tiistai 14. joulukuuta 2010

Taas yksi sureva perhe

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

8 kommenttia:

Susa kirjoitti...

Surua on eri tavoilla läsnä meidänkin perheen arjessa, mutta niin vain olen minäkin sen summannut, että ei se auta kuin Elää!!

Mk kirjoitti...

Joo.
Ei siinä muu auta, vaikka pelko kuinka kurkkisi olkapäältä.
Joskus se onnistuu helpommin, joskus teettää enemmän töitä.

Jaksamista suvulle, ja varsinkin perheelle!

Helena kirjoitti...

Minä mietin nykyään kuolemaa jatkuvasti. Tuntuu, että koko elämä on kuolemaan valmistautumista - ja niinhän se tavallaan onkin. Mutta elää pitää silti täysillä, ja juuri sen vuoksi.

Minulle tuli muuten meediokurssilla pieni tyttö polvelle istumaan, en tiennyt kuka, mutta selvästi haki turvaa minusta. Saattoi olla mielikuvitustakin, mutta tuskinpa. Pyysin lopuksi, että hän pääsisi valoon ja näin ylhäältä laskeutuvan valkoisen kämmenen, joka nosti tytön taivaaseen. Uskoni valon ja rukouksen voimaan vahvistui jälleen. :-)

Eija kirjoitti...

Totta! Surun kanssa on elettävä, vaikka kuinka kipeää välillä tekeekin! Olen pikkuhiljaa myös ajatellut, että elämän kriisit, kuten suuri suru, myös voi antaa jotain: Kuulostaa ehkä oudolta, mutta olisinko ilman tyttäreni kuolemaa kohdannut näitä kaikkia ihania ihmisiä, niin vertaisia kuin muitakin myötäeläjiä:)

Krisse kirjoitti...

Suru on meidänkin perheessä tuttu vieras..kummitätini ja kasvatti isäni kuolivat päivän välein...
mutta jatkettava sitä elämää on ja ei jäädä suruun seisomaan..vaikka jalat tuntuisivat kuin raskailta liikuttaa..

Pilviharso kirjoitti...

Susa,
Niin ja lukea. Kiitos kaikista kirjavinkeistä, joita olet meille antanut!

Mk,
Vääntöä välillä, helpompaa joskus, niinkuin elämä. Kiitos sinulle, kun olet joka käänteessäni ollut matkalla ja ymmärtänyt tätä vaikeaa surua.

Helena,
Ihanaa,että näet noin voimakkaasti, elät erikoista aikaa. Kiitos, että olet ollut aktiivikommentoijapohtija näissä asioissa.

Eija,
Onhan se myönnettävä, että surulla on kultareunukset. Kiitos, että kuljet surumatkaa kanssani.

Krisse,
Kiitos että näytät mallia, että sitä mennään vaan vaikka luopumisia joudutaan kokemaan.

Leila Anipuro kirjoitti...

Osanottoni sukusi suruun. Tuntuu, etteivät sanat pysty lohduttamaan...Kuuntelin äsken tuon musiikkilinkkisi, ja sanon sinulle: Olet auttanut minua. Kiitos!

Pilviharso kirjoitti...

Leila, kiitos osanotosta ja se musiikki... niin jotenkin sopi tuohon äkkilähtöön. Jaksuja sinulle, mitä sulla onkaan...