Isoja asioita

Elämässäni on paljon tapahtumia. Olen äidin huolten ansioitunut kantaja ja suoritan taas jotakin erikoisoppimäärää siinä. Harjoittelen samalla Luottamusta elämän kantamiseen, myös lasteni kohdalla. Olen saanut itselleni valtavasti uusia sisäisiä kokemuksia ja ihmeellisen syknronoinnin elämyksiä. Siltä osin en voi todella valittaa, vaan olla suunnattoman kiitollinen. Töissä on vielä kevätkiirus, mutta onneksi kesä on jo ovella. 

Juuri nyt olen syvissä mietteissäni, sillä suru-uutinen saavutti minut. Tässä kappale henkiystävälleni, joka lähti niin varhain, niin äkkiä. Hänen muistokseen, hänen itsensä minulle joskus antamansa laulun mukaan: Johanna Kurkela: "Nothing Else Matters" . Hyvää valon matkaa ja kiitos kaikesta!

Rakkautta, ei rajoja

Ollaan, ollaan, täällä ollaan. Poissaoloni blogimaailmasta voi tulkita vain positiivisesti: muuta tekemistä yllin kyllin. Tarve purkaa kirjallisesti on välillä, mutta kun on niin paljon jättänyt sanomatta, ei ole jaksanut rajauksiakaan miettiä. Olen vain mennyt ja tehnyt sitä, mitä kukin päivä on eteeni antanut.

Olen ollut onnekas, kun olen saanut matkustaa, piipahtaa sekä Berliinissä että Kuusamossa. Saksan matka oli kuin tsekki, jotta sain mielenrauhan lapseni pärjäämiselle maailmalla. Rukalla olimme TalonMiehen kanssa ystäväporukalla, tiiviissä mökkitunnelmassa. Onneksi olemme tunteneet toisemme jo muutaman vuosikymmenen, joten sopu kasariluvun mökissä oli taattu. Opin paljon uutta hiihtämisestä ja ruuanlaitosta, olihan asiantuntijat paikalla. Yleensä olen matkalla kuin matkalla kaatua muksahdellut. Niin nytkin, mutta siitä selvittiin pienellä lepopäivällä Tropiikissa.

Yksi vuosi on taas umpeutunut: kolme vuotta Pojan lähdöstä. Vaikka on kuinka klisee, että aika auttaa, niin pakko se on myöntää - onneksi. Ikäväitku ei ole enää syyttelyä, oliko pakko kuolla, vaan jonkinlaista tyytymistä tosiasiaan. Kiitollisuutta, että olit täällä, opetit meitä, saimme rakastaa. Ja rakastamme edelleen, sillä kyllä hän pyörähteli täällä energia-aaltoina muistopäivänä. Minä juttelin hänelle suoraan ja isänsä taas sai musiikkiviestiä tahollaan. Jotta elossa on, kuollut poikani.

Maailmassani on uusia ulottuvuuksia tai sanoisinko, että entiset ulottuvuudet ovat syventyneet ja syventymässä. Nämä kokemukset ovat tuoneet minulle merkitystä elämään ja sen jatkamiseen. Koen elämäni melkoisen mielekkäänä ja pidän itseäni jopa onnekkaana: olen selvinnyt monesta, vaikka välillä rimaa hipoen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ja minua rakastetaan niin paljon. Mitä ihminen muuta tarvitsee? 

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Kollektiivinen suru ja joulu

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.


Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille! 

Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Antimaterialisti?

Kerkeäjalkainen, aikaasaava, moneen ehtivä ja laajalle kaveripiirille sosiaalinen ystävä alkaa vanheta. Tekee kuten ennenkin, mutta väsyy. Eikä meinaa millään palautua normiarkeen. Vaatii tyhjää tilaa ja huutaa taas sisälle päin: missä minä olen, kuka minä olinkaan, haloo - ootko siellä vielä?

Onko tämä vanhenemista vai olenko muuttunut muutenkin? Olen ollut melko tarkka vaatteistani ja ulkonäöstäni, mutta havaitsen pikkulipsumisia. Kun en vaan viitti aina föönata hiuksia (menee ne noinkin, kuka huomaa). Kun en jaksakaan laittaa kuin vähän ripsiväriä yläripsiin (kattooko niitä kukaan). Uusia vaatteita pitäisi ostaa, mutta kun kaupungilla menee ne viimeisetkin energiat. Siistejä aikuisen naisen farkkuja olen ollut ostamassa varmaan kolme vuotta, mutta kehtoottaa projektin eli etsinnän ja sovituksen aloittaminen (eiks nää entiset mene vielä?). Ja niin edelleen.

Oikaisin myös jouluisissa sisustusasioissa ja muistin nämä postimyynnit, jotka ovat tänä päivänä tosin nettimyyntejä. Hyvä, että ovat. Jouluverhot, jotka olin päättänyt tilata, olivat netin reaaliaikaisen tilauksen mukaan osin loppuneet. Sain siis heti tilattua, sellaiset, joita oli tarjolla. Ei ollut niin väliä, etteivät olleet "juuri ne". Hyvät ja taloudellisen näköiset. Jää sitten rahaa johonkin muuhun, vaikka reissuun.

Josta tulikin mieleeni Münchenin joulutorimatkamme. Kirjoitan nyt paikassa, jossa en voi lisätä kuvan kuvaa, mutta laitan myöhemmin. Tosin kuvia otimme tod. vähän, sillä kamera taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, sameita kuvia. Emme myöskään shoppailleet, vaan marhasimme tuoksujen, värien ja tunnelman mukaan ihanilla joulutoreilla. Joen vartta luonnossa kävelimme myös, mutta emme napsaisseet vähäisestä ajasta matkaan vuoristoon, pysyttelimme lähinnä ydinkeskustassa.

Onneksi ei tarvitse (tänäkään vuonna) tehdä joulusiivousta, sillä siivoan mieluummin inspiraation ja voimien mukaan. Jos jotakin meinaa silti ko. homma stressata, olen nähnyt kiertokirjeen, joka päihittää marttojen ohjeet: Luo tietokoneellesi kansio "Kodin pölyt ja roskat". Valitse sitten se kansio ja poista se. Kun kone kysyy, haluatko varmasti poistaa "Kodin pölyt ja roskat", vastaa "kyllä".

Noin helppoa. Sitä paitsi tänne tuli sievä kerros lunta ja näin vanhat ja hämäräsokeat silmäni tykkäävät autolla ajamisesta enemmän. Valoisaa joulukuuta - sisäisesti ja ulkoisesti!

Elän. Tahdon.

Jälleen monenlaista: hyvää työimua, kansanparannusta, omia huikeitakin kokemuksia, elämään luottamista ja välillä luottamuksen rapisemista. Askarruttaa tuleva ikävä, kun ihmislapsi muuttaa kauas, tosi kauas. Jännittää, miten siellä asiat järjestyvät - kun minä kaikkivoipa äiti en ole varjelemassa. Pitää tuota luottamusta nyt opetella oikein olan takaa. Jotta luottamus elämään syntyisi, pitää jotenkin antaa menneelle elämälle anteeksi, että lause "kaikki käy hyvin" ei vaan pidä paikkaansa. Että vaikka emme ole suojassa ja turvassa, niin olemme kuitenkin. Osaanko tätä paradoksia selittää? Että turvallisuuden tunne pitää vaan kehittää, koska muutakaan ei ole. Luottaa, että ns. huonosti käyminen ei ole todellista, jollei hyvin käyminenkään. Kaikki kuuluu ihmisen elämään, koko kirjo. Vaikka tämän Tietää, niin suuren kolhun jälkeen oireilee kuitenkin tavalla, joka on... inhimillistä. Anteeksi antamista siis itsellenkin, kun olen tällainen pieni ja tavallinen ihminen.

Vietin täällä myös Pojan maallista syntymäpäivää. Ikäväkoskupäivää. Henkilökohtainen, kuten kuolinpäiväkin. Loppuelämäni taidan sen päivän nimissä kärsiä jotenkin. Ja toisaalta olla kiitollinen, sillä ilman Pojan syntymää minä en olisi minä. Hän opetti minut kasvamaan äidiksi ja sitten Äidiksi ja Äidiksi. Hän opetti minulle pyyteettömän ja ehdottoman rakkauden, elämänsä alusta sen loppuun asti - ja yhä sen jälkeen. Kyyneleeni ovat syviä ja suolaisia, arvokkaita ja tarpeellisia eivätkä mitään "ei-se-nyt-pääse-tuosta-yli-itkua". Jollei joku tätä ymmärrä, ihan sama, ei hän voikaan. Tämä biisi kuvastaa tunnelmaa kipuhetkinä, -päivinä:
Tears in Heaven

Mutta nenä on jälleen niistetty ja uusia mielenkiintoisia polkuja näkyy edessä päin. Valintaa, rajallisen ajan kanssa junailemista. Elämänhaluni ja kiinnostukseni, mitähän on tuon oven takana, ovat nousseet, sen huomaan itsekin. Lisäksi - minä onnellinen - pääsen kohta pikkumatkaselle TalonMiehen kanssa. Kerron sitten.

Ai, että mItä minulle kuuluu?

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk. 

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:

• Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
• Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
• Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
• Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
• Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
• Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
• Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää. 
• Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti. 
• Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
• Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
• Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.

Hyvää viikonloppua teille!

Normaalia elämää?

Olisikohan tämä sitä normaalia elämää? Teen töitäni, tapaan ihmisiä, juttelen ystävien kanssa (tuenkin muutoksissaan), teen ruokaa, syön hyvin, jumppaan sen verran kuin nyt kipeä selkä antaa myöten, saalistan suppilovahveroita (onnistuu tänä vuonna hyvin), käyn fysikaalisessa, luen hyviä kirjoja ja nyt tilattua Hesaria, käyn mielenkiintoista kurssia. Ja ennen kaikkea koen pientä, hyvää kiirettä. 

Tämä on tavallisin syksy sitten vuoden... Jo 2007 syksyllä alkoi joltakin osin rytistä, 2008 olin tuskainen, 2009 surusumussa, 2010 selviämässä ja nyt: aika tavallisesti! Tavallinen arki on arvokkaan ihanaa, sen voin taas todeta. 

Pieniä ihmeitä kulkee matkassa, tekee arkeen makua ja merkitystä. Kun vähiten odottaa, tulee jonkin jännä pieni todistus toisen maailman olemassaolosta tai omista sisuksistaan löytää avaamattomia ovia. Pienikin raotus ja kurkistus ovenraosta riittää joskus saamaan leveän hymyn huulille, tuntemaan onnea ja elämäniloa.

Mitäpä tässä muuta jahkailemaan kuin lähden putsaamaan loput suppilovahverot, siivoamaan muutaman vaatekaapin tai tekemään jotakin muuta kotihommaa. Tai sitten lueskelen jotakin. Sillä vaikka yksityisyrittäjä olenkin, viikonloput pyrin pyhittämään kaikelle tälle. Silleen normaalisti.

Saadut sanat

Leena Lumen blogissa oli haaste, jonka nappasin ja laitan kiertämään: 

"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."
 
Omalta osaltani tehtävä menee näin:

Huominen - toivo, joskus riittävän pieni askel otettavaksi

Musiikki - pieni tyttö pöydän päällä, sormet liukuvat kosketinsoittimella, pitkät hiukset peittävät kyykkylapsen, soittaa korvakuulolla kaiken sen minkä äsken kuuli

Luovuus - päästää sielun lallattamaan itseään ilmoille, maailmalle, toistenkin iloksi

Muisto - kipeä tai kaunis tai kipeänkaunis

Maanosa - mieluummin maan osa, ollaan täällä kaikki samalla viivalla, kuitenkin 

Ken haluaa leikkiin mukaan, kertokoon, niin ojennan muutaman mielessäni liikahtavan sanan määriteltäväkseen! 

Syksylappi sydämessä

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.


Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

Tikattu ja pysäytetty

Olen vähän hidas vasenkätinen, siksi lyhyet terveiset. Olen telonut oikean käden sormia säilykepurkeissa ja tutustunut täten päivystyksen ripeään tikkausoperaatioon. Ihania, nuoria lääkäreitä ja hoitajia.

Töitä ja liikkumista paikasta toiseen innolla, mutta loma pohjoisessa lähenee. Olen käynyt Lapissa tavella ja kesällä, mutten koskaan ruska-aikaan. Nyt se onni koittaa - paitsi kohde on sama, josta 2,5 vuotta sitten lähdin kesken kaiken kuolemanitkun kanssa. Ajattelin silloin, etten enää koskaan voi mennä Saariselälle, mutta porukka vie nyt sinne. Ristiriitaista. Mutta toki menen, olen rohkea tässä.

Mitä sunnuntaina kotitöihin tottunut ehtoinen emäntä voi nyt tehdä? Lähtee iltapäivällä lenkille, mutta muuten taidan laittaa nenän kiinni kirjoihin, on nimittäin taas jokunen (18) lainassa.

Pysykää ehjinä!

Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Kesän ja syksyn rajamailla sekä palautusoikeus

No niin, oikein hyvin puri tämän kesän kehoreseptini: liikunnan vähentäminen ja syömisen lisääminen. Tuloksia on saavutettu muutaman kilon verran! Ennen kaikkea nautin elämästäni täysin palkein ja vailla katumista - mikä vapautus entiseen!

Yhtä lailla olen nyt toooosi iloinen, että polvi on parantunt, liikunta on alkanut eikä arkiateriat enää tarvitse olla pitkiä juhla-aterioita. On ihan siistiä taas laittaa rajoja herkuttelulle, miettiä vähän mitä syö ja kuinka paljon. Erityisen mieluista on taas tehdä kävelylenkkejä, hikoilla hotjoogassa ja puuskuttaa zumbassa. Levon jälkeen keho sanoo tästäkin, että kiitos.

Nyt myös ymmärrän heitä, joille kiloja on kertynyt enemmän, kenties pitemmältä ajalta. Kuntoilun aloittaminen ei nimittäin tässä alkuäheltäessä tunnu yhtään kivalta, olin oikeastaan kauhistunut siitä, miten vähän enää jaksaa. Onneksi laittavat salien ovet kiinni tuntien ajaksi, mieli teki luikkia karkuun, niin vaivalloista se oli. Kun sitten sen kaiken vaivan on kuitenkin kärvistellyt, tulee heti upea ja hoikempi olo. Samalla jo kokemuksesta muistaa, että kerta kerralta kunto kasvaa, maasta taas ponnistetaan.

Kesällä yksinkertaistin myös luontaistuoterepertuaariani, jätin joitakin (maksaa rasittavia?) pillereitä pois. Olin yhden tuotteen ostanut ennen tätä päätöstäni ja päätin kysyä, ottaako liike takaisin avaamattoman pahvipaketin ja vaihtaa muuhun tuotteeseen. Otti se. Jäin juttelemaan toisen myyjän kanssa, kun paketin vastaanottanut myyjä tuli takaisin luoksemme ja näytti, että onhan tätä käytetty: Jaahas, olikin nielaissut siitä paketista muutaman pillerin, hups kun noloa. Siinä sitten naureskeltiin, että tällainen huiputusyritys tällä emännällä. Kotona olin entistä tyytyväisempi, että paketti tuli avattua liikkeessä. Nimittäin löysin sieltä kaiken kukkuraksi yhden irrallisen, punaisen Burana neljäsatasen... Olisipa siinä ollut uudelle asiakkaalle valittamisen aihetta, vaikka särkylääkkeen olisikin saanut kaupan päälle.

Syksyn alku: me like!

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Nocturne-kesä

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Sattumaa?

Istun sohvalla ja lepuutan salaattiannosvatsaa. Menossa on mm. matonpesu-urakka, jota en voi oikeana urakkatyönä kuitenkaan ottaa = kädet eivät kestä. Silti mukavaa hommaa, vähitellen puhdasta painepesurilla sutsuttaa, samalla tietäen, etten ainakaan omalta osaltani kuormita läheistä järveä. Pyykkikone puolestaan jyskyttää tyynyjä yksi kerrallaan. Tällainen kesätyö on ihan kivaa.

Mielessäni kuitenkin isot asiat. Kaivoin aamulla vanhasta digisäilöstä esiin valokuvia ja kopioin niitä uudelle koneelleni. Lähinnä veri veti taas Pojan kuviin ja jäin tuijottamaan yhtäkin, jossa hän oli TalonMiehen syntymäpäivillä rennon oloisena, puvun takki päällä. Katselin Pojan vieressä olevaa miestä myös sen enempää ajattelematta. Tunnelma oli taas kuitenkin kaihoisa ja soittelin samalla Youtubesta Missä muruseni on ja vastaavaa. En itkenyt.

Meni pari tuntia ja sain suruviestin. Ko. mies, jonka vieressä Poika seisoi valokuvassa, on nyt murheen aallon pohjalla: hänen lapsensa kuoli...

Viikonlopuksi on tulossa jotakin erikoista. Olen hyvän ysävän kanssa menossa Turkuun henkisille kesäpäiville. Ihku innolla odotan sitä matkaa, vaikka yritän olla myös liikoja odottamatta. Ainakin saan ystävän kanssa olla yhdessä kolme kokonaista päivää ja se on Lomaa vasta se!

Comojärveä kuvin

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.