Kevät retkineen

Kevään alku on tuntunut nyt oikeastaan paremmalta kuin kolme edellistä, joihin mahtui ahdistusta, huolta, hätää, tuskaa, itkua, lohduttomuutta ja ikävää. Ikävä on edelleen, mutta aina helpompana tavallisessa arjessa. Tiukka muisto tai jokin asiayhteys tuo sen kirpeänä päälle, mutta kokemusta alkaa olla jo ns. selviämisestä. Tietää, että kaikki menee ohi, tämäkin tunne. Kuten elämä. Työssäni olen myös kohdannut ja käsitellyt nuoren ihmisen kuolemaa. Kaikenlaisia elämäntarinoita vaan on, kestosta ei ole etukäteistietoa.

Pääsiäisenä me sisarukset teimme metsäretken ja tämäkin tätsy katsasti eka kerran omien tiluksiensa rajat omilla jaloillaan. Totesin, että jotakin pysyvää olen saanut perintönä ja jotakin pysyvää jälkeeni jääköön, mistään tuottavuudesta ei valitettavasti tällä hetkellä voi puhua. Mutta tämän vanhan maapalan tahdon antaa eteenpäin kuten olen sen saanutkin. Sukupolvien kosketus oli jotenkin konkreettista seurueen tarpoessa keväisessä risukossa ja lopuksi juodessa eväskahvit.

Kohtasin metsässä väriläiskän, kuvassa näkyvän kevätkukan. Kuka tuntee tyypin?

Valivali kevät tuli

Keinun juuri nyt riittämättömyyden ja levollisen kotona olemisen tunteen kiikkulaudalla. Olen ollut tänä talvena ahkera, siis töissäni. Olen mennyt, tehnyt, kohdannut ihmisiä, istunut toimistossa ja selvittänyt paperityöt. Kotini on ollut kääntymispaikka, joka on odottanut emäntää (ja isäntääkin). Hektisten viikkojen jälkeen teimme päätöksen, että emme lähde a) tällä viikolla ystävien kanssa Lappiin b) nyt pääsiäisenä ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Tarvitsemme kotona olemista, toistemme tapaamista. Eikä yhtään vähäisempänä: koti tarvitsee meitä.

Olen seissyt pari tuntia keittiössä silittäen verhoja ja puhdasta pyykkiä - huh, kylläpä niitä on kertynytkin. Oikeesti pidän silittämisestä ja äänikirja on siinä oiva apu, mutta nyt jalat ovat väsyneet kivilattialla seisomisesta. Silittäessäni en voinut olla näkemättää keittiön kaapin ovia, tahroja tiskikoneen helmassa ja vähän kaikkialla näkyvää pölykerrosta. Tiedostin samalla kaappien sisälmykset ja niiden epäjärjestyksen. Kun verensokeri alkoi laskea ja pyykkikone lauloi talvivaatetta, muistin myös vaatekaappien räjähtävät sisukset. Paistoin välillä pekonia ja munia appeeksi ja jatkoin, mutta nyt huilin näitä jalkojani ja rupattelen teille.

Tarkoitus olisi lähteä ulos - vihdoinkin, sillä kroppa huutaa happea - rapsuttamaan vielä lumen valtaamaa pihaa joistakin pälvikohdistaan. Mutta kun - piru vie - vanha ei vaan jaksa ihan heti.

Eniten tässä pysähdyin miettimään kuitenkin sitä, että riittääkö muilla aika kaikkeen: toimivaan ja täyteläiseen työelämäarkeen, siistiin kotiin siivottuine kaappeineen jne.? Sisustamisesta puhumattakaan. Minusta tuntuu, että tehtävälistani vain kasvaa enkä ehdi kuin priorisoida ne tärkeimmät. Miksen minä pysty näistä lukemattomista kotitöistä nauttimaan?

Lienee eka kerta, kun näitä täällä blogissani tuskailen, mutta kaikkeen en näköjään repeä minäkään. Nyt tuntuu, että tämän kokoisen kodin ja tontin hoitamiseen voisi palkata kokopäiväisen sisäkön ja puutarhurin.

Äh, valitan vaan siksi, että tiedän aina olleeni tässä ristiriitainen: pidän siististä ja puhtaasta, mutta inhoan siivoamista. Kun luen kauniita blogeja ja selailen lehtiä, saan sen käsityksen, ettei minunlaisia juuri ole. Muut taitavat tyynesti houmingin ja elämä on yhtä ratulaa.

Täällä ei nyt ole. Terveisin kiukkupää.

Kuvahaaste

Illusiah kierrätti haasteen, jossa otetaan neljännen albumin neljäs kuva, julkaistaan se ja kerrotaan siitä. Oikaisin vähän, enkä lähtenyt kaivelemaan paperikansioita. Oikaisin myös siinä, etten ottanut lärpäkettäkään (en tiedä, mikä tuo koneen näköinen, huriseva otus on, joka kiinnitetään tähän koneeseen ja sieltä löytyy vanhat digikuvat), vaan pokkana tämän uuden koneen neljännen kuvakansion. Sattui somasti Barcelona 11/2010, mutta neljäs kuva... hmm. olisi Barcelonasta parempaakin näytettävää ollut.

Mutta näin vehmas näky oli hotellimme ikkunasta, pieni puisto kuin verho. Ei uskoisi, että olimme sen kuusi päivää keskellä kaupunkia, yliopiston vieressä, lähellä La Ramblasin pohjoispäätä. En ole täällä blogissa matkastani kertonut, mutta oman kokemuksemme perusteella suosittelen sitä lämpimästi. Marraskuussa oli hienot, kuivat syksyiset ilmat, jaksoi hyvin marhata katsomassa kaikkea huikeaa. Ja katsomista riitti! Suurimman vaikutuksen teki La Sagrada Familia kirkko. Jollette ole sitä nähneet/kokeneet, niin googlatkaa kuvia ja kuvitelkaa, miltä tuntuu sen vieressä ulkopuolella tai sisällä. Olimme TalonMiehen kanssa mykistyneitä ja hyvin hartaassa mielentilassa siellä hipsiessämme.

TalonMies on muutes tällä hetkellä työmatkalla Portugalin huhtikuussa. Siellä olisi nyt hieno ilma, suorastaan helleaalto, mutta herra painaa töitä kaiket valoisat ajat. Eilen ilmeni, ettei vapaapäivää, edes puolikasta, ole tiedossa. Tuo ei ole tervettä, sanoin hänelle ja TalonMies lupasi kertoa kotisuomen terkut muillekin raatajille.

Näihin eurooppalaisiin tunnelmiin päättyy tämä meemi.

Ai niin: Ottakaa mukaan tämän, ken haluaa!

Kuka, mitä, missä, millä, milloin ja mitä mielessä nyt?

Tähtisilmälle kiitos haasteesta! Jatkakaa kaikin mokomin kuka vaan.

Kuka?
Pilviharso, herkkä ja vahva, iloinen ja suruinen, aktiivinen ja passiivinen, ei mitenkään yksiselitteinen, alati sopivanikäinen Nainen.

Mitä?
Elää täysillä yhdessä kera rakkauden ja pelon.

Missä?
Maalla, umpitien päässä, lintujen laulun seassa, pupujussien ja lumen saartamana.

Millä?
Matkat autolla (kun on pakko), lyhyet pyrähdykset juosta kipittämällä, yleisenä käyttövoimana valo ja rakkaus.

Milloin?
N y t.

Mitä mielessä nyt?
Illan meditaation riemuhetki.

Uusi alku

Viime yönä painajaisia: Jäin unessa yksin, kun TalonMies kuoli Korean työmatkalla. Hirvittävä tuska, ymmärsin leskiä yhä enemmän! Mietin, että miten tämä silti koskee, vaikka Lapsen kuoleman jälkeen luulin, ettei mikään satu enää. Toisessa unessa esittelin suvulle ja suurelle väkijoukolle katedraalia, jossa olin asunut. Kun läksin etsimään kadonnutta äitiäni katsomaan sitä, sillä aikaa tyhjensivät koko kirkon, hushus pois vaan kaikki ja vesiletkuilla kaikki puhtaaksi.

Mutta arkea olen tässä elänyt, aloittanut taas uuden vuoden kuoleman vuosipäivän jälkeen. Ehkä siis ajanlaskuni on muuttunut kevätpäiväntasauksesta lähtevään. Kuluneella viikolla olen maalannut ja uppoutunut muutenkin visuaalisiin kokemuksiin. Paitsi sitä ei varsin edusta tylsä verottaja, jolle taas pitää postia laittaa, pah.

Ja tänä aamuna verta pakkiin, lonkkaa kuvattu etc. Jospa saisi jotain diagnoosia yökipuun.

Muistopäivä

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Takaumia ja tarkoituksia

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

The Gorgeous Blogger

Kiitos, Tähtisilmä ja Helena tunnustuksesta! Vaikka olen usein paljastanut sitä sun tätä, niin tässä lisää. Meijerielämää -blogista löysin vielä muutaman extrakysymyksen, joihin myös täten vastaan.

1. Milloin aloitit blogisi? Aloitin blogini jo vuonna keppi ja keihäs, tässä tapauksessa kesällä 2007. Tosin eka blogi on jo haihtunut taivaalle, mutta Pilviharson nimi on pysynyt samana.

2. Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet? Alussa kirjoittelin tavanomaisista arkiasioistani, mutta iso pyörä alkoi pyörimään enkä osannut kokonaisvaltaisesti elävänä ihmisenä pysyä entisissä raameissani. Annoin vaan tulla sen, mikä tulee. Tämä uudempi - syksystä 2008 alkaen perustettu - blogi Takana kirkas taivas muuttui surublogiksi. Käsittelen siis aikalailla äidin surua aikuisen lapsen kuoleman jälkeen, muun arkijutun osuus on ollut vähäisempää. Esoteeristen ja elämää suurempien asioiden kirjoittaminen on myös lisääntynyt, vaikka niiden kanssa olen toki elänyt parikymmentä vuotta.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen? Ei yhtään mikään tai sitten kaikki blogit ovat omalla laillaan erityisiä. Suuri suru aiheena toki rajaa lukijakuntaa ja se on ihan ok. Toisaalta lohdullinen elämänkatsomukseni on puhetta sekä itselleni että muille sureville.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin? Blogi-termi oli v. 2007 minulle uusi tuttavuus ja ihastelin näitä "nettipäiväkirjoja" sekä elävää kommunikointia. Kokeilumielessä lähdin ja ikuisessa kirjoittamisen halussa tietenkin.

5. Mitä haluaisit muuttaa? Sinällään en varmaan muuttaisi mitään, mutta lopettamista olen harkinnut monen monta kertaa. Tapa, millä lopetan, on mielessä vielä jäsentymätön. Joko salasanan taakse tai sitten koko paketti vain joskus häviää täältä. Ainoa, mikä on lopettamispäätökseni saanut lykkääntymään aina eteenpäin, olette te lukijat, kommentoijat ja sitä kautta myös uudet tuttavat (vaikkei nähty vielä ollakaan).

6. Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella? Kuten sanoin, surublogihan tästä tuli. Elämä muuttui, matka muuttui, blogin sävy muuttui.

7. Parasta mitä blogisi myötä sinulle on tapahtunut? Tuki elämäni vaikeimmassa kohdassa Lapseni kuoleman jälkeen. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa sekä toisten surevien kohtaaminen virtuaalimaailmassa.

8. Kadutko jotakin postaustasi? En oikeastaan tai sitten kadun koko pakettia. Tehty mikä tehty, mitä näitä katumaan.

9. Tekisitkö jotakin toisin, jos aloittaisit bloggauksen nyt? Menee tuohon äskeiseen, etten jää katumaan tällaisia asioita. Tämä on tavallista elämää, en minä tällä mitään ihmeitä edes havittele, edes suuren suurta lukijakuntaa.

10. Millaisia blogeja itse luet/katselet mielelläsi? Luen mielelläni joko syvällisiä ja ajatuksia herättäviä tai sitten arkielämästä mukavalla/taitavalla/hauskalla tavalla kirjoitettuja blogeja. Aika monenlaisia. Katselen myös mielelläni kauniita blogeja, ihailen niitä, vaikken itse kuvien kanssa touhuakaan.

Meemi on kiertänyt jo niin monessa lukemassani blogissa, jotten osaa muuta kuin sanoa, että napatkaa, ken haluaa.

Ihana Emma

Oih ja aah, nautin niin Emma Salokoskesta. Valon ja kevään lupauksen lisäksi nauttikaa tekin ja napatkaa tästä.

Elämäni ollut täyttä ja niin hyvää kuin tässä vain voi olla. Olen saanut itkeä yksin ja yhdessä (enkä vain omia surujani), mutta erityisesti olen saanut olla iloinen pienistä asioista.

Olen nyt vähäkirjoitteinen, mutta sillekin on hyvät syynsä.

Loppuun käsittelemätön

Tämä lainaus on nyt pakko kirjoittaa. Ei siksi, että asia olisi vain minulle ajankohtainen (ollut jo kohta kaksi vuotta), vaan siksi että ympärilleni katselemalla törmään tähän nyt räikeästi: ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että "vieläkin" suree oman lapsen (vaikka kuinka aikuisen) kuolemaa. Asetun tässä barrikadeille puolustamaan kaikkia lapsensa (tai muun rakkaan) menettäneitä lainaamalla kirjasta Kübler-Ross - Kessler: "Suru ja surutyö" sivua 185:

"Gwenin on mahdotonta koskaan keksiä mitään, jonka avulla jättää Johnny taakseen. Johnnya ei voi jättää menneisyyteen ikään kuin hän vain olisi muuttanut pois kotoa. Hän on aina oleva osa Gwenin menneisyyttä ja elävä hänen sydämessään, niinpä ei ole realistista pyrkiä lopettamaan suremista. Gwen selviytyi. Hän sai miehensä kanssa muita lapsia, mutta ei koskaan sulkenut Johnnyltä ovea mielessään. Sen sijaan hän oppi elämään pysyvä tyhjä kohta sydämessään. Hän ymmärsi kykenevänsä hyväksymään vain sen, että kuolema oli tapahtunut ja että hän kehittäisi tapoja elää sen kanssa. Gwenille ei asiasta kuitenkaan koskaan tule "loppuun käsiteltyä"".

Jo suruni alkuvaiheessa eräs viisas nainen sanoi minulle, että älä edes odota, että toiset ymmärtävät. Eivät he ymmärrä. Silti huomaan tässä paasavani tärkeää asiaa kaikkien surevien puolesta. Älkää tuomaroiko toisen ihmisen surua! (Jätän viimeisen lauseeni kauniisti lyhyeksi, vaikka ajatuksissani tulee toisenlaista tekstiä nyt vimmapäissäni...)

vaikka sattuu...

Mistä näitä riittää? Kaikki kolahtaa ja kolisee taas...

Mä annan sut pois...

Näiden tähtien alla...

Jos sua ei ois ollut...

Pitkän, hyvän jakson jälkeen, tässä taas mennään. Takkuan, kompastun ja kaipaan niin sanomattomansuunnattomasti. Ikinäkö tää ei helpota!??!?!?!

Junaa ja muuta menoa

En pidä tästä: joku ikävä lähde (Puolasta ym) visiteeraa blogillani kymmeniä kertoja päivässä. Ugh. Miten tähän pitäisi reagoida?

Muuten olen ollut menossa niin hyvin kuin kipeällä lonkalla ja takamuksella pärjää. Jo kaksi viikkoa onnettomuudesta, vanha vaiva lisukkeena. Lääkäriaika maaliskuun puolessa välissä. Jo?

Siinä ne huonot uutiset. Hyvää ollut paljon enemmän. Ihania meditaatiohetkiä, valoisia ihmeitä ja sattumuksia tavallisessa arjessa. Eikä vain minulla, vaan myös samanmielisillä ympärillä. Onko ajat todella muuttumassa?

Sitten vielä ihmettelysektorin asiaa eli JUNASSA NÄHTYÄ:

Kävelin ravintolavaunusta pois ja jäin miettimään, mikä siinä tungoksessa häiritsi silmääni. Ah, olemme Suomessa! Keski-ikäisistä koostunut työporukka keskusteli kahvikupposten ääressä. Kaikki pukupäällämiehet istuivat kaffella ja naiset seisoivat kiltisti pöydän ympärillä.

Asiayhteydessä pakko muistella Irlantia vuonna keppi ja keihäs. Tulin TalonMiehen kanssa pubiin suomalaisten miesten luo. Pubi oli aivan täynnä, joten saimme vain seisomapaikat, toiset istuivat. Ei mennyt kauaa, kun toisesta pöydästä riensi irkkumies tuomaan minulle tuoliaan. Hän ei kuulemma kestänyt katsoa sitä, että nainen joutuu seisomaan. Tuntui hyvältä, myönnän.

Pulp pulp

Sellaista aikaa, että kuplii kaiken aikaa. Hyvää siis. Ihan kuin jokin kansi olisi poistunut sisäisestä ruukustani ja ideoita tulee niin että päätä huimaa. Valitettavasti (?) ideani eivät liity mitenkään kodinhoitoon tai sisustukseen, vaan työhöni ja toisten ihmisten iloksi - sitä kautta minunkin. Nyt niitä oraita on vain sen verran paljon, että karsittava on. Luovan ihmisen on kuulemma jätettävä puolet upeista ideoistaan pois, sillä kaikkea ei vain ehdi tehdä. Tai sitten ei ole aikaa istua ja ihmetellä. Meinaa nimittäin tulla kiire ja aika kulkee liian nopsaan...

Vuosia sitten luulin, etten ole lainkaan luova. Ymmärsin silloin luovuuden ainoastaan käsillä tekemiseen, taiteellisuuteen ja muuhun näkyvään. Nyt kun luovuusruukkuni kansi on revähtänyt auki, en epäile hetkeäkään, etten olisi luova. Ehkä en ollut vain valmis, ehkä vain olin väärässä ympäristössä.

Kermakakkuelämäni (huomaako tämän vitsiksi?) päälle humpsahti vielä tähtihetki meditaatioillassa. Täysi ylläri eikä kuitenkaan liity edesmenneeseen Lapseeni. Jotakin, jota en ole osannut odottaa, mutta joka laittoi minut kiitolliseksi, nöyräksi, iloiseksi ja onnelliseksi. Todiste taas, että elämä on Iso Asia.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että yhtä lasta on loppumaton ikävä. Uskon kuitenkin, että hänkin on onnellinen onnestani.

Ikävänä uutisena voin kertoa sen, etten juokse nyt aamupostia laatikolta. Kaaduin eilen omalla työtuolillani istuvilleen tähän lattialle ja vaapun nyt kuin ankka. Hehheh.

Täysillä

Sanon tuolla sivupalkissa, esittelyssä, että kuljen suuren surun kanssa. Reippaana naisena en haluasi sitä enää niin ilmaista, sillä päivittäinen elämäni on aika tavallista. En itkeskele suruani vähän väliä (enää), en kaiva kaikkea Lapseeni liittyvää esiin (valokuvia, muistoja päästäni), välttelen kohtaamasta flash backejä, kuoleman tapahtumaan liittyneitä kipeitä tunteita ja kuvia eli pyrin elämään ihan tavallista elämää. Mutta silti. Silti tunnen olevani poikkeus tai huutomerkki. En vaan ole tavallinen, en vain elä tavallisesti. Jokin minussa on niin perustavaa laatua muuttuneena, etten tiedä sitä itsekään. En tahtoisi kulkea suuren surun kanssa, mutta se vaan on niin. Minussa on jokin uusi osa, joka on pysyvää. En halua olla marttyyri ja sen pahimman kokenut, mutta en vain toimi kuten ennen. Onko nyt siis pakko sanoa: onneksi. Olenko siis tarvinnut tämän kaiken, jotta minusta tulee minä, aito, syvin ja sisin? Ei, ei teidän tähän tarvitse vastata, kun minäkään en tiedä. Mitä vanhemmaksi elän, sen vähemmän oikeastaan tiedän mistään mitään. Elän vaan. Ehdoitta.

Olen ollut ikäiseni sukulaisen hautajaisissa. Olen hiihtänyt rakkaan kanssa. Olen nauttinut vähähiilaria ja sen päälle taas vähän hiilaria. Olen nauttinut seurasta ja yksin olosta. Olen saanut uuden tietokoneen ja paljon uusia ideoita. Olen keskustellut henkeviä sekä netissä että livenä. Olen huomanut olevani rajallinen, joskin hyvää tahtova olento, joka uskoo elämää olevan muuallakin kuin tällä planeetalla vain tässä nimenomaisessa elämässä. Olen ihaillut ja kunnioittanut kaikkia muita toisin uskovia. Olen rutistanut eläviä rakkaita ja jutellut kuolleitten kanssa. Olen sanonut elämälle kyllä, mutta saman myös kuolemalle. Minut saa heti poistaa täältä, kun homma on selvä - mutta sitä ennen: Täysillä.

Hyvää sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

Elämää Eteenpäin - kyllä!

Hyvää tätä vuotta! Joulu luikerreltu läpi, mutta jotenkin helpommin kuin edellinen joulu. Varhain jouluaattoaamuna olen saanut kokea jotakin Elämää Suurempaa, oman tähtihetkeni ja aiheena tietenkin toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Sitä hetkeä muistellessani mustimmat ikävän ajatukset ovat laimenneet oitis. Ihanaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - täällä sekä siellä toisella ulottuvuudella. Näillä mennään nyt, yritetään ainakin.

Olen ilmeisen työorientoitunut, sillä innolla kävin arkeeni käsiksi ja olen touhunnut tässä kotitoimistossa kaikenlaista, uuttakin. Työni on voimavarani, yksi asia josta tietoisesti olen ottanut kiinni. Onneksi on näin: hyvä ja mieluinen työ.

Monia joulun jälkeen mietityttää ruoka. Myös minä tässä vaihdan ravintoa vähähiilarisempaan, sillä se sopii minulle hyvin. On vain joskus niin pulmallista taikoa nopsaan ja nälkäisenä jotakin muuta syötävää kuin leipää tai pastaa. Semminkin kun verensokeri on tätä heilahtelevaa sorttia. Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, sillä kaikkinainen itsensä pakottaminen on minulle vaikeaa. Mieluummin yritän lempeästi kannustaa kuuntelemaan itseäni kokonaisuudessan.

Kuten tarvitsen aina hengen ravintoa. Olen Tagoren ystävä, kiitos siitä Hannelle, joka johdatti minut Tagoren ruonojen pariin. Tässä teille yksi maistiainen:

Kun kuolema tulee ja kuiskaa minulle:
”Päiväsi ovat lopussa”,
sallikaa minun sanoa hänelle: ”Olen elänyt rakkaudessa
en pelkästään ajassa.”
Hän kysyy: ”Tulevatko laulusi säilymään?”
Silloin vastaan hänelle: ”Sitä en tiedä, mutta
tämän tiedän: usein laulaessani tunsi,
että olin löytänyt iäisyyteni.”

- Rabindranath Tagore

Rauhallista Joulua

kaikille lukijoille toivottaa Pilviharso

Mikä joulu sieltä tulee?

Kylläpäs nyt taas pistää miettimään. Joulu nimittäin. Tulossa on siis toinen joulu Lapseni kuoleman jälkeen. Erilainen, ei-kutsuva. Mutta toisaalta...

Jokin katkesi jo viime jouluksi ja hyvää oli se, että hävisi pienikin joulustressi (minun mittakaavassani). En (valitettavasti) ole askarteleva sisustaja, vaikka teidän kaikkien ihania blogeja huokaillen ihailen. Minun joulussani oli kuitenkin tiettyjä koristeperinteitä, joita bruukkasin noudattaa. Viime jouluna en sitä joulukuusta meinannut jaksaa koristella, valoköynnöksistä puhumattakaan.

Nyt tämä kulinaristi huomaa taistelevani ruuan kanssa. Jopa kahdeksi juhannukseksi olen valmistanut sekä perinteistä että uutta kokeiltavaa, mutta nyt on tulossa toinen joulu ruoka/leivonnaisMINIMEILLÄ. Sitä nimenomaan jäin nyt aprikoimaan.

Minkä verran kyseessä on perinteisestä perheen juhlasta, siitä kun kaikenikäiset lapset tulevat äidin luo syömään niitä tosi perinteisiä ruokia? Eli yksi oleellinen on poissa - se vaikuttaa.

Mitä vaikuttaa se, ettei lähisuvussa ole enää pienokaisia? Ehdottomasti ihaninta joulua vietetään pikkulapsiperheissä, oli siinä sitten lapsen, äidin tai mummon roolissa. Perheessämme on oikeastaan enää yksi vakinuori, joka hänkään ei joulupukkia enää pelkää. Ei taida nähdä tonttujakaan, ateisti kun on. Jokin taika on poissa.

Entä sitten tämä normaali keski-ikäistyminen? Minulle on tänä vuonna tullut Maku-lehti (kiitos hyvän lehtimyyjän), jonka joulunumeron olin lukematta heittänyt lehtipinoon. Nyt napostelin hyvää Mustaleimajuustoleipää, selasin, luin ja melken huokailin reseptien perään. Vaikka kuinka paljon uutta kokeiltavaa - vaan en taida viitsiä... Tunnistin siinä äitini, joka suorastaan "heittäytyi" osaamattomaksi, minä taas kokeilin silloin kaikkea uutta ja loinkin niitä uusia perinteitä. Työnjakomme oli kätevä, kun äiti teki juuri ne vanhat hyvät. Näköpiirissä ei ole ruuanlaittamisen manttelinperijää, lähtenyt Lapseni olisi ollut. Itse en viitsi enää, en jaksa enää. Olenko väsynyt vain ikäni 50 vee mukaan vai onko elämä väsyttänyt minut (tilapäisesti?) ennen aikojaan?

Entä tämä herkuttelusyyllisyyskysymys? Kukaan meistä ei voi välttyä siltä tiedolta, että tammikuun alussa olemme lihottaneet itsemme "tinttaruualla" ja makeilla herkuilla niin, että laihikselle vaan, tavalla tai toisella. Parempi kun ei leivo mitään, niin ei tule syötyä. Noh, TalonMies ja Nuori huolehtivat kyllä kauriin katseillaan, että herkkujakin pöytään ilmestyy. Rakkaudesta siis. Mutta voin vannoa, että makeita rasvaherkkuja olisi tuplaten, jos en ajattelisi terveellisyys/lihomisnäkökulmaani eli faktaa.

Edes joulukortteja en yksinkertaisesti JAKSANUT lähettää. Viime jouluna jopa askartelin ne ja lähetin ikäänkuin tervehdyksenä kaikille: olen vielä elossa ja taidan jäädäkin henkiin! Nyt olen tehnyt niin paljon töitä (mieluisia joka tapauksessa), että virtaa ei vain ollut enemmän. Jolleivat ihmiset usko, että olen elossa edelleen, niin tulkoot katsomaan. Kortteja ainakin sataa tänne kiitettävästi. Kiitos.

Tänä vuonna olen korttien sijaan keskittynyt tiettyihin tervehdyskäynteihin tai -puheluihin. Sekin toki vie aikaa, mutta olen ajatellut, että silti mieluummin vilahdus minusta elävänä tonttuna kuin vain kortti. Kummilapset, heidän perheensä, tietyt vanhukset (kun omat ovat veks), yksinäiset ystävät - onhan heitä.

Niin ja lahjat! Viime jouluna vielä epätoivoisesti hommasin lähipiirille lahjoja. Nyt on sopimus, ettei sitten lahjoja. Taidan silti pyjaman saada TalonMieheltä, mutta detvardetdå. Itse en ole ostanut vasta kuin nämä kummilasten paketit, eiköhän sitä ehdi.

Mikä on siis se joulu, joka nyt on tulossa? En tiedä. Olen edelleen hämilläni. Edelleen ikävöin Lastani, häntä joka lähti jo Kotiin. Edelleen olen onnellinen niistä lapsista, jotka edelleen tulevat tänne elävinä ihmisinä, edes pienen hetken ovat tässä lellittäviniä. Uusi ja mielestäni oikein ihana uusi poikkeus on se, että meitä on pyydetty aattoiltapäivänä naapuriin glögille. Ilmeisesti maineeni perinteisen joulun rikkojana on huomattu jo kylillä.

Jos itse saisin joulupukilta toivoa jotakin, niin yksi sisustaja-somistaja-koristelija ennen aattoa olisi meille oikein oivallinen lahja. Mutta pärjään ilmankin, älkää hätäilkö. Kyllä täällä ihan siistiä alkaa olla ja kynttilöitä poltellaan.

Hyviä joulunvalmistelupäiviä reippaille tontuille ja vähän väsyneimmellikin!

Joosuan rukous

Tässä yksi pala mielimusiikkiani, jonka olen tänne ennenkin linkittänyt. Sain nyt käsiini aramean kielen suomennoksen, joka tekee tästä Isä Meidän -rukouksesta vieläkin vaikuttavamman.

Abwoon D'Bashmaya, olkaa hyvät.

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton Toiminta, Kosmoksen Luoja!
Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.
Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain Sinusta säteilevää tunnetta.
Salli Itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.
Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.
Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.
Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailman Voima ja Kunnia, alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.
Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen

Taas yksi sureva perhe

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

Perjantai toimistossa

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!