Hautausmaaitkut ja elämän ilot

On ollut hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Aina ei tiedä, miten huono hetki tulee ja menee. Ennustamattomasti. Eilen ikävän viitta oikein humahti hartioilleni, kun juttelin Lapseni isoäidin kanssa. Kuulostelimme toistemme vointia, jaoimme omat menneet päivät ja ehkä siinä sitten saimme taas sen ikävän tuoreeksi. Ostin Lapseni haudalle kirkkaanpunaisen ruusubegonian. En tiedä ko. kukan säänkestävyyttä (enkä tulevan kesän säätä), mutta jotenkin se oli vain niin kaunis valkoista ristiä vasten. (Risti poistuu, kun Lapsen isä löytää sopivan luonnonkiven haudalle.)

Istutin kukan sinisten orvokkien ja kielokimpun seuraksi. Juttelin Lapselle, joka ei siinä maassa makaa, mutta jonka ruumis sinne on jätetty. Itkin haikeasti. Yllätyin, sillä en ole mielestäni mikään hautausmaaihminen, vaan haen lohtuni ja kontaktini muualta. Mutta itku oli niin tulollaan ja teki hyvää purkaa sitä siellä, yksin lämpimässä kesäsäässä, kädet ja nenäliina mullasta mustana. Paluumatkalla tapasin entisen työkaverin ja itkin loput itkut hänen kainaloonsa.

Kun ajoin kotiin päin, huomasin, että tuska oli helpottanut tällä erää. Taas jätin jotakin näkymätöntä pois harteiltani. Ilta ja tämä päiväkin oli helpompaa.

Kohta tulee kolme kuukautta, siitä kun...

Mutta elämässäni on paljon muutakin. Mannaa sielulleni ja sulosointua korvilleni on kuulla elossa olevien lasteni hyvinvointia: iloa, naurua, ihmissuhteita - sitä kaikkea tavallista, mikä myös kuuluu nuoruuteen. Ei aina itkua, huolta ja kaipausta heilläkään. Elämä kantaa joskus - kantaahan se?

Tarvitaan pappia, tuomaria ja lääkäriä

Rakkaan Vanhempani hautajaiset ovat ohi. Nyt emme itkeä ryystäneet koko ajan, vaan kaikki sujui toisenlaisessa ilmapiirissä ja hyväksynnässä. Jotkin kohtaamiseni sukulaisten kanssa olivat minulle ensi kertaa jälkeen sen, kun maailmani muuttui maaliskuussa. Ne tilanteet ehkä itkettivät eniten. Toisaalta en aina jaksa loukkaantua siitäkään, kun vastaantulija sivuuttaa suurimman tuskani, ettei sitä ikäänkuin olisi tapahtunutkaan.

Viikonloppumme täyttyi myös hääjuhlasta ja konfirmaatiosta. Jotta kotona kävin vain mekkoa vaihtamassa. Hirtehishuumorilla oli sijansa, kun oikein meinasi koville ottaa. Tässä olisi oiva elokuvakässärin aihe: "Kahdet ilojuhlat ja yhdet hautajaiset".

Pappia tarvittiin siis koko viikonlopun. Tällä viikolla on jälleen lakimiehen ja lääkärin vuoro, josta jälkimmäisellä kävin jo tänään (psorin vuoksi). Eivätkös nämä kolme - pappi, tuomari ja lääkäri - ole vanhan kunnon povareiden ja ennustajien puhetulvalistalla...

Tukea rajan takaa

Päivät toden totta vaihtelevat äärestä toiseen. (Sen kun taas huonoina aikoina muistaisi!) Eilen oli tankkausilta. Koin hetken, jolloin Lapseni oli tässä toisella ja Vanhempani toisella puolella. Minua heijattiin, sylitettiin, olin äärettömän onnellisessa tilassa. Jälkeenpäin ymmärsin, että tässä se apu nyt annettiin. He eivät ole jättäneet minua yksin surun sekä asioiden hoitamisen kanssa, vaan tukevat rajan toiselta puolelta, Kotoa käsin.

Hyvä, että sinulla on tuollaisia selviytymiskeinoja, sanoi eräs ystäväni.

Tahdollani ei ole mitään merkitystä

Ei taida olla tahdon asia tämä sureminen. Tottakai tahdon päästää irti, selvitä, ottaa kesän ja ilon vastaan, mutta... MUTTA.

Tämä taitaa olla pitkääkin pitempi prosessi. Vähän kuin anteeksianto. Olen joskus hämmästellyt, kuinka hitaasti joku voi jotakin antaa toiselle anteeksi. Sorry, mutta nyt minun on äärettömän vaikea antaa anteeksi elämälle tämä kuvio. Ei ole nappia, josta painaa ja sen jälkeen kaikki on okei. Kesä sinällään ei auta. Ystävät sinällään eivät auta. Mikään ei ylipäätään auta, kun on vain niin äärettömän YKSIN tämän kanssa.

Tänään oli se huono päivä. Kyllähän minua näistä varoiteltiin. Jotta on hyviä päiviä, mutta niitä huonoja päiviä myös. Voin puhua ja kirjoittaa itseni pyörryksiin ylevin sanoin ja uskon joka sanani, mutta tällaisena päivänä ei tule niitä kauppoja.

Minulla menee puurot ja vellit sekaisin: Samalla kun suunnittelen Vanhempani hautajaisia, itken yhtäkkiä sitä, ettei tuota virttä eikä tuota asiaa voi valita, kun ne tuovat mieleeni edesmenneen Lapseni. Tabuja on liikaa, varottavia asioita on liikaa. Ja taas mennään: syöksykierre pohjattomaan ikävään.

Tapasin äidin, joka oli kuusi vuotta sitten menettänyt aikuisen lapsensa. Eikä ole kuulemma toipunut. Ei paljon kannusta meikäläistäkään.

Vietin iloista iltaa ja surin sisäänpäin. Kotimatkalla itkin taksissa hiljaa itsekseni.

Mikään ei ole niinkuin ennen. Miten tämä elämä sitten eletään? Onko elämää kuoleman jälkeen meille jälkeenjääneille?

Kuva: www.pixdaus.com

Tahdon elämän jatkuvan

Tapahtuu niin paljon ja kuitenkaan ei paljon mitään. Enää en jaksa ihmetellä h i l j a i s u u t t a ympärilläni, kadonneita tuttavia. Tänään olen lähdössä lakkiaisiin eli ensimmäiset ilonjuhlat tällä puolella elämää, muuttuneella. Osa minusta on innoissaan lähdössä (olenhan ostanut nätin mekonkin), mutta osa haluaisi taas jäädä kotiin. Olen kulkenut vain työkeikoilla tai pankissa tai hautaustoimistossa tai virastoissa, hoitanut edesmenneiden asioita - ja tulen jonkin aikaa vielä niin tekemään.

En niinkään pelkää kohdata ihmisiä, mutta koen epämiellyttäväksi ja epävarmaksi sen, miten olen heidän kanssaan nykyään. Osa ihmisistä haluaa ottaa minut vastaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin jää itselleni kumma olo - kuuluuko itseni sanoa tästä mitään vai ei. Joudun jopa arvioimaan toisen kestävyyttä kuulla yhtään mitään. Olen nähnyt järkyttäviä reaktioita, joutunut lohduttamaan kuulijaa, että älähän nyt, kyllä tämä tästä. Minulta nyt vain sattui kuolemaan lapsi ja toinen vanhemmistani.

Tahdon mennä eteenpäin enkä tallata samassa suonsilmäkkeessä koko ajan. Tiedän, että rakkaat edesmenneetkin ovat sitä samaa mieltä. Siis suunnilleen tätä mieltä:

Voit itkeä hänen lähtöään
tai iloita hänen elämästään.

Voit sulkea silmäsi ja rukoilla että hän palaa
tai avata silmäsi ja nähdä sen minkä hän jätti jälkeensä.

Sydämesi voi olla tyhjä koska et näe häntä enää
tai sen voi täyttää rakkaus jonka yhdessä jaoitte.

Voit kääntää selkäsi huomiselle ja elää menneessä
tai voit iloita huomisesta menneen voimalla.

Voit joko muistaa vain sen, että hän on poissa
tai vaalia hänen muistoaan ja antaa sen elää.

Voit antaa kyynelten huuhtoa hänen muistonsa mielestäsi
tai tehdä niin kuin hän haluaisi:

Hymyillä, avata silmäsi, rakastaa ja jatkaa elämää.

Äitini ja isäni

Huomenna istahdan jälleen hautausurakoitsijan viereen ruumisautoon ja ajamme hautausmaalle. Tällä kertaa on kyydissämme mukana toinen elämäni merkkihenkilö - tai oikeastaan hänen tänne jättämänsä kuori. Rakkaan Vanhempani kuolemaan on jo nyt liitynyt niin paljon odotusta ja rauhaa, että toivon tästä kaikesta tulevan kaunis saatto. Siis ilman paniikkia, unettomuutta, painajaisia, epätodellisuuden ja vääryyden tuntua, pohjatonta ikävää...

Ihmismieli ilmeisesti kuvittelee, että täällä maailmassamme pelittää jotenkin meille järkevä ja looginen järjestys. Ehei, täällä pelaavat ihan muut lait. Nyt kun kahden kuukauden sisään hautaan tosiläheistä ihmistä, en enää tohdi ja uskalla arvailla, kuka on seuraava. Elämät ja kuolemat on otettava vastaaan sellaisena kuin ne tulevat. Näin on.

Olen kuunnellut ihan toisenlaista musiikkia kuin Lapseni lähdön jälkeen. Olen sisarussarjan nuorin ja siksi oli kai luonnollista, että jouduin jo varhan luopumaan heistä. Vanhan ihmisen Kotiinpaluu kirvoittaa mieltä jostakin ihmeen kaukaa. Vanhoja virsiä, lauluja, 60- ja 70-lukua, jopa aiempaa aikaa ennen minua. Kun olen itkenyt, olen itkenyt oikeastaan molempia edesmenneitä vanhempiani, jotka nyt taas ovat onnellisesti yhdessä, siellä Kotona. Tässä heidän häävalssinsa vuodelta 1945 eli Valssi menneiltä ajoilta. Myös tämä 70-luvun listojen kärjessä ollut sävelmä tuo aina mieleen äidin ja isän, molemmat: Iltatuulen viesti.

En yhtään ihmettele enää, miten keski-ikäisenä saattaa muuttua hartaammaksi ja hartaammaksi. Tämä uskoni (joka ei todellakaan minkään "kunnon uskonnon" raameja täyttäne) on ainoa oljenkorteni, johon voin kunnolla tarttua. Toki minulla ovat rakkaat elossa olevat lapseni ja TalonMies, mutta silti itkuni lapsena ja äitinä ovat spesiaalit, omat yksityiseni. Olemme aina surussamme pohjattoman yksin - voiko tähän edes varautua, vaikka sen tietää. Ja siellä yksinolon takana, jossakin siellä missä pilvien takana taivas on aina kirkas, on minun Jumalani.

En koskaan voi pelätä kuolemaa, sillä osa kaikkein rakkaimpiani on jo siellä. Kotona.

Ota myös hänet vastaan

Rakas vanhempani on tehnyt pitkän matkansa ja päässyt perille. Hän lähti juuri Kotiin. Hän on siellä missä toinenkin vanhempani on, siellä missä rakas Lapseni on. Kuolema, vaikka sitä joskus jopa odotetaan, yllättää aina. Itkettää paljon, koko elämä kaikkineen. Rankka polku on tämä.

Kuva: www.pixdaus.com

Flunssaa ja elokuvia

Nopsaan heitän muutkin kuulumiseni, sillä Burana vaikuttaa ja laski kuumetta taas. Viime aikoina olen nimittäin

• saanut jonkun flunssan, joka nostaa reilusti kuumetta ja pyörii kurkkua turvottamassa, pakottaa, ei anna nukkua ja muuta valivalia...
• joutunut tämän vuoksi peruuttamaan mukaviakin menoja, nyyh
• ikävöinyt Lastani joskus sydän verellä, kurkistan valokuvaansa ja annan itkun tulla
• jatkanut välillä ja hetkittäin omaa elämääni, sillä sydämessäni ymmärrän, että jokin uusi on alkamassa. Joskus
• odottanut kesää ja lomaa, sillä sairasloma ei ollutkaan lomaa
• elossa! Hei haloo - huomasin kirjoittavani äsken, että Odotan lomaa. Siis osaan jo odottaa!
• flunssan ratoksi katsonut joukon tallentamiani elokuvia. (TalonMies epäilee minun muuttuvan sohvaksi, niin hyvin siihen sulaudun.). Kolme Yle Teeman elokuvaa nousivat erilaisuudellaan ja mielenkiintoisuudellaan yli kaiken: "Viattomuus", "Koruompelijat" ja "Nöyrin palvelijanne". Suosittelen.

Pärjäätte varmaan näillä tiedoilla. Voikaa hyvin ja pysykää terveinä. Jollette pysy, niin katsokaa elokuvia.

Blogillani on kuulemma sydän - kiitos tunnustuksesta!

Bamiella-kiltti, on myöntänyt minulle "This blog has a heart" -tunnustuspalkinnon, kaunis kiitos! Olenkin ihan vakuuttunut, että innoistavan, kannustavan ja hauskojen juttujen blogin palkintoa en viime aikoina olisi millään ansainnutkaan. Onneksi murheenkin hetkellä pamahtaa palkinto!

Jatkan palkintoa samalla linjalla, rehellisyydellä ja sydämellä. Ole hyvä Olematon, tässä tunnustus ja kannustus sinulle! Ei tarvitse askarrella kuvan kierrättämisen kanssa, ajatus on tärkein. Koettaa pärjätä hän, vaikka edes poikkeavan tavallisesti...

Ontuvaa, häilyvää, ajoittain rauhaa

Olen lukenut yhden kirjan aikuisen lapsen menettämisestä, toinen samanmoinen odottaa. Koen paljon yhtäläisyyttä, mutta toisaalta vain jokaisen oma tarina on tosi, ainutlaatuinen.

En kertaakaan ole parahtanut, että miksi juuri meille. En ole ihmetellyt, miksi Jumala näin teki, käänsikö Hän selkänsä, onko edes enkeleitä. Moni sanoo menetyksen jälkeen odottaneensa, että kuollut yhtäkkiä tulee takaisin, soittaa, ilmestyy. Vajaaseen kahteen kuukauteen en ole sitä osannut odottaa. Jopa unissani hän on kuollut, en ole sitä unohtanut. Ehkä sen aika tulee joskus, tyhjän odottamisen.

En elä uskon kriisiä (nyt), mutta elän ihmisen ikävää, äidin surua. Olen kiitollinen siitä, että jollakin syvemmällä tasolla MUISTAN, kuka olen, mistä tulen ja minne menen - siis kotiin. Siellä on jo Lapseni. Inhimillisesti katsottuna, periaatteessa ihan väärässä järjestyksessä täältä lähteneenä. Jotenkin ja kuitenkin tiedän/aavistan/oletan/päättelen, että näin on pitänyt käydä. Tämä tieto ei käy tietenkään yhteen ihmisen ajatuksen ja hyväksymisen kanssa, mutta tieto onkin jossakin syvemmällä minussa. En tavoita sitä todeksi kuin hetkittäin, joko toisen samanhenkisen ihmisen kanssa puhuessani tai meditoidessani. Aina siinä välissä oma mieleni ja suruni saavat kaiken selkeyden häviämään ja tunnen taas pelkkää IKÄVÄÄ.

Joten täällä häilytään kahden ääripään - tietoisuuden ja ihmisikävän - välillä. Meidän tarinamme on ainutlaatuinen ja siksi en halua ottaa mallia muilta, kuinka tässä tulee käymään, kuinka tästä selvitään. Ei ole olemassa keskivertosurijaa, keskivertoäitiä tällaiseen tilanteeseen.

Saas silti nähdä, minkälainen äitienpäivä tästä on tulossa...

Kuva: www.pixdaus.com/I believe I can fly

Tähdenlento

Haikeutta. Mikään ei ole kuten ennen, kaikki on muuttunut. Vaikka tapaan ystäviäni entiseen tapaan, ilmassa on toisen tuntu - ainakin minulla. En osaa nauraa oikeissa kohdissa. Itken väärissä paikoissa. Pitkästyn tyhjänpäiväisyydestä. Odotan, että päästään asiaan. Ja sitten kun vain odotan hetkeä, että olisimme samalla aaltopituudella, huomaan, että audienssi päättyikin jo tähän. Heippa.

Jotta tällaista vappua tänne kuului. Siis ulkoisesti kaikki hyvin, sisäisesti palasilla ja sirpaleilla. Särkynyt saviruukku meilläkin - tuttu biisi, tsekkaa tästä: Jippu, Saviruukku.

Välillä kurkistelen TalonMieheen päin. Vieläkö hän jaksaa tukea, kulkea tämän rääpäleen matkassa? Teen ennakkoarveluita ja oletan, ettei. Mutta silmistään näen tummansinisen Ymmärryksen ja Rakkauden. On se siinä ja pysyy. Ainakin tänään. Eikä muusta, enemmästä takuulappuja ole meillä kenelläkään.

Kevät rynnii elämäämme, mutta Lapseni lähtöön liittyy lopputalvi, sen kirkas tähtitaivas. Surushokkivaiheessa laahustimme iltakävelyllä ja näimme juuri Sen Tietyn Tähdenlennon, joka todisti Lapseni olemassaolon. Anna-Mari Kaskinen on sattumoisin pukenut hetken runomuotoon, juuri meille sopivaksi:

Kirkkaus loistava yössä,
leimahdus taivaasta,
Jumalan hehkuva liekki,
enkelin sanoma.

Ihminen polvilleen painuu
edessä ihmeen sen.
Toisesta maailmasta
laulu on enkelien.

Ikuinen Jumala meille
enkelin lähettää
lohduksi, johdattajaksi.
Salaisuus yhä jää.

Iloista Vappua!

"Ainoa kärsimisen tarkoitus on muistaa, että teidän ei tarvitse kärsiä.

Kohtalonne on olla onnellinen, olla iloinen ja löytää tienne taas kotiin. Ja te löydätte tienne taas kotiin, sillä kaikki polut johtavat kotiin."

Minut herättivät ja havahduttivat nämä tänä aamuna lukemani sanat (Päällikkö Jofel, 24.4., Näkökulmia kipuun 2, Pirjo Laine). Nyt juuri tuntuu siltä, että ihminen voi todellakin selvitä (melkein) mistä vain. Vierelläni on rakas Pikku Apulainen henkimaailmasta, Lapseni, joka läheisyydellään kertoo, ettei ole kuollut, että emme koskaan kuole.

ILOISTA VAPPUA TEILLE KAIKILLE!

Kohtaamisia

Henkilö nro 1. Ei tiennyt lainkaan, kuinka suhtautua minuun. Vältteli katsekontaktia, pidätteli itkuaan, vaihtoi asentoa ylen aikaa. Yritin puhua rauhoittavasti, häntä kiihdyttämättä. Tapaamisemme jäi lyhyeksi, sillä "onneksi" hänelle tuli kiireinen työkutsu. Minulle jäi... spitaalinen olo.

Henkilö nro 2. Puhuimme ensin pintakamaa, saman jutun kuin yleensä olen tästä tapahtuneesta kertonut. Vetäisi täysyllärinä ajatuksensa jälleensyntymisestä ja sen logiikasta. Ylläri, koska olen tuntenut henkilön ihan koko ikäni enkä itse olisi millään rohjennut hänen kanssaan mennä niille vesille, minua lohduttaville tuonelan aatoksille.

Henkilö nro 3. Asiakaspalvelija. Tulee tiskin takaa kädet avoinna, ottaa syliin ja itkee kanssani.

Henkilö nro 4. Joko olet toipunut?

Henkilö nro 5 (ja moni muu). Hävinnyt. Kissa vei vai koirako söi?

Sama sen on väliä

Vietin aikaa pihamaalla vain maleksien, tutkien, sieltä täältä rapsutellen. Haravoimisurakka on iso, mutta ihan sama. Nousee se ruoho sieltä kuitenkin. Tai meidän tapauksessa sammal. Sitä paitsi lumi on vielä laajoina laattoina paikoitellen. Ei-niin-mieluisat-ystäväni muurahaiset heräsivät myös ja innosta kuhisten alkoivat vallata osia itselleen. Mokomat, taas.

Muistelin kevättä vuosi sitten. Kumpikohan olisi parempi aika? Nyt ovat rakkaalla Lapsellani asiat paremmin kuin silloin. Itsekin olin tuskainen, sillä haluni ja tahtoni auttaa olivat suuremmat kuin mahdollisuudet. Itkin silloin paljon, hyvin paljon. Nyt en ole itkenyt niin kovin, mutta olen tasaisen surullinen, murheellinen, väsynyt.

Lyhyessä meditaatiossa koin pienen hetken syvää rakkautta, ihan kuin elämän iloa. Minulla on monia järkisyitä rakastaa elämää, mutta liekkini on aika vaisu. En ole kuitenkaan huolestunut tästä, totean vaan. Aiemmin odotin aina jotakin: viikonloppua, mieluisaa työkeikkaa, matkaa, vieraita, jumppaa... Nyt en jaksa odottaa mitään, sillä mikään ei ole erityisen ihmeellistä. Ei tule niitä kicksejä. Aika kuluu äärimmäisen hitaasti, minulla on paljon aikaa. Työtilanne ei huoleta pätkääkään, ihan sama.

TOIVOTTAVASTI en jää tällaiseksi. En jää... enhän jää?

Kuva: www.pixdaus.com/bored

Kuka uskaltaa?

Rasitusherkkää kättäni vihloo vimmatusti: Olen tehnyt fyysistä surutyötä ja hinkannut Lapsen kämppää kaikilla käsivoimillani. Lapsen isä tapetoi ja maalaa. En tiedä, kuka saa tämän putipuhtaan ja laitetun asunnon, mutta olkoon hän sinne rakkaudella tervetullut. Nyt ainakin aurinko on paistanut kirkkaiden (vastapestyjen) ikkunoiden läpi ja antanut ylipäätään toivoa elämän jatkumisesta.

Yksi asia ei lakkaa kummastuttamasta: Ihmiset lähestyivät aikoinaan toisen vanhempani kuoleman jälkeen minua herkästi. Nyt kun menetykseni on suurtakin suurempi, puhelin ei soi. Minulla on kymmeniä kavereita/tuttavia, mutta harva on laittanut henkilökohtaista postia "Mitä sinulle kuuluu?" saatikka uskaltautunut tapaamaan. Jollen olisi tällainen kuin olen, jollen tietäsi sitä mitä ihmisestä tiedän, voisin loukkaantua tai masentua tästä kovinkin. En ihmettele, jos moni masentuu.

Muutama kuukausi sitten Syöpä-lehdessä oli artikkeli, jossa 30+ nainen kertoi siitä, kun hän sairastui vakavasti: "Sairaudestani ei haluttu kuulla eikä keskustella. Minulle jopa sanottiin, kuinka minun nyt täytyy ymmärtää, että syövässäni on kyse niin hirveästä asiasta, että sitä on muitten mahdoton käsitellä." - joo... onpas kivoja ystäviä! Kenellä se nyt tässä kaikkein vaikeinta muka on?

Saman sukuinen asia tuntuu olevan tämä lapsen kuolema. Olenko minä niin pelottava yhtäkkiä? Vai odotetaanko sitä, että muutun taas "entiselleen"? Ehkä en kiinnosta nyt, kun minulla ei olekaan muille annettavaa? Haloo - missä ovat Ystävät?!?

Kuva: www.pixdaus.com/lonely dog

Kunhan nyt sinne asti eletään

Olen kaupungilla ja soitan TalonMiehelle. Ei vastaa. Unohdan asian tunniksi ja kun ajan kotiinpäin muistan, ettei hän vastannut minulle. Ahaa, hän on siis kuollut - näin sen täytyy olla. Mietin, että mikä olisi luonnollisin kuolinsyy tässä tapauksessa... Todennäköisesti liikenneonnettomuus, sillä töistä hänen piti olla silloin tulossa. Samoin jään pohtimaan, kuinka nyt pärjään, kun ensin kuolee oma lapsi ja sitten kumppani viereltä. Näin äkisti ja peräkkäin. Selviänkö siitä enää ollenkaan? Tuskin. Jotta vieläkin tiukempaa on siis tulossa.

Siinä vaiheessa kun alan miettiä poliisien saapumista kotiin, havahdun ajatuksistani ja sen pahoista sivuraiteista. Ajan taas rauhallisena kotiin ja huomaan TalonMiehen auton tallissa. Kännykkä oli takin taskussa kokouksella. Siksi ei vastannut.

Kyseessä ei ollut uni, vaan meikäläisen "normaalia" ajatusmaailmaa nykyisin. Jotta mitä vaan voi käydä milloin vaan kenelle vaan. Jos minulle ehdotetaan tulevaisuuden suunnitelmia kutakuinkin kahden päivän päähän, huomaan sanovani, että katsotaan nyt, jos sinne asti eletään. Että aika sarkastinen (vai pessimistinen) on nykyinen vinkkelini elämästä.

Suruun ja ikävään liittyy nykyään ahdistuskohtauksia. Ovatkohan ne asiaan kuuluvia? Saatan olla vaikka keittiössä tekemässä ruokaa, kun ahdistus iskee päälle. Joskus liukenee itsestään pois, joskus jotakin tehdessä, vaikka itkien.

Kuulin, että yksi lapsistani on iloisesti nauranut ystävän kotona. Oi, se lämmittää minunkin sydäntäni!

Hajanaisia suruajatuksia

Eilen naurahdin. Tänään yhdyin hupsuun kikatusseremoniaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että melkein itkin taas. Okei, olen mustaa huumoria käyttänyt surumatkan varrella ainakin ensishokista selvittyäni. Mutta nämä kaksi naurukertaa ovat olleet jo jotenkin aidompia.

Osaan taas tehdä toimistotöitä, laskea arvonlisäveroja ja järjestellä kalentereita. Ainakin tietyssä määrin, sopivina palasina. Tulee joskus siis tunne, että "hallitsen" jotakin. Tästä voi taas päätellä, että: minä toimin! Kaikki ei ole rikki. Vain osa minua on hellänä mimosan hipiänä. Siinä kohtaa, missä viime vuonna minua oli huoli, siinä on nyt suru. Valmiiksi olikin tyhjä paikka sille.

Olen tarkkana omasta jaksamisestani, pakko olla. Pienikin kiire saa aikaan hallitsemattomuuden tunteen. Hermostun helposti. Muutaman tunnin urakka jotakin vie voimia kuin viikon työt ennen. Mutta olen ollut lempeä itselleni ja tehnyt kaikkea harkitun hitaasti. Olen käyttänyt ammattiapua itseni ja suruni analysoimiseen. Vaikken istunnoissa ole suuria oivalluksia saanutkaan, on ollut hyvä, kun jollekin voi jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin.

Kuolemaa, sitä edeltänyttä ja sen jälkeistä aikaa olen kerrannut yhä uusille kuulijoille. Kuolinilmoituksen jälkeen olen hämmästellyt sitä, että etenkin vanhat 80-luvun työkaverit ovat olleet aktiivisia yhteydenottajia. Ehkä he ovat niin samaa ikäluokkaa kuin minä, odotimme lapsia yhdessä, elimme pikkulapsivaiheita yhdessä.

Kuolinpesän asioita hoitaessa viimeistään lähtökättelyssä itketämme virkailijat. Kaikilla on joko samanikäisiä lapsia tai lapsenlapsia kuin omamme oli. Voimia meille toivotellaan ja voimia olemme saaneet mitä ilmeisimmin.

Mutta osa minusta nukkuu vielä, ei tajua kuoleman todellisuutta ihan kokonaan. Katsoimme hautajaiskuvia ja aivan kuin ulkopuolisen hautajaisia katsoisin. En millään ponjaa, että siinä minä itkettyneine kasvoineni olen oman lapseni hautajaisissa. Mitä sitten tapahtuu, kun sen oikein ymmärrän?

Pohdin kovasti sitä, miksi lapseni elämä päättyi - vaikken luonnollisesti varmaa vastausta saakaan. Otettiinko hänet kesken kaiken pois vai oliko elämä jo etukäteen mitoitettu näin lyhyeksi?

Ota hänet vastaan

Ota hänet vastaan.
Meillä on niin ikävä.
Ota hänet vastaan,
murheellisten ystävä.
Ota hänet vastaan,
silta yli pimeyden.
Ota hänet vastaan,
syli rakkauden.

----Anna-Mari Kaskinen, Petri Laaksonen---

Kuva: www.pixdaus.com

Edessä pitkä tie

Lapseni asunnon raivaus ja tyhjennys alkoi. Pelkäsin sitä etukäteen, mutta yhdessä olimme vahvempia. Oikeastaan meillä läheisillä oli hyvä yhdessä, nauroimme erilaisille "löydöille". Ja minulla oli tietenkin tunne, että Lapsi oli myös mukana.

Ennenkuin laitoin hänen takkinsa jätesäkkiin, nuuhkin sitä, sylitin sitä - ja itkin. Tunsin hänen ominaistuoksunsa viimeisen kerran. Sitä takkia ei ole tarkoitettu kierrätykseen.

Illalla ratkesin vasta yksin saunassa. Minulla on niiiiiiiiiiin ikävä, niin pohjattoman ikävä. Tie tuntuu pitkältä edessäni.

Korkea taivas

Eilen oli asiapäivä. Tänään on taas tarve itkeä. Arvostan ihmisiä, jotka tulevat lähelle, vetävät syliin, halaavat, itkevät kanssani pienen hetken.

Kun isät ja ystävät kantoivat Lapseni arkkua ulos kappelista, soi taustalla:
http://www.youtube.com/watch?v=SlCR6QsvkWQ