torstai 18. marraskuuta 2010

Ikävän nyt kerron teille

Ei täällä mikään Mirri ole sairastunut (muistattehan sen lastenlaulun?), kunhan taas vähän vaikeroin.

Milloinkohan minulla olisi aikaa tehdä tälle blogille se, mitä olen pitkään aikonut...? Karsia ja/tai sulkea, laittaa toisiin kuosiin, uusia, tehdä jotakin ihan toisin kuin ennen. En haluaisi olla pelkkä sureva äiti, mutta huomaan tänne niin usein parkuvani olotilaa. Vaan kun näin se vaan menee.

Just äsken olin puhelimessa edesmenneen Lapseni mummon kanssa. Hänkin sanoi, ettei tähän totu, ei sitten millään. Minulla sentään on arki ja työ, joka imee mukaansa, mutta hänellä on aikaa ajatella. Kukaan meistä läheisistä ei mahda ikävälle yhtään mitään. Moni asia on jo muistoissa, mutta ikävä on tässä, aina yhtä pelkistettynä ja sillä nimellä. Etenkin näinä päivinä, kun lähtenyt olisi täyttänyt taas uusia vuosia. Vaan ei täytä enää.

En nykyään ehdi edes kunnolla lukemaan teidän kamujen blogeja, saati sitten kommentoimaan. Pikkukiire on toisaalta hyvä merkki: töitä on. Jokunen pikkujoulu ja meditaatioilta tupsahtelee myös ennen joulua - niillä pärjää pitkään. Ei täällä hengen hättää.

Ikävä vaan...

4 kommenttia:

Krisse kirjoitti...

aikaa aikaa..sitä tarvitset...mukavaa viikonloppua....

Leila Anipuro kirjoitti...

Hei...Jokainen meistä tarvitsee jonkinlaisen purkukeinon ajatuksilleen, tunteilleen. Olipa se sitten blogi, halkopino tai jotain ihan muuta. Älä sinä kanna huolta, ettet ehdi/jaksa lukea ja kommentoida muiden blogeja tai että, mitä tänne kirjoitat. Kaikkeen on lupa. Paitsi että värisevää sielua ei saa tallata, sanoi Tommy Tabermann. Joten, pidähän itsestäsi hyvää huolta <3

Anonyymi kirjoitti...

Aika haavat parantaa, mutta arvet jäävät.

Itse olen tuon ajatellut joskus niin, että kun asua on tuore ja kipeä, se on avohaava joka sykkii sydämenlyönnin tahtiin ja sattuu joka sielunsoluun sääliä tuntematta...

Ajan kanssa arpi haava umpeutuu, mutta jättää pysyvän muiston kivusta, siitä sykkivästä tuskasta. Mutta kipu arvessa on laimeampi, sitä sanon ikäväksi.

Hanna kirjoitti...

Siskoni sanoi viisaasti: "Suru on kuin raskas säkillinen hiekkaa selässä. Säkissä on pieni reikä, josta hiekka hiljaa valuu pois. Ajan myötä hiekka on valunut, mutta säkki (muistot) jää selkään. Kevyenä kannettavaksi."

Minusta on hienoa olla mukana ikävässäsi ja surussasi. Arvostan suuresti sitä, että kerrot siitä täällä meille, ventovieraille ihmisille. Joilla kenties eräänä päivänä oma säkkimme kannettavana.

Jatka siis jos jaksat.