lauantai 29. elokuuta 2009

Viesti valuvan veden takaa

Välillä liihoittelin ja aloittelin uusia asioita. Sitten taas yhtenä hetkenä meni voimat. Siis ei ihan tasaista menoa tällä keijun rääpäleellä. Eilen piti taas saada itkeä ääneen = armollinen lahjani ja lääkkeeni. Vaikka lopputulos ei muuksi muutu, niin edes hetkittäistä tasapainoa se itku tuo. En jaksa olla pitkään vahva ja reipas, vaan taantuminen on suruni tie. Näköjään.

Olen miettinyt sitä, että nyt kun suren, energiatasoni/kenttäni/aurani - miten sen nyt haluaa sanoakaan - on ailahteleva. Eräs auroja näkevä tuttavani sanoi ohimennessään, että vaikka suruni ei näy päälle päin, energiatasossani se näkyy. Aiemmin värini ovat olleet kirkkaat, nyt kaikki on kuin valuvan veden takana.

Se selittää paljon, koska tältä tuntuu. Mutta toisaalta se asetti uusia kysymyksiä vanhojen rinnalle. Ensinnäkin: Kuinka surraan? Onko olemassa oikeaa tapaa surra ja edes vähän toipua siitä? Sanotaan, että lapsen kuolemasta ei toivu koskaan. Tarkoittaako tämä sitä, että olen "valuvan veden" takana loppuelämäni? Olenko tuomittu tähän olotilaan? Onko putken päässä oleva valo vasta tuonelan puolella? Ihmisen osa, äidin osa...

Toisekseen: Olisi luullut, että tällainen pitkän "henkisen tien" kulkija, pennusta asti erilailla ajatteleva ja omaan Jumalaansa uskova ihminen saisi selkeästi lohtua juuri nyt. Siis jotakin eteenpäin menoa, armoa. Vaan ei. Ihminen oon, vaikka kuinka uskoisin. Arvaatkaapa, miten paljon lohduttaisi, jos nyt NÄKISIN Lapseni sielun tuossa oikealla puolella!? Ei niin, että tunnen ja uskon, vaan silleen oikeasti.

Valituksia ei varmasti oteta vastaan tuolla toisella puolella, mutta minusta tämä on nyt vain niin väärin. Vastauksia täällä blogistaniassa voivat antaa erityisesti kaikki oman lapsen kuolemasta selvinneet eli ei kukaan. Tai sitten kelpaa mikä vaan meriselitys tähän tuskaan. Keneltä vaan, ketä tämä aihe koskettaa.

En osaa näitä tuntemuksiani välttämättä sanoiksi purkaa enkä ainkaan fiksuja kirjoittaa. Elämänhallintaa ei ole. Aprikointini ei ole nyt mielenkiintoista mietiskelyä ja kaiken yläpuolella tai irti kaikesta olemista, vaan hemmetin tylsää ja rankkaa surua. Tässä ja nyt, vankina.

En potki pois, jos jotakin vastaatte. Olen vain hieman häijyllä tuulella ja kohteena on koko elämä.

kuva: www.pixdaus.com/dust

14 kommenttia:

Mimosa kirjoitti...

Tuo kuva sopii mainiosti tekstiisi.
Häijytuulisuus tuulettakoon mieltäsi :o)

Anonyymi kirjoitti...

Olen itsekin menettänyt lapseni jo vuosia sitten. Ja suru oli kohdallani ensimmäiset vuodet aivan hirvittävän suuri. MUTTA - vuosi vuodelta se muuttaa muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Usko minua, sinä tosin olet vielä surutaipaleesi alussa ja suru heittelee sinua sinne ja tänne.
Elämä ei ole reilua - se on rankkaa. Minulta tämä suru vei kuolemanpelon ja sai asiat ikuisesti uuteen tärkeysjärjestykseen. Tarvitset AIKAA, YSTÄVIÄ ja VOIMIA!
- Elisa

Leen@ kirjoitti...

Jotenkin olet surussasi niin rehellinen, raadollissuudessaan kaunistelematta. Ja vaikka sinusta ei yhtään siltä tuntuisi, sanoisin, että se on vahvuutesi. Annat surun tulla ja hyökyä, käyt kohti. Menet mankelin läpi.

Kun emo itkee poikastaan, ympärillä ollaan hiljaa.

hanne virtauksesta kirjoitti...

Lukiessani ajatuksiasi, tunteitasi, minusta tuntuu, että joka hetki saatan ymmärtää hieman enemmän siitä valtavasta kaipuusta, surusta ja silti en voi ymmärtää....ja silti muka ymmärrän..

kaunis aurinkoinen päivä , ainakin täällä antaa valoa meille kaikille...
toivon sinulle kaunista sunnuntaita!!!

Krisse kirjoitti...

Tätä se on ...suru elämässä..menee ja tulee..on ja ei ole....pahenee ja muuttuu lempeämmäksi..tekee meistä inhottavia tai ylikilttejä..ja sen kanssa vaan on elettävä..

Roosa kirjoitti...

Ole vaan huoletta häijyllä tuulella, se antaa sinulle pontta jatkaa.
Eipä suru taida koskaan häipyä, muuttaa muotoaan vain. Voimia!

Mk kirjoitti...

Aloin kirjoittaa sinulle kommenttia muuta siitä tuli niin pitkä että siirryin sovinnolla omaan blogiini.

Kuten Elisakin kirjoitti, suru muuttaa vuosien myötä muotoaan ja sen kanssa oppii elämään.
Tai tottuu, kuinka vain.

Voimia, jaksamista ja kasa pehmoisia Nessuja sinulle!

Titti kirjoitti...

Olen tässä lukenut sieltä täältä kirjoituksiasi. Sydämeeni sattuu ja itku kuristaa kurkkuani...
Voisivat olla minun kirjoittamiani nämä tuntemuksesi...
Minä vain en pysty kirjoittamaan, -en halua edes ajatella.
En uskalla enkä halua kohdata surua ja sitä tuskaa mitä Esikoiseni poismeno elämääni toi...
Tiedän että Rakas Lapseni on lopullisesti poissa, mutta en uskalla kohdata sitä -pelkään etten kestä. Yritän vain olla ja elää, -jotenkin päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen. Teen asioita mitä kai yleensäkin ihmiset tekevät, blogistani voisi ehkä päätellä, että olen "päässyt eteenpäin!" Itse en koe niin, -Lapseni on yhä kuollut, -sitä ei aika muuta. Ja mielestäni tämä reilu vuosi ei ole vielä aika eikä mikään tässä asiassa!
Halaan sinua lämpimästi ja lujasti! <3

liskonainen kirjoitti...

olen minä täällä ja kuljen kanssasi.

ja hipaisen hännälläni poskeasi...

Sanna kirjoitti...

Aitous antaa sinulle voimaa selviytyä ja tunteiden kohtaamisella löydät tarkoituksia kokemuksillesi. Tunteet ovat elämämme voima, on se sitten surua, kiukkua, kaipuuta, rakkautta... Ja mitä enemmän olet välittänyt rakkaasta lapsestasi sitä enemmän se sattuu. Itse olen menettänyt yhden lapsen 15 raskausviikolla 12 vuotta sitten ja jo se on aiheuttanut valtavaa tuskaa.
Tuskalla on ollut minulle viestiä elämästä, vaikka sitä ei olekaan helppo kohdata. Voimia ja rakkautta päiviisi! Toukokalliolta Sanna

Pilviharso kirjoitti...

Kiva, kun vähän aikaa sitten vastasin kaikille kommentoijille - tuloksena, että yhteys katkesi! Koekommentointi tässä ja sen jälkeen yritän uudelleen...

Pilviharso kirjoitti...

Mimosa,
Mieli tuulettui - häijyys on mun toinen luonne!

Elisa,
Minulle oli tärkeää, että tulit tänne ja kommentoit, kiitos, antaa toivoa. Kuolemanpelkoa ei vain voi enää olla, kun osa itseään on jo siirtynyt toiselle puolelle.

Leen@,
Olen jo tallettanut sydämeeni sanasi "kun emo itkee poikastaan, ympäristö on hiljaa." Kiitos.

Hanne,
Kiitos, sunnuntaini oli parempi, vaikka satoikin. Ymmärrämme sydämellämme, vaikkemme löydä sanoja aina.

Krisse,
On se vaan niin kumma, että löytää itsestään se kiltin suoriutujan jopa suuressa surussa!

Roosa,
Aivan, olen ennenkin hakenut voimani tirisemisen kautta.

Mk,
Blogissasi olikin pitkä, hyvä kirjoitus. Nessuja menee, mutta menköön.

Titti,
ja minä halaan sinua yhtä lujasti takaisin! Sinä olet keskittynyt siihen, mikä sinua eniten kantaa: kauneus, visuaalisuus, käden taidot. Minulla ovat sanat ja ajatukset, päin syöksyminen tunteineen päivineen. Olemme niin erilaisia myös surussamme, mutta ympäristöllä on halu luokitella ihmiset selviytyneiksi tai ei-selviytyneiksi. Jatkamme omaa elämäämme, vaikka pakolla - se on jo jotakin.

Liskonainen,
Ei minua olen ennen lisko poskea hipaissutkaan - kiitos.

Toukokallion Sanna,
Ymmärrät tuskan ja tarkoituksien etsinnän tien. Kiitos kun kävit täällä, tule toistekin.

Verna kirjoitti...

Sinun jalokivesi on äärettömässä herkkyydessäsi, suoruudessani ja avoimmuudessasi piilevä vahvuus. Sinulla se on uskallusta purkaa tunteitasi kaunistelematta. Toisaalta sinun kauniit ja paljon puhuvat lauseesi eivät kaipaakaan lisäkoristeita.

Ihmisen kaikki tunteet ovat olemassa tässä ja nyt. Kiukku, ketutus ja vihan tunteet ovat kaikki osa meitä. Joinakin hetkinä ne ottavat vallan, joka niille kuuluu. Jokainen tunne palvelee meitä ja auttaa meitä omalla tavallaan jatkamaan elämäämme silloin, kun mikään muu ei tunnu kantavan.

Haluan olla kanssasi kantamassa.

Pilviharso kirjoitti...

Verna,
Kiitos kun kantelet minua ja muistutat tunteiden puhdistavasta ja eteenpäin vievästä vaikutuksesta!