ymmärrä.

En edes tiedä, kuka nykyään olen. Joudun etsimään omat rajani eri asioissa, eri ihmistenkin suhteen. Viimeiset 8 kk olen kääntynyt sisäänpäin, kotiinpäin, yksin oloon, nuollut haavojani täällä hiljaa. Niin ei tehnyt - eikä olisi luullut koskaan tekevänsä - entinen Pilviharso.

Piirini, jossa pyörin, on niin pieni, etten tunnista sitäkään kautta itseäni. Entinen sosiaalisuuteni on jonkin verran palannut, mutta väsyn helposti ihmisiin. Olen helpottunut niistä päivistä, kun ei tarvitse läheä mihinkään eikä olla kenenkään kanssa.

Apua, kuka minä olen, kuka täällä oikein kirjoittaa?!

Kuva: www.pixdaus.com/lonely beach

10 kommenttia:

maaretta kirjoitti...

Kyllä se sinä siellä olet, suojat vaan vielä niin ympärillä. Niin sen pitääkin olla. Olen seuraillut täältä pohjoisesta sinun taivallustasi suuren menetyksesi jälkeen ja iloinnut mukanasi pienistä toivon kipinöistä joita on silloin tällöin näkynyt suruharsosi takaa. Pikkuhiljaa elämä kulkee koko ajan eteenpäin sinunkin kohdallasi , vääjäämättä. Se ei pysähdy vaikka itse olet jähmettynytkin. Ja se lopulta saa surevatkin mukaan virtaan ,vaikka alussa vain jotenkin kulkeuumaan mukana. Et varmaan se sama Pilviharso ole enää koskaan kuin ennen maaliskuuta, mutta Pilviharso kuitenkin. Sinä kannat menetyksesi aiheuttamaa Haavaa mukanasi aina, se ei näy muille ulospäin mutta itse tunnet sen loppuelämäsi. Ja varmaan haluatkin tuntea. Onneksi haava arpeutuu ajallaan eikä ole aina avonaisena, toivon ainakin niin.
Hienoa kun olet jaksanut kirjoittaa tänne, luulen siitä olevan apua myös muille saman kokeneille!

Pilviharso kirjoitti...

Kyynelsilmin kiitän sinua kauniista sanoistasi, Maaretta.

Taivaankansalainen kirjoitti...

Hei Pilviharso!
Kun minun kohdallani kamelinselkä katkesi, tapahtui minulle juuri samoin kuin sinulle. Vetäydyin itseeni, käännyin sisäänpäin ja jäin paikoilleni makaamaan. Olin ennen ollut todella sosiaalinen, nautin huomiosta ja toimimisesta. Olin kaikessa mukana ja minulla oli paljon ystäviä. Kun sitten kohdalleni sattui sarja ikäviä tapauksia ja äitini kuolema, kaikki muuttui. Minun oli hyvin vaikea sietää ihmisiä, hermostuin kaikkeen ja kaikkiin erittäin helposti ja nopeasti. Olin kaiken aikaa levoton ja ahdistunut, surullinen ja alakuloinen. Kadotin kykyni nauraa täydellisesti ja minut tunnettiin nimenomaan hersyvästä, vatsanpohjasta lähtevästä naurusta.
Olen niin kaivannut tuota nauramista! Vasta viime kuukausina on minusta alkanut kummuta tuota naurua, vaikka olen masennuksesta parantunut jo jonkin aikaa sitten. Haen edelleen myös rajojani ja välillä tuntuu, että kun otan askeleen eteenpäin, hetken päästä vedän kaksi askelta taaksepäin. Syvät haavat vievät aikaa parantua ja siinä prosessissa täytyisi osata olla itselleen armollinen. Kuitenkin koko tämän ajan elämäni on mennyt eteenpäin ja on kantanut, niinäkin päivinä, kun olen ollut varma, että uutta auringonnousua ei enää tule. Sosiaalinen elämänikin on eheytynyt pikkuhiljaa, mutta huomaan, että en ole enää sama Johanna. Itsensä opettelemaan tunteminen on sekin pitkä prosessi ja itsensä hyväksyminen kaikkine vikoineen ja puutteineen. Mutta täytyy sanoa, että ilman näitä tapahtumia elämässäni, en olisi ehkä koskaan pysähtynyt katsomaan itseäni ja opettelemaan kuka minä todella olen. Kaiken kivun takaakin minä olen nähnyt siunauksen ja tarkoituksen elämässäni.
"Pidemmittä puheitta" toivotan sinulle siunausta ja voimia arkeesi ja prosesseihisi ♥

Mk kirjoitti...

Oletpa löytänytkin sattuvan kuvan!
Juuri tuoltahan surun yhdessä vaiheessa tuntuu.
Tähyilee tulevaan vailla selkeää näkymää vastarannasta, tulevasta - kuinka kaukana se on ja selviääkö sinne ikinä.
Suru ja menetys tekevät työtään, enkä oikein usko että sen jälkeen on koskaan ihan sama kuin ennen.
Miksi pitäisikään?
Entistä kepeyttä ja huolettomuutta tunnistaa kaipaavansa, ja kyllä ne ajoittain tavoittaakin.
Ajallaan.
Surutyö on täyttä työtä, eikö silloin ole oikeuskin väsyä?

Lempeää marraskuun jatkoa sinulle!

hanne virtauksesta kirjoitti...

niin kaunis ja rauhoittava tuo kuva...
voi sulautua levollinena maiseman syleilyyn, pilvien ja usvan siivittämänä..
aikaa ei ole, on vain läsnäolo...

Janne kirjoitti...

Olen joskus miettinyt että muuttuuko ihmisen perusolemus(minä) kriisin osuessa kohdalle vai tuleeko silloin esiin todellinen minä. Oli kuten oli, aiempi minä ei ole silloin olemassa tai se on erilainen ennen kriisiä. Mie olen taas huono ilmaisemaan mitä tarkoitan, mutta ehkä kysyn:
Häiritseekö sinua se, ettet tiedä kuka olet tällä hetkellä?
Kaipaatko sitä sinua, joka olit ennen?

Leen@ kirjoitti...

Kuvittelen, että tiedän mistä kirjoitat, mutta voi olla että ydinkokemuksemme on hyvinkin erilainen. Kosminen pimeys, kaiken saavuttamattomuus, syvä loputon kuilu tai musta synkkä pilvi on roikkunut minunkin ympärilläni. Oli helpottavaa lukea luostarissa kirjoja Läpi pimeän yön (Nouven) tai Owe Wikströmin Häikäisevä pimeys, löysin vielä viittauksia varhaiskristilliseen Ristin Johannekseksi nimettyyn teologiin, joilla kaikilla oli samaa sanottavaa: ihmisen elämään ja kasvuun varsinkin kristittynä kuuluu syvän pimeyden läpikäyminen, vain siten voi saavuttaa sovun ja rauhan. Tuo Nouvenin kirja sisältää lyhyitä tekstejä, useat niistä eivät ole mitenkään erityisesti uskosta kertovia vaan sielunhoidollista, psykologiaa. Suosittelen. Tänä aamuna esim. luin, että kannattaa käyttää harkintaa kenelle avaa itsensä eikä läväyttää jokaiselle kaikkia asioitaan. Olet linnasi herra ja sinulla on vapaus pitää nostosilta ylhäällä! -eli ole huoletta epäsosiaalinen!

Pilviharso kirjoitti...

Johanna,
Sinulla oli myös niin kaunis "pitkä" puhe, ettei mitään lisättävää. Kuin että Kiitos.

Mk,
Kun muistaisikin tuon lempeyden itseään kohtaan. Ja joteknin sen, että tämä kaikki on "normaalia", kuuluu surutyöhön, suruun.

Hanne,
Kuva on samanoloinen kun silloin kirjoitin tänne Lapseni kuolemasta eka kerran. Näköalattomuus on pakollista paikallaan oloa ja ehkä se ei ole huono asia.

Janne,
Kiitos hyvistä kysymyksistä!

Häiritseekö sinua, se ettet tiedä kuka olet tällä hetkellä? - Jotenkin enemmän kuin häiritsee, olen hämilläni. Matkani alussa, myönnän. Epävarma.

Kaipaatko sitä sinua, joka olit ennen? - Kaipaan, kyllä kaipaan, ainakin osia. Sitä valoisaa tulevaisuudenuskoa, tietynlaista huolettomuutta, keveyttä. Että huomenna kaikki on toisin, paremmin. Olen kokenut kovan kolauksen siinä, että vuoden alussa uskoin parempaan huomiseen - ja tuli kahta kauheampi aika.

Mutta tosiaan. Kyllä moni on kriisin jälkeen sanonut tulleensa vähitellen omaksi itsekseen. Ja takaisin päin kun ei voi mennä, niin etitään sitten edestä...

Leen@,
Kiitos lukuvinkeistä ja muustakin!

Hassua, että otit esiin tuon linnasi herra-jutun, kun just eilen törmäsin tekstiin, jossa kanssa neuvottiin, että on hyvä pitää tietyt omat asiat ihan ominaan tai vain tiettyjen kanssa. Että samoilla teemoilla oltiin.

Usein näemme jonkun toisen vaikeuden vielä hurjempana kuin omamme. Minä ainakin olen sanaton sinun tilanteesi suhteen...

Mimosa kirjoitti...

Eikö ole ihmeellistä miten elämän opettelu jatkuu aina vaan? Niin sisältä- kuin ulkoakin päin.

Kysyt todella tärkeän kysymyksen:Kuka minä olen?

En ole kokenut lähimainkaan niin suurta surua mitä sinä olet joutunut kokemaan mutta huomaan että isompien haasteiden edessä sitä jotenkin pääsee tarkastelemaan itseään ikäänkuin ulkopuolisena... Tunnistatko ajatuksen?

Pilviharso kirjoitti...

Mimosa,
Niin, on jotenkin pakko siirtyä itseästä kauemmas ja töllätä jonkin aikaa. Koko pakettia.