lauantai 17. heinäkuuta 2010

Selkenevää

- päässäni siis. Kuten ihmisen mieli heilahtelee, niin tämä surulaivanikin seilaa: Horjun kannella laidasta toiseen ja kirjoitelmani ovat aina sen hetken tunnelmia. Valmista ei ole koskaan ihmiselämässä, miten sitten surussa. Tähän suruun ei tule loppupäätelmiä, tiivistystä eikä viimeistä kaneettia ennekuin oma elämäni on lopussa. Suruni muuttuu jatkuvasti ja uskon siihen tulevan mukaan yhä enemmän ilon ja kiitollisuuden osasia.

Olen saanut jutella ihmisen kanssa, jolla oli minulle paljon kerrottavaa ja annettavaa, ajatuksia herättävää. Olen taas saanut varmuuden siitä, että Lapseni elää. Myös vastaus siihen, että "oliko pakko kuolla?" on olemassa ja yhden sellaisen vastauksen olen saanut. Sydämeni punnitsee sitä tarkkaan ja paljolti sen ymmärtää ja tulee ainakin lohdutetuksi.

Viime kerran kirjoitukseni oli mielen pohjalta. Tämä kirjoitukseni on hengen pohjalta. Nyt taas muistan suuret linjat, se kuka olen ja vähän siitäkin, miksi olen. Minua ei kannattele pelkästään tavallinen puuhasteluarki, vaan henkinen nälkäni täytyy tulla tyydytetyksi, jotta voin hyvin tai edes ollenkaan. Minä tarvitsen valon ja rakkauden, hengitän elämääni niiden kautta, jotta Elän. Klassinen jalat maassa ja pää pilvissä on niin minun juttuni.

Eilen kun yksi lapsista täällä jutteli ja touhusi omiaan sekä Talonmies + kumppanit tekivät pihalla urakkaa, tunsin onnellisuutta. Tiesin, että kaikilla lapsillani on nyt juuri hyvä olla. Omassa elämässäni ei surua suurempaa, ei ainakaan kriisiä... Miksen olisi onnellinen. Siis olin. Ja taidan olla tänäänkin. Nyt just.

Nyt riittää hyvin.

Ps. Sitä paitsi sisähelle helpottaa, kun tänään saapuu ilmapumpun korjaaja!

9 kommenttia:

hanne virtauksesta kirjoitti...

Elämä tuo, elämä kuljettelee..
oikeastaan, ainoa, johon voimme luottaa, on elämä..

Hienoa kun saatte sisälle kylmyyttä!!

Mimosa kirjoitti...

Opin tässä sinulta tärkeän asian: Onnellisuutta voi kokea surusta huolimatta. Iso tieto, Pilviharso. Kovin iso.

Mk kirjoitti...

Kuljet kuin hetteikkösuolla, joka askel on raskas ja upottava.
Koko ajan pelkäät ettei pysy kapealla polulla vaan horjahdat sivuun.
Ja miten ennen rakastitkaan suota!
Sitten, aivan huomaamatta ja yllättäen, tajuatkin että jalan alla on kiinteä maa.
Sellaistakin suru on.

Leila Anipuro kirjoitti...

Hei, olen niin iloinen, että tapaaminen, josta kerrot, antoi sinulle paljon.
Ja vaikka suru muuttaa muotoaan, elää kanssasi, on hyvä huomata itsessään onnellisuuden tunteita. Kokea kallisarvoisia hetkiä, pienten ja tärkeiden asioiden parissa.
Onnellisuus ei mitätöi kaipausta, vaan antaa voimia elää. Uskon, että lapsesi on onnellinen onnellisuudestasi. Hymyilee, kun näkee hymysi.
Valoa ja rakkautta!

RunoTalon Sari kirjoitti...

Ihana kuulla, että olet saanut varmuuden asiaan, hienoa lukea, että lapsi elää. Läheisemme eivät ole kaukana, vaikka ovatkin poissa :)

Anonyymi kirjoitti...

Meidän kaksi muotoamme, liikkuva ja näkyvä kehomme, ja näkymätön tunteva sielumme / henkemme. Ihan minä itse kukin sitä toista olomuotoa haluaa kutsua. Ihanaa, että olet tuntenut onnellisuutta, tässä ja nyt hetkessä.

Olin Kreetalla.

Saas nähdä tuleeko tämä kommentti näkyviin. Viimeksi jäi jonnekin, ja olen lopettanut nyt bloginkin. Mulla jää näkymättä ensin vahvistuskirjaimet. höh!

iloa ja onnea jatkossakin -miina-

Minttu kirjoitti...

Oletpa
sinä
kaunis.
Ihminen.

Lämpöä sylillinen!

:)

Anonyymi kirjoitti...

Ennen ja jälkeen elämän olemme jo olemassa!

Pilviharso kirjoitti...

Hanne,
Luottamusta tarvitaan aina. Ja joskus sitä kylmääkin!

Mimosa,
Kiitos... Siksi nämä blogit ovat kuitenkin niin ihania, kun toisilta kuulee kaikenlaista, peilaa omaa itseään.

Mk,
Sinä tiedät sen ja sanoititkin taas niin kauniisti sen.

Leila,
"Onnellisuus ei mitätöi kaipausta, vaan antaa voimia elää.." - kiitos!

Sari,
samoin uskomme, koemme.

Miina,
Nyt näkyy, hyvä kun konmmentoit. Kreeta, ah, monasti olen käynyt siellä.

M,
itse on kaunis. Kiittää tämä ihminen toista.

Marjaisa,
Niin kauheasti sitä haluaisi muistaa tarkemmin sitä välitilaa.