Sanon tuolla sivupalkissa, esittelyssä, että kuljen suuren surun kanssa. Reippaana naisena en haluasi sitä enää niin ilmaista, sillä päivittäinen elämäni on aika tavallista. En itkeskele suruani vähän väliä (enää), en kaiva kaikkea Lapseeni liittyvää esiin (valokuvia, muistoja päästäni), välttelen kohtaamasta flash backejä, kuoleman tapahtumaan liittyneitä kipeitä tunteita ja kuvia eli pyrin elämään ihan tavallista elämää. Mutta silti. Silti tunnen olevani poikkeus tai huutomerkki. En vaan ole tavallinen, en vain elä tavallisesti. Jokin minussa on niin perustavaa laatua muuttuneena, etten tiedä sitä itsekään. En tahtoisi kulkea suuren surun kanssa, mutta se vaan on niin. Minussa on jokin uusi osa, joka on pysyvää. En halua olla marttyyri ja sen pahimman kokenut, mutta en vain toimi kuten ennen. Onko nyt siis pakko sanoa: onneksi. Olenko siis tarvinnut tämän kaiken, jotta minusta tulee minä, aito, syvin ja sisin? Ei, ei teidän tähän tarvitse vastata, kun minäkään en tiedä. Mitä vanhemmaksi elän, sen vähemmän oikeastaan tiedän mistään mitään. Elän vaan. Ehdoitta.
Olen ollut ikäiseni sukulaisen hautajaisissa. Olen hiihtänyt rakkaan kanssa. Olen nauttinut vähähiilaria ja sen päälle taas vähän hiilaria. Olen nauttinut seurasta ja yksin olosta. Olen saanut uuden tietokoneen ja paljon uusia ideoita. Olen keskustellut henkeviä sekä netissä että livenä. Olen huomanut olevani rajallinen, joskin hyvää tahtova olento, joka uskoo elämää olevan muuallakin kuin tällä planeetalla vain tässä nimenomaisessa elämässä. Olen ihaillut ja kunnioittanut kaikkia muita toisin uskovia. Olen rutistanut eläviä rakkaita ja jutellut kuolleitten kanssa. Olen sanonut elämälle kyllä, mutta saman myös kuolemalle. Minut saa heti poistaa täältä, kun homma on selvä - mutta sitä ennen: Täysillä.
Hyvää sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Pysähdyin miettimään sanojasi.
Läheisen kuoleman jälkeen tuntuu että kun jotain niin tärkeää on poissa on vajaa, tyhjä.
Että elämään jää iäksi ammottava aukko.
Ehkä onkin toisinpäin.
"Minussa on jokin uusi osa" - ehkä kuluukin vain aikaa ennenkuin kaikkien näiden uusien tunteiden ja mielenliikkeiden kanssa oppii elämään.
Kestää aikansa ennenkuin uusi osa loksahtaa paikalleen, oman aikansa kunnes se saumatta liittyy entiseen.
Tuo ehdoitta eläminenkin on niin totta.
Elämä opettaa nöyryyttä, mutta myös pienten hetkien arvon.
Hyvää alkanutta viikkoa myös sinulle!
Parempaa alkanutta vuotta sinulle, Pilviharso ja onhan se todella alkanutkin kulkemaan!
Olen lukenut joskus ennenkin sinun blogiasi. Nyt löysin se taas ja haluan liittyä lukijaksi. Minulta kuoli pikkuveli, kun lapseni oli 7 kk. Tiedän, että se ei ole sama, mutta paraneminen "seuraa Hänen siipiensä alla" Muista sinua rukouksin. Maria
Tuossa on paljon itua. Ajatuksessa siitä, että suuri tyhjyys onkin jokin uusi sisimmän täyte. Jotain ,joka syntyi suuren luopumisen ja surun kautta. Ehkei siihen kysymykseen, että pitikö, kannata miettiäkään sen suuremmin vastausta.
Elämän eteenpäin kulkeminen nöyränä ja mahdollisimman "tavallisesti" (mitä se sitten onkin) on taatusti keino, jolla selviytyy.
En osaa pukea sanoiksi ajatusta, mutta yritän. Eräässä laulussa sanotaan:riko minut, jotta ehjäksi tulla saan. Se kertoo ajatukseni. Julmaltahan tuntuu toisaalta se, että ihminen vasta valtavan tuskan kautta eheytyisi. Mikään ei varmasti ole kohdallasi ennallaan. Silti kuin olisi, on hyvä ohjenuora mennä askeleitaan arjessa eteenpäin.
Toisinaan itku ja muistot ja tarrautuminen niihin voi olla hoitavaakin. USkon, että tapaatte vielä. Ei tämä elämä ole vain tässä.
Kun rakas läheinen kuolee, oma maailma muuttuu. Elämä kuitenkin jatkuu, ja hyvä niin. Ei läheisemme haluaisi meidän surevan hänen poismenoaan loppuelämämme. Riittää, kun säilytämme hänet sydämessämme ja muistamme hänet.
Mk,
Niin, aukkohan on jokin tyhjä ja ontto, mutta uusi osa kulkee aina mukana, vaikka ontuen.
Marjaisa,
Kiitos ja hyvää tätä vuotta sinullekin, kiva kun kävit!
Maria,
Kiitos sinulle ja ilman muuta täällä saa lukija olla, tervetuloa!
Tinttarus,
voi että nätisti kirjoitit, kiitos! Jotenkin nämä pienet, ilon askeleet ovat tärkeitä. Niillä ei voi kompensoida ikävää, tuskan ja epäuskoisuuden tunteita, mutta ne auttavat tosi paljon.
Delilah,
Just tuo, että lähtenytkin haluaisi meille hyvää - kuten me hänelle.
Minulla on niin lyhyt aika vielä lapseni itsemurhasta, etten pysty näkemään ihan noin asioita kuin sinä.Toivoisin voivani, mutta se musta aukko on niin suuri vielä.....
Elämä kyllä sujuu jo päälisin puolin, mutta tunnen olevani edelleen niin ulkopuolinen. Tiedän kyllä, että tämäkin kokemus , jos ei katkeroidu, voi saada paljon myönteistä aikaan. On saanutkin jo, esim. kun olen löytänyt vertaisia:)
Pienin askelin uutta kohti:)
Lähetä kommentti