Uusia tuulia

Takana kirkas taivas -blogi on toistaiseksi tiensä päässä. Se saa olla täällä, vaikkapa vertaistukena sinulle, joka itse joudut surffaamaan ja sukeltamaan surun aalloilla. Tai sinulle, jonka läheinen on menettänyt lapsensa. Tai kenelle vaan, jota elämä ja kuolema kiinnostavat.

Jos haluat lukea tarinaa, miten minusta tuli sureva äiti, niin mene vuoteen 2009, sieltä sitä alkaa tulla. Kotilääkärilehti 1/2016 on yksi kosketuspinta todellisuuteen, sillä siellä on juttu elämästäni, näistä vuosista, joita tässäkin blogissa käsittelin.

Pilviharso jatkaa kuitenkin näillä näkymin. Uusi blogini heräilee osoitteessa http://edessauusitie.blogspot.fi. Tervetuloa myös sinne!

Haaste - pitkästä aikaa

Kiitos, Bamiella, haasteesta! (En saanut jätetyksi sinulle kommenttia...) Sait minut tormakoitumaan ja palaamaan tänne. Sen verran oikaisen, etten ala etsimään yhtätoista haasteen jatkajaa. Sanon vaan mahdolliselle lukijalle, että nappaa lopussa olevat kysymykset itsellesi ja kerro se, niin käyn kyllä lukemassa vastaukset.

Siis Bamiellan kysymyksiin (joita ei ollut 11, joten otin tuosta aiemmasta listastasi pari lisää):

1. Miksi aloitit bloggaamaan?
Olen aikalailla kiinnostunut uusista asioista ja sitten kun siihen liittyi vielä kirjoittamista ja vuorovaikutusta, niin tuntui vaan hyvältä alkaa tarinoimaan. Aloitin jo vuonna 2006  tai 2007 Vuodatuksen puolella, tässä välissä oli yksi blogi ja nyt tämä kolmaskin blogi on ollut olemassa jo 7 vuotta!

2. Mitä et tekisi, vaikka siitä maksettaisiin?
On varmasti paljon asioita, joita en tekisi, vaikka niistä maksettaisiin. En tekisi toisille pahaa enkä ole yllytyshullu, kilpailuviettini on melkoisen pieni.

3. Mikä saa sukat pyörimään jaloissasi?
TalonMies, ehdottomasti kyllä ja edelleen!

4. Ketä ihailet?
Aika monia ystäviäni heidän jalojen luonteiden, hyväntahtoisuuden ja avuliaisuuden vuoksi.

5. Mihin tai kehen uskot?
Jumalaan, kutsuen Häntä välillä Luojaksi, Valoksi tai Rakkaudeksi. Olen aina uskonut enkä ole koskaan lakannut uskomasta Korkeimpaan Voimaan.

6. Mitä inhoat?
Joitakin ötököitä. Esim. hämähäkin kipitys kasvojen yli kesäyönä ällöttää. Tai tukkimiehen täi, yäk. Josta tulee mieleen vatsatauti, jota inhoan yli kaikkien kulkutautien.
 
7. Mikä ihastuttaa sinua?
Oi, niin moni asia ja ihminen! Itken ilosta mennen tullen. Kun TalonMies (vihdoin) tapetoi työhuoneeni, itkin kaunista seinää kuin pieni lapsi (tai kuin jossain pintaremonttiaohjelmassa). Minua ihastuttaa luonnon kauneus ja ihmisten aitous.

8. Onko sinulla lemmikkieläimiä?
Ei ole ihkaomaa ollut kuin nuorena, mutta monet koirat ja kissat olenkin sitten lellinyt, hoivannut ja itkulla luopunut. Tällä hetkellä fanitan Pohjan pystykorvaa nimeltään Eppu. Urhea metsästäjä, joka on sisällä sylikoira.

9. Masentaako sinua koskaan? Mikä masentaa?
Luoja on tainnut rakentaa aivojeni serotoniiniaineenvaihdunnan ilmeisen toimivaksi. Kaiken sen, mitä olen kokenut, olisi luullut saavan minut edes jonkinlaiseen mottiin. Mutta myönnän sen, että Pojan kuoleman jälkeiset ensimmäiset vuodet olin varmasti surullisen masentunut. Luomuna kuitenkin menin tuskaisimmankin vaiheen - ja tulin takaisin, toisenlaisena tosin osin. Poikani puolestaan opetti minulle sen, että masennus voi olla kamala, syvä ja lohduton. Masentunut ja hänen läheisensä ovat kaikki hyvin, hyvin kovilla.

10. Tunnusta tällä viikolla tekemäsi juttu!
Olen katsonut uusimman Solsidanin netistä kesken työtoimistopäivän. Fanitan sitä sarjaa ihan satasella!

11. Mitä sinulla on yöpöydän laatikossa?
Muutama karamelli, nenäliinoja (ruttuisia), pari postikorttia, lehtiö, kyniä (unia varten), pari kuolinilmoitusta. Ei siis mitään mielenkiintoista tai yllätyksellistä. (Kirjat eivät kuulu näköjään tähän vastaukseen, sillä kysyttiin vain laatikon sisustaa eikä työpöydän päällistä.)

Nuin. Ja nyt sitten kysymykset Sinulle, Lukijani:

1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)
2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin...
3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?
4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluasit kokeilĺa?
5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?
6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko joku biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?
7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?
8. Opiskeluhaaveita, mitä?
9. Mikä on kaikken tärkein arvosi ja miksi?
10. Riitätkö itsellesi?
11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?

Vielä olisi parikymmentä lisäkysymystä, mutta tehdään, kuten käsketään. Olen kuulolla (näöllä?)!

Kuuluu iloista naurua

Just nyt olen toooosi onnellinen. Harvinaisen rakas vieras, oma lapseni ulkomailta, on täällä tänään. Ihminen, joka ei juuri vesieläin ole, viipyilee vesielementeissä pihamaallamme ystävien kanssa. Iloiset seurustelun äänet, nauru, rupattelu, kaikki kesäillan rauha heidän ympärillään. MInä niin rakastan taas kaikkea ! (Tähän piti tulla sydämen kuva, mutten osannut)

Tahtoo omaa tilaa!

Tarvitsen tilaa, minulla on ikävä itseäni. Mutta inhoan itsessäni sitä, että joudun selittämään tätä muille tai että edes yritän. Juhannus oli suloinen lukusellainen, rauhallinen. Nyt jatkuu tietty remontti ja kotihommat, mutta ihmisrintamalla en kaipaa ympärilleni ketään. Ainoastaan TalonMies ja läheiset (lapset) ovat tervetulleita. Muita huomaan karistelevani kauemmas - ja olen tästä itsekin hieman kummissani. Ja arvatkaas, ovatko muut!

Ihmistyöntekijänä tunnistan sosiaalisen väsymyksen. Olen mielestäni ansainnut yksinoloa, mutta koska se ei ole tyypillistä minua, huomaan selitteleväni sitä. Liittyykö tämä työhöni vai ikääni vai kaikkeen mitä on tapahtunut ryminällä (myös viime talvena, vaikken niistä ole kirjoittanut), mutta joka tapauksessa minua uuvuttavat kaikki ihmiset. Jopa puhelin.

Kaipaan kirjoittamista, siksi täällä tänään. Juhannuspäivänä TalonMies lueskeli meidän vanhaa "kotikirjaa", jossa oli kaikenlaista - lähinnä loma-ajan - juttua: matkaa, mökkelyä, hassuja tapahtumia, Uno-peliä lasten kanssa jne. Muistin, miten kirjoittaminen oli vaivatonta ja mieluisaa ja kuinka hauskoja tapahtumia oli kiva heittää paperille. Kotikirjan kepeä teksti loppui yhtäkkiä, tuli parin vuoden tauko: Pojan kuolemaan. 

Kaipaan sitä Pilviharsoa, joka oli ennen sotia, ennen suurta surua. Jäikö vakavasti ajattelu luihin ja ytimiin, päälle ja ympärille? Toivon löytäväni paloja vielä elämän kepeydestä, löytäväni oman tyylini kirjoittamiseen kaiken tämän jälkeen. 

Eikä siihen auta kuin kirjoittaminen. Ja se oma tila! :)

Varauksellisin äitienpäivätunnelmin

Hyvää Äitienpäivää kaikille! Erityisesti teille, joille tähän ei liity pelkästään ihanaa, elävää ruusutarhaa, vaan kovaa tai vähemmän kovaa ikävää, surua, huolta ja murhetta. Teille, jotka mietitte, kuinka tämän päivän voisi missata, luikerrella ohi muiden huomaamatta. Teille, jotka laitatte Facebookissa keskustelun pois päältä ettekä kestä tai halua muuten vaan katsoa toisten suloisia onnittelutulvia.

En voi kuitenkaan valittaa. Sain TalonMieheltä onnittelulaulun lisäksi tuorepuuron, kahvin ja lehden sänkyyn. Vaikken minä hänen äitinisä ole eikä meillä yhteisiä lapsiakaan ole. Mutta hän tietää, missä mennään, siksi näin. Ja onhan minulla lapsia, oma ja melkein oma, mutta kaukana...

Omaa äitiä eikä isovanhempiakaan ei ole enää tässä maailmassa, mutta ihania anoppeja on kaksin kappalein. Sylikummille vein äitienpäiväruusun vanhainkotiin jo perjantaina. Pojan haudalle istutin siskon kanssa orvokkeja. Poika ihan selvästi (pääni sisässä) toivotti meille Hyvää äitienpäivää. 

Tänä aamuna Seppo Tanhuan sähköpostiviestissä oli tällaisia terveisiä (lyhennetty hieman):

Äidit kantavat aivan uskomatonta taakkaa harteillaan luontaisen suojeluvietin ja sosiaalisten vaatimusten törmätessä lähes säännönmukaisesti vastakkain lapsen eri kehitysvaiheissa. Pääsääntöisesti äidin itsesyytökset ovat täysin perusteettomia lapsen toimiessa kosmisten lainalaisuuksiensa mukaisesti vanhempien kasvatusmetodeista riippumatta.

Lapsen astrologinen kartta ja sen tulkinta vapauttavat äidin suurimmasta osasta turhaa itsekriittisyyttä ja antavat uutta tilaa lapsen kaipaamalle ymmärrykselle. Jokaisella lapsella on oma kosminen tehtävänsä soturina, mentalistina, parantajana, opettajana, tietäjänä jne.

Yksikään näistä tehtävistä ei sovi nykyisen yhteiskunnan asettamiin käyttäytymismalleihin joihin sosiaalinen paine pyrkii lasta asettamaan kehdosta murrosikään saakka. Jokainen lapsi tekee oman osansa henkisestä uudistustyöstä, eikä koskaan epäröi maksaa siitä vaadittavaa hintaa.

Suurin lapsen maksama hinta on kestää äidin kokema aiheeton syyllisyys ja paha olo siitä, mitä lapsi syvimmältä luonnoltaan on ja mitä ei voi millään keinolla muuttaa. Jokainen meistä toteuttaa täällä omaa henkistä tehtäväänsä kehdosta hautaan ja menettäisi mahdollisuutensa ilman äidinrakkautta, joka aina lopulta asettuu lapsen puolelle tekipä tämä mitä tahansa.

Äidinrakkaus on rakkauden muodoista kaunein, puhtain ja ehdottomasti vaativin. Äitiys on luomistyön pyhin todellisuus ja ansaitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen ja kiitollisuuden meiltä äitiemme lapsilta.

Elämä lastemme ja äitiemme kanssa ei ole täydellistä. Silti kaikkien äidillisten tuskien kanssa eikö kuitenkin mennä eteenpäin kuin mummo lumessa, joohan?

Kirjoittaminen kutsuu?

Kaipaan blogimaailmaan, mutten löydä tälle enää aikaa. Olisi niin paljon sanomista, etten enää osaa tiivistää ja rajata. Talvi on mennyt itselläni "ihan hyvin", mutta ylös-alas -meinikiä ollut monella eri rintamalla. Valitettavasti en voi niistä kirjoittaa. Tuntuu vain, että ulkoinen ympäristöni heiluu ja muuttuu, pyörteet ja kuohut ravisuttavat kaikkia läheisiäni ja vähän kauakaisempia. Välillä heilun tunteissa muiden hädässä mukana, välillä löydän lumoavan ihanan rauhan pelkästään sisältäni. Välillä väsyn tähän kaikkeen: voimakkaasti elämiseen, tuntemiseen, huolehtimiseen. Mutta onneksi nopeasti löydän reitin sinne, minne eivät myrskyt yllä ja missä on pelkkä rakkaus, luottamus ja ymmärrys. Edes hetken - ja lepään siinä.

Iloisista asioista on helpompi kirjoittaa julkisesti. Siksi varmaan moni blogi tuntuu luonnottoman marsipaaniruusuiselta ja ikuiselta auvolta. Omat ilovaloasiat liittyvät tuttuihin kuvioihin: TalonMieheen (laulaa vaan), lapsiin, ystäviin, työni synkroniaan jne. Mutta nyt huomaan, etten tästäkään tahdo kirjoittaa.

Ehkä jossakin vaiheessa aloitan uuden blogin (ehkä en). Olisin kait jo aloittanut, jos pohdintani olisivat vaatineen some-keskustelua. Ehkä jossakin edessä on se pehmeän tukeva nojatuoli, johon istahdan vielä ja pohdin kanssanne ilmiöitä. Eniten minua kiinnostaa edelleen ihminen: miksi minä olen tällainen, mistä minä tulen ja minne minä menen? Minua kiinnostaa ihmisen kokonaisuutena: henkenä, ruumiina ja sieluna.

Pojan kuolemasta tuli neljä vuotta. Matka on ollut välillä hurja, mutta kummallisesti sitä on selvinnyt. Olen muuttunut monella tapaa. Tarve miellyttää kaikkia ja olla kaikkien kanssa likilähellä on karissut. Totuudellisuuden tavoittelu on noussut arvoon arvaamattomaan. Samoin sen ymmärtäminen, miten pieni ja heikko ja kasvua vaativa olento itse olen. Armoa opettelen: itselleni ja muille.

Poikaa on ikävä, mutta pienempinä pisaroina. En menettänyt häntä, vaan tunnen hänen vierailunsa edelleen, juuri oikeissa paikoissa ja oikeina aikoina, kuin ihanana enkelinä, joka toimittaa asioita toisella puolella, auttaa minua niinkuin minä autoin häntä hänen eläessään. Raja tämän ja tuonpuoleisen välillä on pieni ja hetkessä riisuttava, mutta myös täysin ulkopuolisille todistamaton. Eipä kyllä tarviikaan todistaa, tämä totuus riittää minulle.

Valontäyteisiä kevätpäiviä lukijoilleni! Katsotaan, milloin palaan taas...   

Mitäs tässä

En näköjään ennätä kirjoittaa, pah! Siitä seuraa sitä, etten ehdi lukea blogiystävien kirjoituksiakaan, mistä puolestaan seuraa, etten enää edes kuulu tähän joukkoon. Olen kadonnut kartalta, en tiedä, missä mennään. Koska en ole ollut interaktiivinen täällä, ei minua kohta enää ole - tällä areenalla.

Mietin blogini kohtaloa - noin sadannen kerran. Moni tässä vaiheessa laittaa sen tutumaan, jopa ikuisiksi ajoiksi. Tästä blogista tuli niin surublogi kuin voi vain olla, mutta nähdäkseni myös jonkinlainen selviytymistarina. Olisiko kuitenkin niin, että joku joskus tarvii tätä, joku saman kokenut ainakin? Ehkä, siksi tämä vielä täällä on.

Pojan kuolemasta on 3,5 vuotta. Vieläkin elän sen asian kanssa joka päivä hyvin tietoisena, mutta se ei enää määritä arkea eikä persoonaani. Itken salaitkuja, sellaisia, jossa kyyneleet tulevat sekunnissa silmiini jonkin tilanteen laukaisemina, mutta niitä ei tarvitse aina vuodattaa tai toisille kertoa. Että taas tuli ikävä, niiiiin ikävä. Ikävä ei lopu ikinä. Nytkin vetistelen sitä sanaa ja muistelen, miltä Poika näytti, kohta tulee syntymäpäiväkin...

Muuten minusta voisi sanoa, että se selvisi. Siltä se päälle päin näyttää ja se maailmaa rauhoittaa. Pystyn taas olemaan (melko) normaali ystävä, puoliso, sukulainen. Tai sitten en. Onhan tässä joukko ympärillä elänyt ja kaikenlaista uutta väkeä on lähemänä kuin entinen sakki. 

Elämä on tuonut uusia haasteita, joskin ilojakin paljon. Elämä on elämisen makuista ja huomaan suunnittelevani asioita pitemmälle eteenpäin. Tosin aina Suurella Varauksella. Mutta elämää en pelkää, kun en kerran kuolemaakaan.

Itse asiassa teki hyvää rupatella teille, jotka enää tätä blogia vilkaisevat. Ulkoillaan tänään raikkaassa alkutalven (!) säässä ja rakastetaan niitä, ketkä rakkautemme vain vastaanottavat. Ja niitäkin, jotka poistönivät, vaikka tälleen kaukaa.

Just joo

Olen kyllä olemassa ja sanojakin on ollut muualla paitsi täälä. En ole vain ollut luovalla kirjoitustuulella. Ohikulkiessani blogistaniassa olen ihmetellyt, minne kaikki lukijani ovat hävinneet - tai mukahävinneet. Luin jostakin, että muutapa blogin nimeä essuntassun ja - huishais - kaikki lukijat palasivat. Ilahduin tuotoksesta, mutta taas huomasin, että kaikki hävisivät. Olen pahoillani, en ymmärrä...

Ken ei ymmärtänyt puolsestaan tästä uikutusselityksestä mitään, unohtakoon asian sen siliän tien. Kerron vain lyhyet kuulumiset tällä erää:

• elän ja olen ja jatkan omaa elämääni vahvasti
• TalonMies (joka oli jo huolissaan, kerrotaanko hänen toilailuistaan enää missään) ei ole vielä aloittanut lomaansa - siksen minäkään ymmärrä, että kesä on muka jo reilusti yli puolivälin
• yksi sulolintulapseni asuu kaukana poissa ja päässen vasta elokuussa häntä halimaan paikkansa päälle sinne Keski-Eurooppaaan
• suruni ja kaipuuni Poikaani kohtaan on tuonut yhä enemmän lohtua ja vahvistusta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen - believe me!

Kesäyöterkkuja!
 

Kaksi haastetta kiertoon

Piristyn tänään bloggaajana ja teen kaksi saamaani haastetta. Ensinnäkin, kiitos Birre (Auringonpistoksia pakkasella), sekä blogihaasteesta että kauniista palautteestasi. Siis:

Kiitä haastajaasi.
Valitse yksi seuraamistasi blogeista ja linkitä se.
Perustele miksi valitsit hänet ja minkälaisen kuvan olet blogin kirjoittajasta saanut blogin kautta.
Kerro valitsemastasi blogista muutamalla sanalla ja haasta kolme muuta blogia tekemään sama.


Birren tunnen jo blogihistoriani alkuvuosilta, silloin eri blogi ja eri nimi, mutta sama myötäelävä ihminen. Hän jaksaa lukea toisten blogeja, tsempata ja elää mukana, vaikka itsellään on omat vaikeutensa. Ihanaa lukea siitä, että olet itsekin saanut valoisia värejä elämääsi mukaan.


Haastan tähän mukaan:

1. Minttu (Kuplia kahvissa), joka kirjoittaa somalla ja mukavalla tavalla omia sanoja matkalla luoden. Siitäkin huolimatta, että matkallaan on ryvettynyt, niin elämäänsä on säilynyt ulkopuolisen tarkkailijan ote. 
2. Ofelia (Laterna magica - Musta Teatteri), jonka tiedän tykkäävän meemeistä, ainakin ajoittain. Hän sanoittaa elämäänsä, ajatuksiaan ja arvojaan suoraan eikä sinne päin. Blogikamu jo omilta Vuodatuksen ajoilta. 
3. Irmastiina (Irmastiinan elämää), ahkera ja valokuvaava bloggaaja, jolla aina riittää kannustava kommentti mihin vaan postaukseeni. Paljon hän on jo saanut meemejä ja palkintoja kauniista blogistaan, mutta tässä yksi lisää!

Sitten se toinen haaste, jonka sain yllä mainitulta Mintulta (Kuplia kahvissa), kiitos sinulle. Tässä ei pääsekään helpolla. Kun vastaa toisen antamiin 11 kysymykseen, niin sitten täytyy ihan ite keksiä uudet 11 kysymystä seuraaville. 


1.  Mikä luonteenpiirteesi on sinussa vahvimpana arjessa?
Haastattelin TalonMiestä eli ulkopuolisen näkökulma: "Itsepäisyys.... vitsivitsi. Hyväntahtoisuus." Olen omasta mielestäni myös aika reipas, tulta päin jos on pakko.
 
2. Mikä viisu tai runo (tai loru tai poru) kuva sinua parhaiten?
 TalonMiehen mukaan "Täti Monika", mutta itse laulan mieluummin tätä tilanteessa kuin tilanteessa eli sarkastisesti: "Maailma on se kuin silkkiä vaan" :)

3. Mikä on paheesi?
Maalliset nautinnot ;) tulevat ensiksi mieleen, mutta jos oikein tosissaan mietin, niin kyllä minussa tiettyä ylpeyttä on. Eikös se ole ihan kuolemansynti, jollei esim. apua pyydä, kun sitä tarvii?

4. Mistä tahtoisit jäädä ihmisten mieleen?
Hengissä selviytymisestä, loppuun asti. Ehdottomasti iloisuudesta ja miksei myös syvällisyydestä. Ystävyydestä, monelle. Universaalisesta elämänkatsomuksesta, jotta taivaassa tavataan!  

5. Montako kertaa koko elämäsi aikana olet muuttanut?
Kokonaisen tiun verran. Kaksitoista kertaa, mutta samassa maakunnassa.

6. Millainen olet kun suutut?
TalonMiehen mukaan pelottava (mutta nauraa samalla?). Olen huono riitelijä, itku meinaa tulla ennemmin kuin huuto. Papatan, märehdin aikani ja jätän taakse. Ehken kaikkea unohda kuitenkaan...

7. Milloin olet viimeksi suuttunut?
Lapseni kokemasta Vääryydestä. Tosin en voinut tässä toimia muuten kuin olla kuunteleva korva. 

8. Mieluisin tapasi viettää aikaa?
Nenä kiinni kirjassa. Tai sitten pohtia suuria asioita hyvien ystävien kanssa. 

9. Milloin viimeksi olet koskettanut (elävää)puuta (ett ninku huonekaluja tms. ei lasketa! ;) kädelläsi, halannut sellaista ja painanut posken vasten kaarnaa?
Pari viikkoa sitten metsälenkillä, ihan piti halata kunnolla ja huojua yhdessä männyn tahdissa. Hyvä on siinä.

10. Mikä olisi mielestäsi ihanin/mieluisin lahja, mikä voisit saada läheiseltäsi?
Olla mun kaa ja kysyä, että mitä sinulle kuuluu. Yllätyksiä rakastan myös, siksi en osaa määritellä lahjaodotuksia. 

11. Mitä tahtoisit/voisit kysyä minulta?
Aiotko kirjoittaa kirjan vai joko olet jo kirjoittanut?

Tässä sitten minun laatimani kysymykset meemin jatkajalle:

1. Elokuva, jota et unohda. Miksi?
2. Elämäsi tähtihetket, mihin ne liittyivät, mitä opit?
3. Mihin maahan haluaist matkustaa ja miksi?
4. Ketä tuntemaasi henkilöä ihailet, mikälaisten ominaisuuksien vuoksi?
5. Mitä hyvää vanhempasi opettivat sinulle?
6. Mikä kutkuttaa ja jännittää hyvällä tavalla?
7. Kesäinen lempiruoka ja -juoma?
8. Mikä on se ensimmäinen askel kohti elämäntehtävääsi?
9. Millä tankkaat itsellesi voimia arkeen?
10. Mieluisin tavarasi kotona?
11. Mikä on menneisyytesi suurin oppi?

Tähän meemiin haastan kaikki kolme aiemman mainitsemaani sekä lisäksi kuka vaan teistä lukijoista. Kerro ihmeessä, jos jatkat, niin tulen vaanimaan vastaukset.

Isoja asioita

Elämässäni on paljon tapahtumia. Olen äidin huolten ansioitunut kantaja ja suoritan taas jotakin erikoisoppimäärää siinä. Harjoittelen samalla Luottamusta elämän kantamiseen, myös lasteni kohdalla. Olen saanut itselleni valtavasti uusia sisäisiä kokemuksia ja ihmeellisen syknronoinnin elämyksiä. Siltä osin en voi todella valittaa, vaan olla suunnattoman kiitollinen. Töissä on vielä kevätkiirus, mutta onneksi kesä on jo ovella. 

Juuri nyt olen syvissä mietteissäni, sillä suru-uutinen saavutti minut. Tässä kappale henkiystävälleni, joka lähti niin varhain, niin äkkiä. Hänen muistokseen, hänen itsensä minulle joskus antamansa laulun mukaan: Johanna Kurkela: "Nothing Else Matters" . Hyvää valon matkaa ja kiitos kaikesta!

Rakkautta, ei rajoja

Ollaan, ollaan, täällä ollaan. Poissaoloni blogimaailmasta voi tulkita vain positiivisesti: muuta tekemistä yllin kyllin. Tarve purkaa kirjallisesti on välillä, mutta kun on niin paljon jättänyt sanomatta, ei ole jaksanut rajauksiakaan miettiä. Olen vain mennyt ja tehnyt sitä, mitä kukin päivä on eteeni antanut.

Olen ollut onnekas, kun olen saanut matkustaa, piipahtaa sekä Berliinissä että Kuusamossa. Saksan matka oli kuin tsekki, jotta sain mielenrauhan lapseni pärjäämiselle maailmalla. Rukalla olimme TalonMiehen kanssa ystäväporukalla, tiiviissä mökkitunnelmassa. Onneksi olemme tunteneet toisemme jo muutaman vuosikymmenen, joten sopu kasariluvun mökissä oli taattu. Opin paljon uutta hiihtämisestä ja ruuanlaitosta, olihan asiantuntijat paikalla. Yleensä olen matkalla kuin matkalla kaatua muksahdellut. Niin nytkin, mutta siitä selvittiin pienellä lepopäivällä Tropiikissa.

Yksi vuosi on taas umpeutunut: kolme vuotta Pojan lähdöstä. Vaikka on kuinka klisee, että aika auttaa, niin pakko se on myöntää - onneksi. Ikäväitku ei ole enää syyttelyä, oliko pakko kuolla, vaan jonkinlaista tyytymistä tosiasiaan. Kiitollisuutta, että olit täällä, opetit meitä, saimme rakastaa. Ja rakastamme edelleen, sillä kyllä hän pyörähteli täällä energia-aaltoina muistopäivänä. Minä juttelin hänelle suoraan ja isänsä taas sai musiikkiviestiä tahollaan. Jotta elossa on, kuollut poikani.

Maailmassani on uusia ulottuvuuksia tai sanoisinko, että entiset ulottuvuudet ovat syventyneet ja syventymässä. Nämä kokemukset ovat tuoneet minulle merkitystä elämään ja sen jatkamiseen. Koen elämäni melkoisen mielekkäänä ja pidän itseäni jopa onnekkaana: olen selvinnyt monesta, vaikka välillä rimaa hipoen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ja minua rakastetaan niin paljon. Mitä ihminen muuta tarvitsee? 

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Kollektiivinen suru ja joulu

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.


Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille! 

Terveiset välillisesti

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Antimaterialisti?

Kerkeäjalkainen, aikaasaava, moneen ehtivä ja laajalle kaveripiirille sosiaalinen ystävä alkaa vanheta. Tekee kuten ennenkin, mutta väsyy. Eikä meinaa millään palautua normiarkeen. Vaatii tyhjää tilaa ja huutaa taas sisälle päin: missä minä olen, kuka minä olinkaan, haloo - ootko siellä vielä?

Onko tämä vanhenemista vai olenko muuttunut muutenkin? Olen ollut melko tarkka vaatteistani ja ulkonäöstäni, mutta havaitsen pikkulipsumisia. Kun en vaan viitti aina föönata hiuksia (menee ne noinkin, kuka huomaa). Kun en jaksakaan laittaa kuin vähän ripsiväriä yläripsiin (kattooko niitä kukaan). Uusia vaatteita pitäisi ostaa, mutta kun kaupungilla menee ne viimeisetkin energiat. Siistejä aikuisen naisen farkkuja olen ollut ostamassa varmaan kolme vuotta, mutta kehtoottaa projektin eli etsinnän ja sovituksen aloittaminen (eiks nää entiset mene vielä?). Ja niin edelleen.

Oikaisin myös jouluisissa sisustusasioissa ja muistin nämä postimyynnit, jotka ovat tänä päivänä tosin nettimyyntejä. Hyvä, että ovat. Jouluverhot, jotka olin päättänyt tilata, olivat netin reaaliaikaisen tilauksen mukaan osin loppuneet. Sain siis heti tilattua, sellaiset, joita oli tarjolla. Ei ollut niin väliä, etteivät olleet "juuri ne". Hyvät ja taloudellisen näköiset. Jää sitten rahaa johonkin muuhun, vaikka reissuun.

Josta tulikin mieleeni Münchenin joulutorimatkamme. Kirjoitan nyt paikassa, jossa en voi lisätä kuvan kuvaa, mutta laitan myöhemmin. Tosin kuvia otimme tod. vähän, sillä kamera taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, sameita kuvia. Emme myöskään shoppailleet, vaan marhasimme tuoksujen, värien ja tunnelman mukaan ihanilla joulutoreilla. Joen vartta luonnossa kävelimme myös, mutta emme napsaisseet vähäisestä ajasta matkaan vuoristoon, pysyttelimme lähinnä ydinkeskustassa.

Onneksi ei tarvitse (tänäkään vuonna) tehdä joulusiivousta, sillä siivoan mieluummin inspiraation ja voimien mukaan. Jos jotakin meinaa silti ko. homma stressata, olen nähnyt kiertokirjeen, joka päihittää marttojen ohjeet: Luo tietokoneellesi kansio "Kodin pölyt ja roskat". Valitse sitten se kansio ja poista se. Kun kone kysyy, haluatko varmasti poistaa "Kodin pölyt ja roskat", vastaa "kyllä".

Noin helppoa. Sitä paitsi tänne tuli sievä kerros lunta ja näin vanhat ja hämäräsokeat silmäni tykkäävät autolla ajamisesta enemmän. Valoisaa joulukuuta - sisäisesti ja ulkoisesti!

Elän. Tahdon.

Jälleen monenlaista: hyvää työimua, kansanparannusta, omia huikeitakin kokemuksia, elämään luottamista ja välillä luottamuksen rapisemista. Askarruttaa tuleva ikävä, kun ihmislapsi muuttaa kauas, tosi kauas. Jännittää, miten siellä asiat järjestyvät - kun minä kaikkivoipa äiti en ole varjelemassa. Pitää tuota luottamusta nyt opetella oikein olan takaa. Jotta luottamus elämään syntyisi, pitää jotenkin antaa menneelle elämälle anteeksi, että lause "kaikki käy hyvin" ei vaan pidä paikkaansa. Että vaikka emme ole suojassa ja turvassa, niin olemme kuitenkin. Osaanko tätä paradoksia selittää? Että turvallisuuden tunne pitää vaan kehittää, koska muutakaan ei ole. Luottaa, että ns. huonosti käyminen ei ole todellista, jollei hyvin käyminenkään. Kaikki kuuluu ihmisen elämään, koko kirjo. Vaikka tämän Tietää, niin suuren kolhun jälkeen oireilee kuitenkin tavalla, joka on... inhimillistä. Anteeksi antamista siis itsellenkin, kun olen tällainen pieni ja tavallinen ihminen.

Vietin täällä myös Pojan maallista syntymäpäivää. Ikäväkoskupäivää. Henkilökohtainen, kuten kuolinpäiväkin. Loppuelämäni taidan sen päivän nimissä kärsiä jotenkin. Ja toisaalta olla kiitollinen, sillä ilman Pojan syntymää minä en olisi minä. Hän opetti minut kasvamaan äidiksi ja sitten Äidiksi ja Äidiksi. Hän opetti minulle pyyteettömän ja ehdottoman rakkauden, elämänsä alusta sen loppuun asti - ja yhä sen jälkeen. Kyyneleeni ovat syviä ja suolaisia, arvokkaita ja tarpeellisia eivätkä mitään "ei-se-nyt-pääse-tuosta-yli-itkua". Jollei joku tätä ymmärrä, ihan sama, ei hän voikaan. Tämä biisi kuvastaa tunnelmaa kipuhetkinä, -päivinä:
Tears in Heaven

Mutta nenä on jälleen niistetty ja uusia mielenkiintoisia polkuja näkyy edessä päin. Valintaa, rajallisen ajan kanssa junailemista. Elämänhaluni ja kiinnostukseni, mitähän on tuon oven takana, ovat nousseet, sen huomaan itsekin. Lisäksi - minä onnellinen - pääsen kohta pikkumatkaselle TalonMiehen kanssa. Kerron sitten.

Ai, että mItä minulle kuuluu?

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk. 

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:

• Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
• Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
• Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
• Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
• Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
• Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
• Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää. 
• Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti. 
• Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
• Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
• Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.

Hyvää viikonloppua teille!

Normaalia elämää?

Olisikohan tämä sitä normaalia elämää? Teen töitäni, tapaan ihmisiä, juttelen ystävien kanssa (tuenkin muutoksissaan), teen ruokaa, syön hyvin, jumppaan sen verran kuin nyt kipeä selkä antaa myöten, saalistan suppilovahveroita (onnistuu tänä vuonna hyvin), käyn fysikaalisessa, luen hyviä kirjoja ja nyt tilattua Hesaria, käyn mielenkiintoista kurssia. Ja ennen kaikkea koen pientä, hyvää kiirettä. 

Tämä on tavallisin syksy sitten vuoden... Jo 2007 syksyllä alkoi joltakin osin rytistä, 2008 olin tuskainen, 2009 surusumussa, 2010 selviämässä ja nyt: aika tavallisesti! Tavallinen arki on arvokkaan ihanaa, sen voin taas todeta. 

Pieniä ihmeitä kulkee matkassa, tekee arkeen makua ja merkitystä. Kun vähiten odottaa, tulee jonkin jännä pieni todistus toisen maailman olemassaolosta tai omista sisuksistaan löytää avaamattomia ovia. Pienikin raotus ja kurkistus ovenraosta riittää joskus saamaan leveän hymyn huulille, tuntemaan onnea ja elämäniloa.

Mitäpä tässä muuta jahkailemaan kuin lähden putsaamaan loput suppilovahverot, siivoamaan muutaman vaatekaapin tai tekemään jotakin muuta kotihommaa. Tai sitten lueskelen jotakin. Sillä vaikka yksityisyrittäjä olenkin, viikonloput pyrin pyhittämään kaikelle tälle. Silleen normaalisti.

Saadut sanat

Leena Lumen blogissa oli haaste, jonka nappasin ja laitan kiertämään: 

"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."
 
Omalta osaltani tehtävä menee näin:

Huominen - toivo, joskus riittävän pieni askel otettavaksi

Musiikki - pieni tyttö pöydän päällä, sormet liukuvat kosketinsoittimella, pitkät hiukset peittävät kyykkylapsen, soittaa korvakuulolla kaiken sen minkä äsken kuuli

Luovuus - päästää sielun lallattamaan itseään ilmoille, maailmalle, toistenkin iloksi

Muisto - kipeä tai kaunis tai kipeänkaunis

Maanosa - mieluummin maan osa, ollaan täällä kaikki samalla viivalla, kuitenkin 

Ken haluaa leikkiin mukaan, kertokoon, niin ojennan muutaman mielessäni liikahtavan sanan määriteltäväkseen! 

Syksylappi sydämessä

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.


Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

Tikattu ja pysäytetty

Olen vähän hidas vasenkätinen, siksi lyhyet terveiset. Olen telonut oikean käden sormia säilykepurkeissa ja tutustunut täten päivystyksen ripeään tikkausoperaatioon. Ihania, nuoria lääkäreitä ja hoitajia.

Töitä ja liikkumista paikasta toiseen innolla, mutta loma pohjoisessa lähenee. Olen käynyt Lapissa tavella ja kesällä, mutten koskaan ruska-aikaan. Nyt se onni koittaa - paitsi kohde on sama, josta 2,5 vuotta sitten lähdin kesken kaiken kuolemanitkun kanssa. Ajattelin silloin, etten enää koskaan voi mennä Saariselälle, mutta porukka vie nyt sinne. Ristiriitaista. Mutta toki menen, olen rohkea tässä.

Mitä sunnuntaina kotitöihin tottunut ehtoinen emäntä voi nyt tehdä? Lähtee iltapäivällä lenkille, mutta muuten taidan laittaa nenän kiinni kirjoihin, on nimittäin taas jokunen (18) lainassa.

Pysykää ehjinä!

Sisältäni portin löysin

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Kesän ja syksyn rajamailla sekä palautusoikeus

No niin, oikein hyvin puri tämän kesän kehoreseptini: liikunnan vähentäminen ja syömisen lisääminen. Tuloksia on saavutettu muutaman kilon verran! Ennen kaikkea nautin elämästäni täysin palkein ja vailla katumista - mikä vapautus entiseen!

Yhtä lailla olen nyt toooosi iloinen, että polvi on parantunt, liikunta on alkanut eikä arkiateriat enää tarvitse olla pitkiä juhla-aterioita. On ihan siistiä taas laittaa rajoja herkuttelulle, miettiä vähän mitä syö ja kuinka paljon. Erityisen mieluista on taas tehdä kävelylenkkejä, hikoilla hotjoogassa ja puuskuttaa zumbassa. Levon jälkeen keho sanoo tästäkin, että kiitos.

Nyt myös ymmärrän heitä, joille kiloja on kertynyt enemmän, kenties pitemmältä ajalta. Kuntoilun aloittaminen ei nimittäin tässä alkuäheltäessä tunnu yhtään kivalta, olin oikeastaan kauhistunut siitä, miten vähän enää jaksaa. Onneksi laittavat salien ovet kiinni tuntien ajaksi, mieli teki luikkia karkuun, niin vaivalloista se oli. Kun sitten sen kaiken vaivan on kuitenkin kärvistellyt, tulee heti upea ja hoikempi olo. Samalla jo kokemuksesta muistaa, että kerta kerralta kunto kasvaa, maasta taas ponnistetaan.

Kesällä yksinkertaistin myös luontaistuoterepertuaariani, jätin joitakin (maksaa rasittavia?) pillereitä pois. Olin yhden tuotteen ostanut ennen tätä päätöstäni ja päätin kysyä, ottaako liike takaisin avaamattoman pahvipaketin ja vaihtaa muuhun tuotteeseen. Otti se. Jäin juttelemaan toisen myyjän kanssa, kun paketin vastaanottanut myyjä tuli takaisin luoksemme ja näytti, että onhan tätä käytetty: Jaahas, olikin nielaissut siitä paketista muutaman pillerin, hups kun noloa. Siinä sitten naureskeltiin, että tällainen huiputusyritys tällä emännällä. Kotona olin entistä tyytyväisempi, että paketti tuli avattua liikkeessä. Nimittäin löysin sieltä kaiken kukkuraksi yhden irrallisen, punaisen Burana neljäsatasen... Olisipa siinä ollut uudelle asiakkaalle valittamisen aihetta, vaikka särkylääkkeen olisikin saanut kaupan päälle.

Syksyn alku: me like!

Jokin on toisin

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Nocturne-kesä

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

Rakkautta

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Sattumaa?

Istun sohvalla ja lepuutan salaattiannosvatsaa. Menossa on mm. matonpesu-urakka, jota en voi oikeana urakkatyönä kuitenkaan ottaa = kädet eivät kestä. Silti mukavaa hommaa, vähitellen puhdasta painepesurilla sutsuttaa, samalla tietäen, etten ainakaan omalta osaltani kuormita läheistä järveä. Pyykkikone puolestaan jyskyttää tyynyjä yksi kerrallaan. Tällainen kesätyö on ihan kivaa.

Mielessäni kuitenkin isot asiat. Kaivoin aamulla vanhasta digisäilöstä esiin valokuvia ja kopioin niitä uudelle koneelleni. Lähinnä veri veti taas Pojan kuviin ja jäin tuijottamaan yhtäkin, jossa hän oli TalonMiehen syntymäpäivillä rennon oloisena, puvun takki päällä. Katselin Pojan vieressä olevaa miestä myös sen enempää ajattelematta. Tunnelma oli taas kuitenkin kaihoisa ja soittelin samalla Youtubesta Missä muruseni on ja vastaavaa. En itkenyt.

Meni pari tuntia ja sain suruviestin. Ko. mies, jonka vieressä Poika seisoi valokuvassa, on nyt murheen aallon pohjalla: hänen lapsensa kuoli...

Viikonlopuksi on tulossa jotakin erikoista. Olen hyvän ysävän kanssa menossa Turkuun henkisille kesäpäiville. Ihku innolla odotan sitä matkaa, vaikka yritän olla myös liikoja odottamatta. Ainakin saan ystävän kanssa olla yhdessä kolme kokonaista päivää ja se on Lomaa vasta se!

Comojärveä kuvin

Ciao!

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

Meikittä?

Jotkut on varmaan havainneet Facebookin kampanjan "Meikittömänä töihin ympäristöystävällisen kosmetiikan puolesta", jossa porukka 6.6. aikoo tehdä tämän suuren jutun eli mennä töihin ilman naaman laittoa. Sitten siihen kilvan osallistuvat ne, jotka eivät koskaan muutenkaan meikkaa ja kertovat olevansa tosi luomuja luonnostaan. Ja nättejä näyttävät olevankin.

En osallistu. Oikei, jos olisin koko päivän kotona enkä tapaisi kuin naapureita ohi mennen, niin sitten. Mutta kyllä minä ihmisten ilmoille lähtiessäni tahdon ainakin peittää kroonisesti tummat silmänaluseni ja sipaista huulipunaa/kiiltoa kuiville, kalvakoille huulilleni. Kuudes kuudetta aidon laittaa ihan normaalit ripsiväritkin.

En mieti tässä nyt ko. kampanja ympäristöystävällisyyttä, vaan aloin pohtimaan yleensä meikkaamista ja sen puolesta ja vastaan olemista. Onko se nyt niin paha, jos meikkaa? Olen koko ikäni tykännyt meikeistä, mutta pakkelikuono en ole. Minusta on ihanaa ehostaa silleen vähän, että on kivan näköistä. Ihan yhtä mielelläni peseydyn, laitan hajuvettä, pukeudun siistiin - usein myös kivan näköisiin tai ainakin väreiltään harkittuihin - vaatteisiin ja usein teen sen myös tässä kotona.

Joskus kuulkaas nautin suunnattomasti, kun on naisporukassa jossakin ja siellä saa RAUHASSA meikata. Että kaikki meikkaavat ja se on osa naisena olemista. Tai ettei se ryhmän ainoa meikkaamaton huomauttele, että minä en kyllä käytä joka aamu tuollaista viisiminuuttista noin turhaan hommaan, kelpaan tällaisena.

Onko tässä jälleen kerran kyse erilaisuuden sietämättömyydestä, vähän kuin työssäkäyvät ja kotiäidit? Joko meikkaat arkena tai sitten et. Onko siinä pakko olla puolesta tai vastaan? Riippuu tasan, missä porukassa kuljet, niin tunteella siihen jotenkin suhtaudutaan. Ja kauheesti puolustellaan omaa kantaansa. Kuten minä tässä.

Tunteet ovat tässä muutenkin hieman kuumentunteet jo heti aamusta. Tasan klo 8 soitti eräs virkamies ja sain kaikki ammatilliset taitoni käyttää siihen, etten provosoitunut hänen palopuhestaan. Vähän meinattiin toistemme päälle puhua, mutta jotenkin sain kieputettua vastapuolen yhä uudelleen rauhalliseksi. Tunne jäi vain puhelun jälkeen itselleni ja nyt puran sitä vaikka tähän meikkiasiaan. Ja täysillä tunteilla.

Miltäs teistä tuntuu? Minä ainakin lähden tästä kohta meikkaamaan!