Takana kirkas taivas

Takkublogi

2012-01-10T19:56:00.000+02:00

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut.

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu.

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti.

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.

Kollektiivinen suru ja joulu

2011-12-23T08:39:00.000+02:00

Niinpä sitten itketin tahtomattani pienen hotsalillisen venytteleviä naisia. Takana oli hyvä jumppa, menossa venytykset rauhallisten joulusävelten tahtiin. Varpunen jouluaamuna nieletti hiljaa itsekeni, mutta heti perään tuli klassikko Walking in the Air... ja ratkesin täysin. Poikani hautajaismusiikkia, sain juuri kakottua. Halauksia, yhteistä itkua, paperipyyhkeitä niistettäväksi, nuori vetäjä suhtautui asiaan lämmöllä ja tunteella. Jatkoimme urheasti venytellen, mutta kollektiivisen surun sain aikaiseksi.

Surukipuikävä teki taas yllärin takavasemmalta. Olin tietoisesti vältellyt joululauluja, sillä mieltäni ne eivät vieläkään ylennä. Tilanne tuli niin yhtäkkiä eteen ja reaktio oli sen mukainen. Tämä on vain niin minua. Näköjään ulkopuolisetkin saavat tästä välillä osansa.

Kävin muutamalla tervehdyskäynnillä. Surullista sekin, että kolme vanhaa kummiani on samassa vanhainkodissa. Kaksi heistä niin surkeassa petidementiakunnossa, että itkuksi meinasi pistää. Kyllä tää elämä on...

Mutta joulu tulee, piparit ja kalkkunarulla paistuvat tänään, pikkarainen kummityttö odottaa vielä kummin piipahdusta. Jatketaan... elämää.

Levollista Joulua teille lukijoille!

Terveiset välillisesti

2011-12-14T06:40:00.001+02:00

Minua tuli kaupassa tervehtimään eräs entinen tuttavani. En itse kuulumisia kysellessä ottanut esiin Pojan kuolemaa, mutta hän teki aloitteen, otti osaa. Kertoi tunteneensa poikani, sillä asuivat samassa talossa. Että Poika oli reippaana tullut esittelemään itsensä ja tutustumaan häneen, ulkonäöltään erilaiseen ihmiseen. Tuttava sanoi, että poikani oli todella miellyttävä ja avoin ihminen, erilainen nuori mies. Heillä oli ollut usein toisilleen sananen vaihdettavana. Kiitin näistä huomioista, itku tuli pitkästä aikaa, autossa, yksin. Ja se ikävä.

Kuin olisin saanut terveiset rakkaalta edesmenneeltä pojaltani. Toisaalta tuli niiiiiin ikävä. Suretti myös jälleen kerran, minkälaisen ihmisen menetimme, mitä hänellä olisi ollut maailmalle annettavaa. Mutta ehkä hän antoi jo kaiken - ja paljon enemmän...

Silti tai juuri siksi joulu ei vieläkään kiinnosta minua. Autolla ajaessa vaihdan heti kanavaa, kun tulee joululaulu. Vastustan, vaikka tulee se sieltä kuitenkin. Tiedän jo, että ihan hyvin jouluaika menee ja siitä selviää, mutta maku on poissa tästä perhejuhlasta.

Niistän siis nenän ja vaihdan taas aihetta. Taisin nimittäin juuri lukea tämän vuoden mielikirjani eli Muriel Barbery "Siilin eleganssi". Jotakin sellaista, jota en ole pitkään aikaan kokenut, erilaista, vähin tapahtumin mutta antavin sanankääntein: "... mietin että tällaista elämä ehkä onkin: paljon murhetta mutta myös kauneudentäyteisiä hetkiä, jolloin aika muuttaa luonnettaan. Ihan kuin sävelet tekisivät aikaan aukon, niin että se pysähtyy ja siirtyy ikäänkuin toisaalle vaikka on täällä - ja niin "ei ikinä" onkin "aina". Niin, se mikä on kadonnut iäksi on oleva täällä aina. Ei hätää, Renée, minä en tapa itseäni enkä tuikkaa tuleen yhtään mitään. Sillä sinun muistoksesi minä etsin ikuisuuden pilkahduksia siitä mikä näyttää tyhjyydeltä. Kauneutta tästä maailmasta."

Antimaterialisti?

2011-12-07T21:14:00.001+02:00

Kerkeäjalkainen, aikaasaava, moneen ehtivä ja laajalle kaveripiirille sosiaalinen ystävä alkaa vanheta. Tekee kuten ennenkin, mutta väsyy. Eikä meinaa millään palautua normiarkeen. Vaatii tyhjää tilaa ja huutaa taas sisälle päin: missä minä olen, kuka minä olinkaan, haloo - ootko siellä vielä?

Onko tämä vanhenemista vai olenko muuttunut muutenkin? Olen ollut melko tarkka vaatteistani ja ulkonäöstäni, mutta havaitsen pikkulipsumisia. Kun en vaan viitti aina föönata hiuksia (menee ne noinkin, kuka huomaa). Kun en jaksakaan laittaa kuin vähän ripsiväriä yläripsiin (kattooko niitä kukaan). Uusia vaatteita pitäisi ostaa, mutta kun kaupungilla menee ne viimeisetkin energiat. Siistejä aikuisen naisen farkkuja olen ollut ostamassa varmaan kolme vuotta, mutta kehtoottaa projektin eli etsinnän ja sovituksen aloittaminen (eiks nää entiset mene vielä?). Ja niin edelleen.

Oikaisin myös jouluisissa sisustusasioissa ja muistin nämä postimyynnit, jotka ovat tänä päivänä tosin nettimyyntejä. Hyvä, että ovat. Jouluverhot, jotka olin päättänyt tilata, olivat netin reaaliaikaisen tilauksen mukaan osin loppuneet. Sain siis heti tilattua, sellaiset, joita oli tarjolla. Ei ollut niin väliä, etteivät olleet "juuri ne". Hyvät ja taloudellisen näköiset. Jää sitten rahaa johonkin muuhun, vaikka reissuun.

Josta tulikin mieleeni Münchenin joulutorimatkamme. Kirjoitan nyt paikassa, jossa en voi lisätä kuvan kuvaa, mutta laitan myöhemmin. Tosin kuvia otimme tod. vähän, sillä kamera taitaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, sameita kuvia. Emme myöskään shoppailleet, vaan marhasimme tuoksujen, värien ja tunnelman mukaan ihanilla joulutoreilla. Joen vartta luonnossa kävelimme myös, mutta emme napsaisseet vähäisestä ajasta matkaan vuoristoon, pysyttelimme lähinnä ydinkeskustassa.

Onneksi ei tarvitse (tänäkään vuonna) tehdä joulusiivousta, sillä siivoan mieluummin inspiraation ja voimien mukaan. Jos jotakin meinaa silti ko. homma stressata, olen nähnyt kiertokirjeen, joka päihittää marttojen ohjeet: Luo tietokoneellesi kansio "Kodin pölyt ja roskat". Valitse sitten se kansio ja poista se. Kun kone kysyy, haluatko varmasti poistaa "Kodin pölyt ja roskat", vastaa "kyllä".

Noin helppoa. Sitä paitsi tänne tuli sievä kerros lunta ja näin vanhat ja hämäräsokeat silmäni tykkäävät autolla ajamisesta enemmän. Valoisaa joulukuuta - sisäisesti ja ulkoisesti!

Elän. Tahdon.

2011-11-22T11:01:00.001+02:00

Jälleen monenlaista: hyvää työimua, kansanparannusta, omia huikeitakin kokemuksia, elämään luottamista ja välillä luottamuksen rapisemista. Askarruttaa tuleva ikävä, kun ihmislapsi muuttaa kauas, tosi kauas. Jännittää, miten siellä asiat järjestyvät - kun minä kaikkivoipa äiti en ole varjelemassa. Pitää tuota luottamusta nyt opetella oikein olan takaa. Jotta luottamus elämään syntyisi, pitää jotenkin antaa menneelle elämälle anteeksi, että lause "kaikki käy hyvin" ei vaan pidä paikkaansa. Että vaikka emme ole suojassa ja turvassa, niin olemme kuitenkin. Osaanko tätä paradoksia selittää? Että turvallisuuden tunne pitää vaan kehittää, koska muutakaan ei ole. Luottaa, että ns. huonosti käyminen ei ole todellista, jollei hyvin käyminenkään. Kaikki kuuluu ihmisen elämään, koko kirjo. Vaikka tämän Tietää, niin suuren kolhun jälkeen oireilee kuitenkin tavalla, joka on... inhimillistä. Anteeksi antamista siis itsellenkin, kun olen tällainen pieni ja tavallinen ihminen.

Vietin täällä myös Pojan maallista syntymäpäivää. Ikäväkoskupäivää. Henkilökohtainen, kuten kuolinpäiväkin. Loppuelämäni taidan sen päivän nimissä kärsiä jotenkin. Ja toisaalta olla kiitollinen, sillä ilman Pojan syntymää minä en olisi minä. Hän opetti minut kasvamaan äidiksi ja sitten Äidiksi ja Äidiksi. Hän opetti minulle pyyteettömän ja ehdottoman rakkauden, elämänsä alusta sen loppuun asti - ja yhä sen jälkeen. Kyyneleeni ovat syviä ja suolaisia, arvokkaita ja tarpeellisia eivätkä mitään "ei-se-nyt-pääse-tuosta-yli-itkua". Jollei joku tätä ymmärrä, ihan sama, ei hän voikaan. Tämä biisi kuvastaa tunnelmaa kipuhetkinä, -päivinä:
Tears in Heaven

Mutta nenä on jälleen niistetty ja uusia mielenkiintoisia polkuja näkyy edessä päin. Valintaa, rajallisen ajan kanssa junailemista. Elämänhaluni ja kiinnostukseni, mitähän on tuon oven takana, ovat nousseet, sen huomaan itsekin. Lisäksi - minä onnellinen - pääsen kohta pikkumatkaselle TalonMiehen kanssa. Kerron sitten.

Ai, että mItä minulle kuuluu?

2011-11-05T12:35:00.001+02:00

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk.

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:

Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää.
Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti.
Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.

Hyvää viikonloppua teille!

Normaalia elämää?

2011-10-22T10:21:00.000+03:00

Olisikohan tämä sitä normaalia elämää? Teen töitäni, tapaan ihmisiä, juttelen ystävien kanssa (tuenkin muutoksissaan), teen ruokaa, syön hyvin, jumppaan sen verran kuin nyt kipeä selkä antaa myöten, saalistan suppilovahveroita (onnistuu tänä vuonna hyvin), käyn fysikaalisessa, luen hyviä kirjoja ja nyt tilattua Hesaria, käyn mielenkiintoista kurssia. Ja ennen kaikkea koen pientä, hyvää kiirettä.

Tämä on tavallisin syksy sitten vuoden... Jo 2007 syksyllä alkoi joltakin osin rytistä, 2008 olin tuskainen, 2009 surusumussa, 2010 selviämässä ja nyt: aika tavallisesti! Tavallinen arki on arvokkaan ihanaa, sen voin taas todeta.

Pieniä ihmeitä kulkee matkassa, tekee arkeen makua ja merkitystä. Kun vähiten odottaa, tulee jonkin jännä pieni todistus toisen maailman olemassaolosta tai omista sisuksistaan löytää avaamattomia ovia. Pienikin raotus ja kurkistus ovenraosta riittää joskus saamaan leveän hymyn huulille, tuntemaan onnea ja elämäniloa.

Mitäpä tässä muuta jahkailemaan kuin lähden putsaamaan loput suppilovahverot, siivoamaan muutaman vaatekaapin tai tekemään jotakin muuta kotihommaa. Tai sitten lueskelen jotakin. Sillä vaikka yksityisyrittäjä olenkin, viikonloput pyrin pyhittämään kaikelle tälle. Silleen normaalisti.

Saadut sanat

2011-09-30T07:07:00.000+03:00

Leena Lumen blogissa oli haaste, jonka nappasin ja laitan kiertämään:

"Siis sille, joka haluaa, minä annan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun ja sinun tulee kommentoida noita sanoja blogissasi ja toivon spontaania kommentointia. Ei mitään snobbailua, eikä harkintaa, vaan antakaa palaa. Ja kukaan ei saa loukkaantua, vaan homma otetaan leikin kannalta. Jos en tunne henkilöä ollenkaan, joka tähän mukaan haluaa, sanat voivat olla ihan mitä sattuu ja sitten vain niistä kertomaan. Rohkeasti."

Omalta osaltani tehtävä menee näin:

Huominen - toivo, joskus riittävän pieni askel otettavaksi

Musiikki - pieni tyttö pöydän päällä, sormet liukuvat kosketinsoittimella, pitkät hiukset peittävät kyykkylapsen, soittaa korvakuulolla kaiken sen minkä äsken kuuli

Luovuus - päästää sielun lallattamaan itseään ilmoille, maailmalle, toistenkin iloksi

Muisto - kipeä tai kaunis tai kipeänkaunis

Maanosa - mieluummin maan osa, ollaan täällä kaikki samalla viivalla, kuitenkin

Ken haluaa leikkiin mukaan, kertokoon, niin ojennan muutaman mielessäni liikahtavan sanan määriteltäväkseen!

Syksylappi sydämessä

2011-09-25T12:26:00.000+03:00

Saariselkä selätetty - hyvin. Enemmän kannoin mukanani pelkoa paikan uudelleenkohtaamisesta kuin mitä se sitten oli todellisuudessa. Syksylappi ei onneksi näyttänyt samalta kuin talvilappi. Itkuherkkä olin ajoittain, mutta ihmekös tuo. Esittelin mukana olleille, että tuossa on se rivitalopätkä, josta avasin verhon suruviestin saatuani, kun oli pakko nähdä ulos ja kauemmas. Tässä on se postilaatikko, johon kiikutimme aamuviideltä kämpän avaimen. Tässä on se kappeli, jossa kävin rukoilemassa iltana, jonka en tiennyt olevan Lapseni viimeinen.

Lohdullistakin. Toiselle puolelle lähtenyt Poika kulki rinnallani poluilla, halasi vanhoja petäjiä ja kuiskutti korvaani tuulen mukana. Hetken hiljentymisessä tunturin juurella sain TalonMiehen ja minun väliin ison kämmenen, joka kannatteli suurta, sykkivää sydäntä. Kaksi ja puoli vuotta sitten kämmenillä lepäsi yhteinen suruvauva, nyt oli jonkinlainen ympyrä pyörähtänyt ja suru muuttunut rakkauden punaiseksi sydämeksi. Tämä suuri suru ei ole erottanut meitä, vaan yhdistänyt, Luojan kiitos.

Kahdenkeskisellä patikoinnilla tapasimme myös naisen, josta emme jälkeenpäin tienneet, oliko hän ihminen lainkaan. Hän neuvoi minua hengittämään surun tullessa valoa ja anteeksiantoa, niin että tuleva itku muuttuu hetkessä rauhaksi. Uskomaton kohtaaminen, ihmeellinen "sattuma".

Nyt olen tehnyt paljon töitä, onneksi olen lempialallani. Parina seuraavana viikkona joudun tuuraamaan TalonMiestä, sillä tämä huitelee pidemmällä työmatkalla. Syksy on toki rauhoittanut pihatyöt eikä lumitöitä ole vielä näkyvissä. Mutta tyrnit, tyrnit, ne tuolla odottavat pihamaalla poimijaansa...

Tikattu ja pysäytetty

2011-09-04T09:59:00.004+03:00

Olen vähän hidas vasenkätinen, siksi lyhyet terveiset. Olen telonut oikean käden sormia säilykepurkeissa ja tutustunut täten päivystyksen ripeään tikkausoperaatioon. Ihania, nuoria lääkäreitä ja hoitajia.

Töitä ja liikkumista paikasta toiseen innolla, mutta loma pohjoisessa lähenee. Olen käynyt Lapissa tavella ja kesällä, mutten koskaan ruska-aikaan. Nyt se onni koittaa - paitsi kohde on sama, josta 2,5 vuotta sitten lähdin kesken kaiken kuolemanitkun kanssa. Ajattelin silloin, etten enää koskaan voi mennä Saariselälle, mutta porukka vie nyt sinne. Ristiriitaista. Mutta toki menen, olen rohkea tässä.

Mitä sunnuntaina kotitöihin tottunut ehtoinen emäntä voi nyt tehdä? Lähtee iltapäivällä lenkille, mutta muuten taidan laittaa nenän kiinni kirjoihin, on nimittäin taas jokunen (18) lainassa.

Pysykää ehjinä!

Sisältäni portin löysin

2011-08-25T20:50:00.008+03:00

En ole kirjoitellut, koska olen kirjoittanut. Toisaalle. Urakoinut oikeastaan.

Elän yksinäisiä intensiivipäiviä. Olen tutkinut unipäiväkirjojani ja nostattanut karvojani pystyyn. Ehdottomasti suosittelen unien ylöskirjaamista, vaikka ne kuinka surrealistisilta tuntuisivat juuri nähtyään. Kun aikaa menee, niistä näkee oman elämänsä ymmärrettävämpänä ja viisaampana kokonaisuutena. Yllätyksenä voi tulla myös konkreettisia tapahtumia, jotka näkyvät ensin unimaailmassa. Eli alitajuntamme antaa kuin antaakin meille selviä viestejä, mitä tuleman pitää.

Nämä omakohtaiset todistukset vahvistavat luottamusta asioiden ns. oikein menemiseen. Jotkut suuremmat tapahtumat ovat vain "kiveen kirjoitettuja", ei niistä muuten etukäteen voisi unta nähdä. Enkä nyt puhu vain Poikani kuolemasta eli Kotiin palaamisesta. Elämämme on mielenkiintoinen verkko ja kudelma, sen taas totean.

Kohta työarki vie mennessään, mutta onneksi olen saanut nauttia viime päivien yksinolosta ja kirjoittamiseeni liittyvistä prosesseista. Kait täällä jotakin konkreettistakin on tapahtunut, mutta nyt olen niin (suloisesti) sisäänpäin kääntynyt, etten löydä mitään mainitsemisen arvoista.

Paitsi onnettomien kynsieni suojaksi eilen tehty Shellac-lakkaus. Siistii.

Mutta oikeesti, Pekka Streng: Sisältäni portin löysin

Kesän ja syksyn rajamailla sekä palautusoikeus

2011-08-12T15:26:00.005+03:00

No niin, oikein hyvin puri tämän kesän kehoreseptini: liikunnan vähentäminen ja syömisen lisääminen. Tuloksia on saavutettu muutaman kilon verran! Ennen kaikkea nautin elämästäni täysin palkein ja vailla katumista - mikä vapautus entiseen!

Yhtä lailla olen nyt toooosi iloinen, että polvi on parantunt, liikunta on alkanut eikä arkiateriat enää tarvitse olla pitkiä juhla-aterioita. On ihan siistiä taas laittaa rajoja herkuttelulle, miettiä vähän mitä syö ja kuinka paljon. Erityisen mieluista on taas tehdä kävelylenkkejä, hikoilla hotjoogassa ja puuskuttaa zumbassa. Levon jälkeen keho sanoo tästäkin, että kiitos.

Nyt myös ymmärrän heitä, joille kiloja on kertynyt enemmän, kenties pitemmältä ajalta. Kuntoilun aloittaminen ei nimittäin tässä alkuäheltäessä tunnu yhtään kivalta, olin oikeastaan kauhistunut siitä, miten vähän enää jaksaa. Onneksi laittavat salien ovet kiinni tuntien ajaksi, mieli teki luikkia karkuun, niin vaivalloista se oli. Kun sitten sen kaiken vaivan on kuitenkin kärvistellyt, tulee heti upea ja hoikempi olo. Samalla jo kokemuksesta muistaa, että kerta kerralta kunto kasvaa, maasta taas ponnistetaan.

Kesällä yksinkertaistin myös luontaistuoterepertuaariani, jätin joitakin (maksaa rasittavia?) pillereitä pois. Olin yhden tuotteen ostanut ennen tätä päätöstäni ja päätin kysyä, ottaako liike takaisin avaamattoman pahvipaketin ja vaihtaa muuhun tuotteeseen. Otti se. Jäin juttelemaan toisen myyjän kanssa, kun paketin vastaanottanut myyjä tuli takaisin luoksemme ja näytti, että onhan tätä käytetty: Jaahas, olikin nielaissut siitä paketista muutaman pillerin, hups kun noloa. Siinä sitten naureskeltiin, että tällainen huiputusyritys tällä emännällä. Kotona olin entistä tyytyväisempi, että paketti tuli avattua liikkeessä. Nimittäin löysin sieltä kaiken kukkuraksi yhden irrallisen, punaisen Burana neljäsatasen... Olisipa siinä ollut uudelle asiakkaalle valittamisen aihetta, vaikka särkylääkkeen olisikin saanut kaupan päälle.

Syksyn alku: me like!

Jokin on toisin

2011-07-28T09:38:00.008+03:00

Mielenkiintoinen kesä. Olen oivaltanut jotakin olemisesta, itsensä hyväksymisestä, tasapainosta. Olen toki tiennyt (ja luullut sisäistäneenikin) hyväksy-itsesi-jutut. Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihaillen taputellut kesän herkuista pullottavaa killimahaani ja ollut siitä vilpittömän tyytyväinen ja iloinen. Tämä kehon hyväksyminen - eikä siis henkinen piiskaaminen - on tuonut paljon hyvää oloa myös fyysisesti (helpottanut erinäisiä vaivoja). En tarkoita sitä, että päätän tässä ryhtyä ahmatiksi ja liikunnan laistajaksi, vaan tämä on tietynlaista hyväksyntää sille tilanteelle, jossa nyt sattuu olemaan. Kaaduin pari viikkoa sitten ja polvi on vieläkin niin kipeä, ettei sillä jumpata ja zumbata - ei sitten, ei vielä. Monelle lienee tuttu tilanne myös se, että nauttii herkuista ja tuntee sen jälkeen syyllisyyttä. Huono omatunto on nyt vaan poissa, olen kovasti kiitellyt kaikesta ihanasta, jota olen saanut syödä, en piiskaa itseäni pätkääkään. Ja isompien hellemekkojen kanssa kulkemista, ei niiden tiukkojen, piukkojen...

Samoin täällä talossa ja tontilla on tekemistä niin paljon, että päätä huimaa - jos sitä alkaa ajattelemaan. Tätä tehtävälistaa olen myös tehokkaasti poisopetellut ja pyrkinyt nauttimaan siitä tekemisestä, mikä kulloinkin on akuutein. Loppu saa odottaa. Nyt kun saunan ikkunanpuitteet on lakattu, niin viinimarjat varisevat - siis sinne... kunhan ehdin. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että minä en ole homingtyyppi, jolle tämä kaikki on luontevan ihanaa. Olen aina tiedostanut sen, etten ole tyytyväinen käsillä tekijä ja askartelija, vaan ajattelija, pohtija. Mutta ihan pienesti voi kodinhoidosta tykätä, hurahtaa ei tarvii.

Etukäteen kuvittelen enemmän kirjoittavani (yksi prosessi menossa), mutta kun tää aika meneen niin aatellessa, yleisemmin toisten tekstejä lukiessa. Esim. e:llä ja Junikalla on menossa mielenkiintoisia näkökulmia isoihin asioihin ja elämään.

Ja tänään pääsen taas ihanaan meditaatioryhmään! Muutenkin on mukavia, pieniä ihmeitä välilä tapahtunut, sitä kaikkea elämäni suolaa!

Nocturne-kesä

2011-07-13T22:32:00.004+03:00

Jos mitä, niin tämän, tulen muistamaan kuluvalta kesältä. TalonMiehen ja minun yhteinen lauluprojekti, jota olemme harjoittaneet vaihtelevalla menestyksellä, mutta erityisen monessa paikassa: omalla terassilla, saunassa, autossa, hotellin saunassa ja oikeastaan missä vaan, kussa kohtaamme. Yksi syy laulun tahkoamiseen (sanat menee jo hyvin, minulla lukioajan peruja) on se, että jo sävelen alun meinaamme usein sekoittaa Lapin kesään. Mutta kyllä se pitäisi nyt jo olla sisäistetty...

Myös teille, olkaat hyvät, Nocturne Vesa-Matti Loirin versiona! Lauletaan yhdessä, jos nähdään livenä!

Rakkautta

2011-07-07T19:09:00.002+03:00

Iloa, rätkätysnaurua, hullunhauskaa seuraa, enkeleitä, edesmenneitä, meedioita (joita oomme kaikki!), älyhyvää ruokaa (ja usein), pyhän läsnäoloa, humalaa ilman viiniä, rauhaa, innostusta, oivalluksia, eteenpäin näkemistä, suloista odotusta, itkuikävää, lohtua, kaipausta, luottamusta... Rakkautta.

Olen monta päivää aikonut kertoa teille viikonloppukuulumiseni henkisestä seminaarista, mutta kokemuksen totaalisen vaikutuksen huomioiden sanat yksinkertaisesti loppuvat kesken. Yo. luettelo on kalpea kuvaus täyteläisestä ajasta, jonka sain viettää sukulaissielujen kanssa.

Junassa menomatkalla Turkuun, tapasin johonkin hengelliseen suviseuraan menevän miellyttävän naisen. Hänelle tuntui lopuksi olevan pieni järkytys, kun kerroin määränpääni olevan esoteerisen tilaisuuden. Minulle ei. Minulle sopii oikein hyvin, että löydämme saman Jumalan (tai muun kokonaisuuden hallinnan) eri reittejä.

Kuinka saisin tämän henkisesti ravitun olon jatkumaan mahdollisimman pitkään!? Että elämä voikin välillä olla näin ihanaa, sururaidoista ja kaipauksesta huolimatta. Tämä on minun elämäni, nyt menen tässä. Saa iloita kanssani!

Sattumaa?

2011-06-28T15:02:00.002+03:00

Istun sohvalla ja lepuutan salaattiannosvatsaa. Menossa on mm. matonpesu-urakka, jota en voi oikeana urakkatyönä kuitenkaan ottaa = kädet eivät kestä. Silti mukavaa hommaa, vähitellen puhdasta painepesurilla sutsuttaa, samalla tietäen, etten ainakaan omalta osaltani kuormita läheistä järveä. Pyykkikone puolestaan jyskyttää tyynyjä yksi kerrallaan. Tällainen kesätyö on ihan kivaa.

Mielessäni kuitenkin isot asiat. Kaivoin aamulla vanhasta digisäilöstä esiin valokuvia ja kopioin niitä uudelle koneelleni. Lähinnä veri veti taas Pojan kuviin ja jäin tuijottamaan yhtäkin, jossa hän oli TalonMiehen syntymäpäivillä rennon oloisena, puvun takki päällä. Katselin Pojan vieressä olevaa miestä myös sen enempää ajattelematta. Tunnelma oli taas kuitenkin kaihoisa ja soittelin samalla Youtubesta Missä muruseni on ja vastaavaa. En itkenyt.

Meni pari tuntia ja sain suruviestin. Ko. mies, jonka vieressä Poika seisoi valokuvassa, on nyt murheen aallon pohjalla: hänen lapsensa kuoli...

Viikonlopuksi on tulossa jotakin erikoista. Olen hyvän ysävän kanssa menossa Turkuun henkisille kesäpäiville. Ihku innolla odotan sitä matkaa, vaikka yritän olla myös liikoja odottamatta. Ainakin saan ystävän kanssa olla yhdessä kolme kokonaista päivää ja se on Lomaa vasta se!

Comojärveä kuvin

2011-06-22T13:45:00.003+03:00

Ciao!

2011-06-19T14:30:00.005+03:00

Terveiset Menaggiosta Comojärveltä Pohjois-Italiasta! Kuvia olisi paljon, mutta olen vielä matkaväsynyt niitä tänne latomaan, ehkä myöhemmin. Alkukesän sää siellä oli lämmin, mutta vaihteleva. Upeinta oli maisema, satumainen vuoristojärvi, joka näyttäytyi joka päivänä ja melkein joka tunnilta erilaisena. Usvasta tuli mieleeni nuorena lukemani kirja "Avalonin usvat". En muista sen juonta, mutta mystisen tunnelman kyllä.

Olin matkalla tärkeiden läheisteni kanssa, joten kaikki olivat ns. kasassa. Mutta tietyissä tilanteissa (kuten Milanon Duomossa Äiti Marian tai Menaggion pienessä kappelissa kynttilöiden edessä) ikävä ja kaipuu vihloivat terävästi. Sekunnin murto-osassa suru viiltää syvältä ja voisin alkaa itkemään silloin suureen ääneen. Surullani on tässä vaiheessa ainakin kahdet olomuodot: tasainen aukko, joka ei koskaan täyty ja jonka kanssa elän sovinnolla ja toisaalta tuo repivä, mutta onneksi lyhytaikainen tuska ja suunnaton ikävä. Nytkin itken äänettömästi kun tämän kirjoitan. Sisimpäni odottaa taas hetkeä, kun saan olla ihan yksin kyyneleideni kanssa, purkaa itkulla ikävääni. Suru on niin henkilökohtainen asia, että syvimmät surun hetket haluaa käydä läpi ihan yksin. Ja poislähteneen poikani kanssa. Istui vieressäni kappelissakin...

Ihanaa taas olla kotona omassa keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Rakastan pyykkien kanssa nutjaamista. Voin vihdoin koivusiitepölyajan mentyä viedä pestyjä ulos kuivumaan. Tavallista kotielämää reissun jälkeen, hyvä niin. Samoin porukkamatkan jälkeen kaipaan omaa rauhaa ja reviiriä. Sitä tämä sunnuntaikoti jälleen tarjoaa.

Meikittä?

2011-06-03T07:54:00.004+03:00

Jotkut on varmaan havainneet Facebookin kampanjan "Meikittömänä töihin ympäristöystävällisen kosmetiikan puolesta", jossa porukka 6.6. aikoo tehdä tämän suuren jutun eli mennä töihin ilman naaman laittoa. Sitten siihen kilvan osallistuvat ne, jotka eivät koskaan muutenkaan meikkaa ja kertovat olevansa tosi luomuja luonnostaan. Ja nättejä näyttävät olevankin.

En osallistu. Oikei, jos olisin koko päivän kotona enkä tapaisi kuin naapureita ohi mennen, niin sitten. Mutta kyllä minä ihmisten ilmoille lähtiessäni tahdon ainakin peittää kroonisesti tummat silmänaluseni ja sipaista huulipunaa/kiiltoa kuiville, kalvakoille huulilleni. Kuudes kuudetta aidon laittaa ihan normaalit ripsiväritkin.

En mieti tässä nyt ko. kampanja ympäristöystävällisyyttä, vaan aloin pohtimaan yleensä meikkaamista ja sen puolesta ja vastaan olemista. Onko se nyt niin paha, jos meikkaa? Olen koko ikäni tykännyt meikeistä, mutta pakkelikuono en ole. Minusta on ihanaa ehostaa silleen vähän, että on kivan näköistä. Ihan yhtä mielelläni peseydyn, laitan hajuvettä, pukeudun siistiin - usein myös kivan näköisiin tai ainakin väreiltään harkittuihin - vaatteisiin ja usein teen sen myös tässä kotona.

Joskus kuulkaas nautin suunnattomasti, kun on naisporukassa jossakin ja siellä saa RAUHASSA meikata. Että kaikki meikkaavat ja se on osa naisena olemista. Tai ettei se ryhmän ainoa meikkaamaton huomauttele, että minä en kyllä käytä joka aamu tuollaista viisiminuuttista noin turhaan hommaan, kelpaan tällaisena.

Onko tässä jälleen kerran kyse erilaisuuden sietämättömyydestä, vähän kuin työssäkäyvät ja kotiäidit? Joko meikkaat arkena tai sitten et. Onko siinä pakko olla puolesta tai vastaan? Riippuu tasan, missä porukassa kuljet, niin tunteella siihen jotenkin suhtaudutaan. Ja kauheesti puolustellaan omaa kantaansa. Kuten minä tässä.

Tunteet ovat tässä muutenkin hieman kuumentunteet jo heti aamusta. Tasan klo 8 soitti eräs virkamies ja sain kaikki ammatilliset taitoni käyttää siihen, etten provosoitunut hänen palopuhestaan. Vähän meinattiin toistemme päälle puhua, mutta jotenkin sain kieputettua vastapuolen yhä uudelleen rauhalliseksi. Tunne jäi vain puhelun jälkeen itselleni ja nyt puran sitä vaikka tähän meikkiasiaan. Ja täysillä tunteilla.

Miltäs teistä tuntuu? Minä ainakin lähden tästä kohta meikkaamaan!

Odotus ja rajaus

2011-05-26T16:48:00.004+03:00

Tänään olen kuullut sekä erityisen hyviä että erityisen huonoja uutisia. Nuori ihminen pääsee elämässään eteenpäin, kohti uusia tuulia. Vastaavasti taas ikäiseni ihminen on jälleen törmännyt seinään taistellessaan vakavan sairauden tuulimyllyjä vastaan. Tätähän se elämä on, laaksoja, huippuja, niiden alituista vuorottelua.

Olin itse menossa zumbaamaan, mutta kuuntelin kehoani: kurkku on vähän kipeä enkä halua riskeerata. Piiiitkästä aikaa olemme menossa viikonlopuksi ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Olen monasti huomannut, että pienikin flunssan alku saa vain vauhtia kovasta liikunnasta eli tulee herkemmin päälle. Siispä tänään päänsärkyisen tuhnuiseen olooni otan mieluummin roimasti valkosipulia ja pientä hissutteluiltahommaa.

Kiitos muutes edellisen postaukseni vilkkaasta kommentoinnista. Vielä tähdennän kirjoittamiseni rajauksista: Itsestäni kerron mitä kerron, mutta läheiset - suku ja ystävät - rajaan liian henkilökohtaisella tasolla pois. Hmmm... no, TalonMiehen taidatte kohta kaikki tuntea, jos vastaan tulisi. Mutta sekin on hänen luvallaan. Kun Poikani eli, en voinut mitenkään mennä hänen yksityisyyttään purkamaan ja parkua liian suureen ääneen huoltani. Sitten hänen kuoleman jälkeen meni pitkään, ennenkuin kuolinsyyt ym. selvisivät ja vasta nyt alan olla valmis kirjoittamaan asiasta, epäkohdista, hänen elämästään ja kuolemastaan ja eritoten omasta surustani. Muuallakin olen jo kirjoittanut, omalla nimelläni.

Pilviharso rakoilee

2011-05-20T20:15:00.004+03:00

Harson raotusta. Olen lähes fanaattisesti pysynyt kaapissa suuren suruni kanssa, vaikka livenä olen sanonut kysyjille niinkuin se on - tosin sen selvyyden mukaan, mikä itselläni kulloinkin on ollut. Koska olen edesmenneen Lapsen isän kanssa jo yhteisrintamassa toiminut ja tätä nimimerkkiblogianikin eteenpäin tuttaville jaellut, lienee aika kertoa jotakin enemmän. Pilviharson puolella on ollut helppo purkaa paniikkia, huolta ja sitten surua äidin kannalta. Ekologisuus on nyt tarkastettu ja punnittu, tulkoon siis tässä sanotuksi ainakin tämä:

Lapseni oli Poika 20+, joka kuoli tapaturmaisesti kaverien luona. Kuolinsyyhyn tuli lisäselvyyttä vasta vuosi kuoleman jälkeen - niin kauan saimme kuolinsyytä odottaa (ja kerjätä sitä kolme kertaa läänistä). Taustalla ketju: työuupumus - masennus - lääkkeitä runsaasti, muttei terapia-apua - ko. lääkkeiden vieroitusta - kuntoutukseen odotusta - kuntoutus - kuntoukseen odotusta - kuolema.

Tämä blogi ei ole ollut itseni kannustusblogi, muttei mikään oksennusblogikaan. Tämä on vaan niin faktaa äidin huolesta ja surusta, että vaikka kuinka näitäkin sanoja tässä punnitsen, voiko näitä miten oikein asettaa, niin tästä asiasta ei vaan kaunista saa. Poikani kuoli, hän on kuollut. Hän kärsi ennen kuolemaansa henkisesti. Syitä on etsitty ja kaivettu sekä peilistä että ulkopuolelta eikä silti yhtään yksittäistä syytä näin isoon asiaan voi olla.

Rakkaan Poikani piti vain lähteä, muuttua hengeksi ilman rajoja. Ennen hän tuli syömään lihapullia ja halasi minua kömpelöin nuoren miehen elkein. Nyt hän tulee henkenä, kertoo asiansa suoraan "linjoja pitkin" ja ympäröi minut rajattomalla rakkaudellaan. Päässäni soi nyt PMMP:n Lautturi, sillä se kuului radiossa äsken kun ajoin kotiin. Ikävä on kova eikä se lakkaa minulta koko elinaikanani.

Näinkin voi kuulkaas elää - kun on ihan pakko.

Tunnustuksia jälleen

2011-05-06T08:55:00.007+03:00

Aikatherine blogissaan on antanut minulle tällaisen tunnustuspokaalin, kiitos. Tarkoitus olisi tunnustaa kahdeksan asiaa itsestään - no, tehdään blogin päivitys osittain tämän avulla. Eteenpäin en ehdi pokaalia jakaa, olkaa hyvä ja ottakaa mukaanne.

Olen maalaistalon tyttö, joka jo lapsena tiesi, ettei maanviljely ja karjanhoito ole niitä minun juttujani. Laajat heinäpellot sekä pitkät, kuumat juurikas- ja lantturivit - vieläkin tulee hiki! Tai entä sitten se porkkanapelto, joka oli lopulta pakko harventaa, vaikka sää ei ollut lämmennyt sinä kesänä lainkaan. Aitasta kaivoimme vanhat talvitakit ja niillä mentiin, sadepäivissä, tikkuaskillinen pätkä kerrallaan (porkkanaa harventaneet tietävät kyllä). Pakko myös tässä yhteydessä tunnustaa, etten ole koskaan lypsänyt lehmiä, vaikka muuten niitä johonkin paimentamaan jouduinkin. Isosiskot taisivat olla tomerampia tuuraajia siinä hommassa.
Mutta se mikä minua oikeasti kiinnosti, sitä ei vanhassa maalaisyhteisössä pidetty suinkaan ahkeran naisen merkkinä: lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen. Aina sain kuulla olevani liikaa nenä kirjassa kiinni tai kynä kädessä. Lapsenkin olisi pitänyt levätessään oma-aloitteisesti lakaista vaikka lattiat tai muuten kerkeänä juosta niillä aikuisten asioilla. Olen lukenut Eeva Kilven muistelmia ja vaikka eri aikakauden lapsia olemmekin, niin samat ovat vielä maalaisväestön arvot olleet. Kirjallisuudesta kiinnostuminen ei ollut oikein tervettä.
Liekö hikisten peltojen aikaansaamaa, mutta puutarhan rakentelijakaan en ole. Minulla ei ole mitään käsitystä pienistä istutuksista, perennoista ja muista hienoista jutuista. Vähän suuremmat linjat tulivat tutuiksi, mutta sormenni eivät kaipaa multaa vieläkään. Lisävaivana tähän on tullut refluksitaudin oireet. Siksi meillä ei enää ole ryytimaata, mutta tavoitteena on saada muutoin tämä metsäinen luomupiha yhä helppohoitoisemmaksi. Nautin ihanista ja kauniista puutarhoista, mutta itse en niitä osaa luoda. Teen kyllä sen, mitä käsketään (tai TalonMies neuvoo).
Ihan pienenä muistan katsoneeni itseäni häkkisängyssä nukkumassa. Siitä tuli ihan nukahtamisrituaali, pyörin sängyn ympäri muutaman kerran ja uni tuli somasti. Se oli tosi luonnollista, mutta jotenkin huomasin, ettei sitä voinut koskaan toisille selittää.
Kuka minä olen? Miten minä olen juuri minä? Mistä minä tulen? Ketä vanhempani ovat? Tyypillisiä kysymyksiä varmaan monelle lapselle. Minä ainakin istuin usein tällaisia pohtimassa jo ihan pienenä. Vieläkään en ole saanut kunnon vastauksia...
Lällällää, Jumala ei heitä isoa kiveä päälle! Juu, ihan oikeesti tällaista sain vanhalta isoäidiltäni kuulla. Muun muassa. Hänen Jumalansa oli kova rankaisemaan pahoista teoista, mutta vastarannan kiiskinä pidin oman uskoni. Ihan hyvä niin, sillä yksi alakoulun opettajakin oli todella ankaran Jumalan fani. Kolmas kurinpalauttaja oli rippikoulun fanaattinen pappi, mutta kohdallani ihan turhaan. Silloin näin myös sen, että hurmoshenkiset hallelujat eivät nappaa. Näillä on menty ja näissä pysytty, vaikka uteliasuus eri tavoin uskomiseen on aina säilynyt.
Olen todellakin ollut kovapäinen tyttö. Kasvattihan minua vanhempien ja isovanhempien lisäksi murrosikäiset sisarukset, siis pakko olla. Kiltiksi olen ryhtynyt vasta koulussa ja töissä, siellä sitten liikaakin. Mutta uskon, että tämä napakkuus sisälläni on pelastanut minut monelta ylilyönniltä tai ainakin antanut voimaa äänestää jaloillaan. Äitini sanoi aikoinaan, että sinä et saa miestä koskaan tuolla luonteella (lue: nuori feministi). Väärässä oli. Sain oikeastaan useammankin, mutta aikamoista elämänkoulua sen myötä.
Nyt lähden aktiiviseen vapaapäivän viettoon, joka sisältää hautausmaakäynnit, orvokit, kummin tervehdyksen, pizzaa sekä tanssinäytöksen katsomisen. Siskon seurassa koko päivä.

Kevät retkineen

2011-04-30T09:11:00.006+03:00

Kevään alku on tuntunut nyt oikeastaan paremmalta kuin kolme edellistä, joihin mahtui ahdistusta, huolta, hätää, tuskaa, itkua, lohduttomuutta ja ikävää. Ikävä on edelleen, mutta aina helpompana tavallisessa arjessa. Tiukka muisto tai jokin asiayhteys tuo sen kirpeänä päälle, mutta kokemusta alkaa olla jo ns. selviämisestä. Tietää, että kaikki menee ohi, tämäkin tunne. Kuten elämä. Työssäni olen myös kohdannut ja käsitellyt nuoren ihmisen kuolemaa. Kaikenlaisia elämäntarinoita vaan on, kestosta ei ole etukäteistietoa.

Pääsiäisenä me sisarukset teimme metsäretken ja tämäkin tätsy katsasti eka kerran omien tiluksiensa rajat omilla jaloillaan. Totesin, että jotakin pysyvää olen saanut perintönä ja jotakin pysyvää jälkeeni jääköön, mistään tuottavuudesta ei valitettavasti tällä hetkellä voi puhua. Mutta tämän vanhan maapalan tahdon antaa eteenpäin kuten olen sen saanutkin. Sukupolvien kosketus oli jotenkin konkreettista seurueen tarpoessa keväisessä risukossa ja lopuksi juodessa eväskahvit.

Kohtasin metsässä väriläiskän, kuvassa näkyvän kevätkukan. Kuka tuntee tyypin?

Valivali kevät tuli

2011-04-22T14:54:00.003+03:00

Keinun juuri nyt riittämättömyyden ja levollisen kotona olemisen tunteen kiikkulaudalla. Olen ollut tänä talvena ahkera, siis töissäni. Olen mennyt, tehnyt, kohdannut ihmisiä, istunut toimistossa ja selvittänyt paperityöt. Kotini on ollut kääntymispaikka, joka on odottanut emäntää (ja isäntääkin). Hektisten viikkojen jälkeen teimme päätöksen, että emme lähde a) tällä viikolla ystävien kanssa Lappiin b) nyt pääsiäisenä ystävien luo toiselle puolelle Suomea. Tarvitsemme kotona olemista, toistemme tapaamista. Eikä yhtään vähäisempänä: koti tarvitsee meitä.

Olen seissyt pari tuntia keittiössä silittäen verhoja ja puhdasta pyykkiä - huh, kylläpä niitä on kertynytkin. Oikeesti pidän silittämisestä ja äänikirja on siinä oiva apu, mutta nyt jalat ovat väsyneet kivilattialla seisomisesta. Silittäessäni en voinut olla näkemättää keittiön kaapin ovia, tahroja tiskikoneen helmassa ja vähän kaikkialla näkyvää pölykerrosta. Tiedostin samalla kaappien sisälmykset ja niiden epäjärjestyksen. Kun verensokeri alkoi laskea ja pyykkikone lauloi talvivaatetta, muistin myös vaatekaappien räjähtävät sisukset. Paistoin välillä pekonia ja munia appeeksi ja jatkoin, mutta nyt huilin näitä jalkojani ja rupattelen teille.

Tarkoitus olisi lähteä ulos - vihdoinkin, sillä kroppa huutaa happea - rapsuttamaan vielä lumen valtaamaa pihaa joistakin pälvikohdistaan. Mutta kun - piru vie - vanha ei vaan jaksa ihan heti.

Eniten tässä pysähdyin miettimään kuitenkin sitä, että riittääkö muilla aika kaikkeen: toimivaan ja täyteläiseen työelämäarkeen, siistiin kotiin siivottuine kaappeineen jne.? Sisustamisesta puhumattakaan. Minusta tuntuu, että tehtävälistani vain kasvaa enkä ehdi kuin priorisoida ne tärkeimmät. Miksen minä pysty näistä lukemattomista kotitöistä nauttimaan?

Lienee eka kerta, kun näitä täällä blogissani tuskailen, mutta kaikkeen en näköjään repeä minäkään. Nyt tuntuu, että tämän kokoisen kodin ja tontin hoitamiseen voisi palkata kokopäiväisen sisäkön ja puutarhurin.

Äh, valitan vaan siksi, että tiedän aina olleeni tässä ristiriitainen: pidän siististä ja puhtaasta, mutta inhoan siivoamista. Kun luen kauniita blogeja ja selailen lehtiä, saan sen käsityksen, ettei minunlaisia juuri ole. Muut taitavat tyynesti houmingin ja elämä on yhtä ratulaa.

Täällä ei nyt ole. Terveisin kiukkupää.

Kuvahaaste

2011-04-10T09:46:00.005+03:00

Illusiah kierrätti haasteen, jossa otetaan neljännen albumin neljäs kuva, julkaistaan se ja kerrotaan siitä. Oikaisin vähän, enkä lähtenyt kaivelemaan paperikansioita. Oikaisin myös siinä, etten ottanut lärpäkettäkään (en tiedä, mikä tuo koneen näköinen, huriseva otus on, joka kiinnitetään tähän koneeseen ja sieltä löytyy vanhat digikuvat), vaan pokkana tämän uuden koneen neljännen kuvakansion. Sattui somasti Barcelona 11/2010, mutta neljäs kuva... hmm. olisi Barcelonasta parempaakin näytettävää ollut.

Mutta näin vehmas näky oli hotellimme ikkunasta, pieni puisto kuin verho. Ei uskoisi, että olimme sen kuusi päivää keskellä kaupunkia, yliopiston vieressä, lähellä La Ramblasin pohjoispäätä. En ole täällä blogissa matkastani kertonut, mutta oman kokemuksemme perusteella suosittelen sitä lämpimästi. Marraskuussa oli hienot, kuivat syksyiset ilmat, jaksoi hyvin marhata katsomassa kaikkea huikeaa. Ja katsomista riitti! Suurimman vaikutuksen teki La Sagrada Familia kirkko. Jollette ole sitä nähneet/kokeneet, niin googlatkaa kuvia ja kuvitelkaa, miltä tuntuu sen vieressä ulkopuolella tai sisällä. Olimme TalonMiehen kanssa mykistyneitä ja hyvin hartaassa mielentilassa siellä hipsiessämme.

TalonMies on muutes tällä hetkellä työmatkalla Portugalin huhtikuussa. Siellä olisi nyt hieno ilma, suorastaan helleaalto, mutta herra painaa töitä kaiket valoisat ajat. Eilen ilmeni, ettei vapaapäivää, edes puolikasta, ole tiedossa. Tuo ei ole tervettä, sanoin hänelle ja TalonMies lupasi kertoa kotisuomen terkut muillekin raatajille.

Näihin eurooppalaisiin tunnelmiin päättyy tämä meemi.

Ai niin: Ottakaa mukaan tämän, ken haluaa!

Kuka, mitä, missä, millä, milloin ja mitä mielessä nyt?

2011-03-30T22:45:00.003+03:00

Tähtisilmälle kiitos haasteesta! Jatkakaa kaikin mokomin kuka vaan.

Kuka?
Pilviharso, herkkä ja vahva, iloinen ja suruinen, aktiivinen ja passiivinen, ei mitenkään yksiselitteinen, alati sopivanikäinen Nainen.

Mitä?
Elää täysillä yhdessä kera rakkauden ja pelon.

Missä?
Maalla, umpitien päässä, lintujen laulun seassa, pupujussien ja lumen saartamana.

Millä?
Matkat autolla (kun on pakko), lyhyet pyrähdykset juosta kipittämällä, yleisenä käyttövoimana valo ja rakkaus.

Milloin?
N y t.

Mitä mielessä nyt?
Illan meditaation riemuhetki.

Uusi alku

2011-03-25T08:55:00.004+02:00

Viime yönä painajaisia: Jäin unessa yksin, kun TalonMies kuoli Korean työmatkalla. Hirvittävä tuska, ymmärsin leskiä yhä enemmän! Mietin, että miten tämä silti koskee, vaikka Lapsen kuoleman jälkeen luulin, ettei mikään satu enää. Toisessa unessa esittelin suvulle ja suurelle väkijoukolle katedraalia, jossa olin asunut. Kun läksin etsimään kadonnutta äitiäni katsomaan sitä, sillä aikaa tyhjensivät koko kirkon, hushus pois vaan kaikki ja vesiletkuilla kaikki puhtaaksi.

Mutta arkea olen tässä elänyt, aloittanut taas uuden vuoden kuoleman vuosipäivän jälkeen. Ehkä siis ajanlaskuni on muuttunut kevätpäiväntasauksesta lähtevään. Kuluneella viikolla olen maalannut ja uppoutunut muutenkin visuaalisiin kokemuksiin. Paitsi sitä ei varsin edusta tylsä verottaja, jolle taas pitää postia laittaa, pah.

Ja tänä aamuna verta pakkiin, lonkkaa kuvattu etc. Jospa saisi jotain diagnoosia yökipuun.

Muistopäivä

2011-03-19T13:45:00.004+02:00

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Takaumia ja tarkoituksia

2011-03-09T20:09:00.004+02:00

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

The Gorgeous Blogger

2011-03-02T15:57:00.001+02:00

Kiitos, Tähtisilmä ja Helena tunnustuksesta! Vaikka olen usein paljastanut sitä sun tätä, niin tässä lisää. Meijerielämää -blogista löysin vielä muutaman extrakysymyksen, joihin myös täten vastaan.

1. Milloin aloitit blogisi? Aloitin blogini jo vuonna keppi ja keihäs, tässä tapauksessa kesällä 2007. Tosin eka blogi on jo haihtunut taivaalle, mutta Pilviharson nimi on pysynyt samana.

2. Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet? Alussa kirjoittelin tavanomaisista arkiasioistani, mutta iso pyörä alkoi pyörimään enkä osannut kokonaisvaltaisesti elävänä ihmisenä pysyä entisissä raameissani. Annoin vaan tulla sen, mikä tulee. Tämä uudempi - syksystä 2008 alkaen perustettu - blogi Takana kirkas taivas muuttui surublogiksi. Käsittelen siis aikalailla äidin surua aikuisen lapsen kuoleman jälkeen, muun arkijutun osuus on ollut vähäisempää. Esoteeristen ja elämää suurempien asioiden kirjoittaminen on myös lisääntynyt, vaikka niiden kanssa olen toki elänyt parikymmentä vuotta.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen? Ei yhtään mikään tai sitten kaikki blogit ovat omalla laillaan erityisiä. Suuri suru aiheena toki rajaa lukijakuntaa ja se on ihan ok. Toisaalta lohdullinen elämänkatsomukseni on puhetta sekä itselleni että muille sureville.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin? Blogi-termi oli v. 2007 minulle uusi tuttavuus ja ihastelin näitä "nettipäiväkirjoja" sekä elävää kommunikointia. Kokeilumielessä lähdin ja ikuisessa kirjoittamisen halussa tietenkin.

5. Mitä haluaisit muuttaa? Sinällään en varmaan muuttaisi mitään, mutta lopettamista olen harkinnut monen monta kertaa. Tapa, millä lopetan, on mielessä vielä jäsentymätön. Joko salasanan taakse tai sitten koko paketti vain joskus häviää täältä. Ainoa, mikä on lopettamispäätökseni saanut lykkääntymään aina eteenpäin, olette te lukijat, kommentoijat ja sitä kautta myös uudet tuttavat (vaikkei nähty vielä ollakaan).

6. Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella? Kuten sanoin, surublogihan tästä tuli. Elämä muuttui, matka muuttui, blogin sävy muuttui.

7. Parasta mitä blogisi myötä sinulle on tapahtunut? Tuki elämäni vaikeimmassa kohdassa Lapseni kuoleman jälkeen. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa sekä toisten surevien kohtaaminen virtuaalimaailmassa.

8. Kadutko jotakin postaustasi? En oikeastaan tai sitten kadun koko pakettia. Tehty mikä tehty, mitä näitä katumaan.

9. Tekisitkö jotakin toisin, jos aloittaisit bloggauksen nyt? Menee tuohon äskeiseen, etten jää katumaan tällaisia asioita. Tämä on tavallista elämää, en minä tällä mitään ihmeitä edes havittele, edes suuren suurta lukijakuntaa.

10. Millaisia blogeja itse luet/katselet mielelläsi? Luen mielelläni joko syvällisiä ja ajatuksia herättäviä tai sitten arkielämästä mukavalla/taitavalla/hauskalla tavalla kirjoitettuja blogeja. Aika monenlaisia. Katselen myös mielelläni kauniita blogeja, ihailen niitä, vaikken itse kuvien kanssa touhuakaan.

Meemi on kiertänyt jo niin monessa lukemassani blogissa, jotten osaa muuta kuin sanoa, että napatkaa, ken haluaa.

Ihana Emma

2011-02-24T18:47:00.002+02:00

Oih ja aah, nautin niin Emma Salokoskesta. Valon ja kevään lupauksen lisäksi nauttikaa tekin ja napatkaa tästä.

Elämäni ollut täyttä ja niin hyvää kuin tässä vain voi olla. Olen saanut itkeä yksin ja yhdessä (enkä vain omia surujani), mutta erityisesti olen saanut olla iloinen pienistä asioista.

Olen nyt vähäkirjoitteinen, mutta sillekin on hyvät syynsä.

Loppuun käsittelemätön

2011-02-22T18:14:00.005+02:00

Tämä lainaus on nyt pakko kirjoittaa. Ei siksi, että asia olisi vain minulle ajankohtainen (ollut jo kohta kaksi vuotta), vaan siksi että ympärilleni katselemalla törmään tähän nyt räikeästi: ymmärtämättömyys sitä kohtaan, että "vieläkin" suree oman lapsen (vaikka kuinka aikuisen) kuolemaa. Asetun tässä barrikadeille puolustamaan kaikkia lapsensa (tai muun rakkaan) menettäneitä lainaamalla kirjasta Kübler-Ross - Kessler: "Suru ja surutyö" sivua 185:

"Gwenin on mahdotonta koskaan keksiä mitään, jonka avulla jättää Johnny taakseen. Johnnya ei voi jättää menneisyyteen ikään kuin hän vain olisi muuttanut pois kotoa. Hän on aina oleva osa Gwenin menneisyyttä ja elävä hänen sydämessään, niinpä ei ole realistista pyrkiä lopettamaan suremista. Gwen selviytyi. Hän sai miehensä kanssa muita lapsia, mutta ei koskaan sulkenut Johnnyltä ovea mielessään. Sen sijaan hän oppi elämään pysyvä tyhjä kohta sydämessään. Hän ymmärsi kykenevänsä hyväksymään vain sen, että kuolema oli tapahtunut ja että hän kehittäisi tapoja elää sen kanssa. Gwenille ei asiasta kuitenkaan koskaan tule "loppuun käsiteltyä"".

Jo suruni alkuvaiheessa eräs viisas nainen sanoi minulle, että älä edes odota, että toiset ymmärtävät. Eivät he ymmärrä. Silti huomaan tässä paasavani tärkeää asiaa kaikkien surevien puolesta. Älkää tuomaroiko toisen ihmisen surua! (Jätän viimeisen lauseeni kauniisti lyhyeksi, vaikka ajatuksissani tulee toisenlaista tekstiä nyt vimmapäissäni...)

vaikka sattuu...

2011-02-17T19:09:00.003+02:00

Mistä näitä riittää? Kaikki kolahtaa ja kolisee taas...

Mä annan sut pois...

Näiden tähtien alla...

Jos sua ei ois ollut...

Pitkän, hyvän jakson jälkeen, tässä taas mennään. Takkuan, kompastun ja kaipaan niin sanomattomansuunnattomasti. Ikinäkö tää ei helpota!??!?!?!

Junaa ja muuta menoa

2011-02-04T13:03:00.006+02:00

En pidä tästä: joku ikävä lähde (Puolasta ym) visiteeraa blogillani kymmeniä kertoja päivässä. Ugh. Miten tähän pitäisi reagoida?

Muuten olen ollut menossa niin hyvin kuin kipeällä lonkalla ja takamuksella pärjää. Jo kaksi viikkoa onnettomuudesta, vanha vaiva lisukkeena. Lääkäriaika maaliskuun puolessa välissä. Jo?

Siinä ne huonot uutiset. Hyvää ollut paljon enemmän. Ihania meditaatiohetkiä, valoisia ihmeitä ja sattumuksia tavallisessa arjessa. Eikä vain minulla, vaan myös samanmielisillä ympärillä. Onko ajat todella muuttumassa?

Sitten vielä ihmettelysektorin asiaa eli JUNASSA NÄHTYÄ:

Kävelin ravintolavaunusta pois ja jäin miettimään, mikä siinä tungoksessa häiritsi silmääni. Ah, olemme Suomessa! Keski-ikäisistä koostunut työporukka keskusteli kahvikupposten ääressä. Kaikki pukupäällämiehet istuivat kaffella ja naiset seisoivat kiltisti pöydän ympärillä.

Asiayhteydessä pakko muistella Irlantia vuonna keppi ja keihäs. Tulin TalonMiehen kanssa pubiin suomalaisten miesten luo. Pubi oli aivan täynnä, joten saimme vain seisomapaikat, toiset istuivat. Ei mennyt kauaa, kun toisesta pöydästä riensi irkkumies tuomaan minulle tuoliaan. Hän ei kuulemma kestänyt katsoa sitä, että nainen joutuu seisomaan. Tuntui hyvältä, myönnän.

Pulp pulp

2011-01-22T12:43:00.004+02:00

Sellaista aikaa, että kuplii kaiken aikaa. Hyvää siis. Ihan kuin jokin kansi olisi poistunut sisäisestä ruukustani ja ideoita tulee niin että päätä huimaa. Valitettavasti (?) ideani eivät liity mitenkään kodinhoitoon tai sisustukseen, vaan työhöni ja toisten ihmisten iloksi - sitä kautta minunkin. Nyt niitä oraita on vain sen verran paljon, että karsittava on. Luovan ihmisen on kuulemma jätettävä puolet upeista ideoistaan pois, sillä kaikkea ei vain ehdi tehdä. Tai sitten ei ole aikaa istua ja ihmetellä. Meinaa nimittäin tulla kiire ja aika kulkee liian nopsaan...

Vuosia sitten luulin, etten ole lainkaan luova. Ymmärsin silloin luovuuden ainoastaan käsillä tekemiseen, taiteellisuuteen ja muuhun näkyvään. Nyt kun luovuusruukkuni kansi on revähtänyt auki, en epäile hetkeäkään, etten olisi luova. Ehkä en ollut vain valmis, ehkä vain olin väärässä ympäristössä.

Kermakakkuelämäni (huomaako tämän vitsiksi?) päälle humpsahti vielä tähtihetki meditaatioillassa. Täysi ylläri eikä kuitenkaan liity edesmenneeseen Lapseeni. Jotakin, jota en ole osannut odottaa, mutta joka laittoi minut kiitolliseksi, nöyräksi, iloiseksi ja onnelliseksi. Todiste taas, että elämä on Iso Asia.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että yhtä lasta on loppumaton ikävä. Uskon kuitenkin, että hänkin on onnellinen onnestani.

Ikävänä uutisena voin kertoa sen, etten juokse nyt aamupostia laatikolta. Kaaduin eilen omalla työtuolillani istuvilleen tähän lattialle ja vaapun nyt kuin ankka. Hehheh.

Täysillä

2011-01-16T21:20:00.002+02:00

Sanon tuolla sivupalkissa, esittelyssä, että kuljen suuren surun kanssa. Reippaana naisena en haluasi sitä enää niin ilmaista, sillä päivittäinen elämäni on aika tavallista. En itkeskele suruani vähän väliä (enää), en kaiva kaikkea Lapseeni liittyvää esiin (valokuvia, muistoja päästäni), välttelen kohtaamasta flash backejä, kuoleman tapahtumaan liittyneitä kipeitä tunteita ja kuvia eli pyrin elämään ihan tavallista elämää. Mutta silti. Silti tunnen olevani poikkeus tai huutomerkki. En vaan ole tavallinen, en vain elä tavallisesti. Jokin minussa on niin perustavaa laatua muuttuneena, etten tiedä sitä itsekään. En tahtoisi kulkea suuren surun kanssa, mutta se vaan on niin. Minussa on jokin uusi osa, joka on pysyvää. En halua olla marttyyri ja sen pahimman kokenut, mutta en vain toimi kuten ennen. Onko nyt siis pakko sanoa: onneksi. Olenko siis tarvinnut tämän kaiken, jotta minusta tulee minä, aito, syvin ja sisin? Ei, ei teidän tähän tarvitse vastata, kun minäkään en tiedä. Mitä vanhemmaksi elän, sen vähemmän oikeastaan tiedän mistään mitään. Elän vaan. Ehdoitta.

Olen ollut ikäiseni sukulaisen hautajaisissa. Olen hiihtänyt rakkaan kanssa. Olen nauttinut vähähiilaria ja sen päälle taas vähän hiilaria. Olen nauttinut seurasta ja yksin olosta. Olen saanut uuden tietokoneen ja paljon uusia ideoita. Olen keskustellut henkeviä sekä netissä että livenä. Olen huomanut olevani rajallinen, joskin hyvää tahtova olento, joka uskoo elämää olevan muuallakin kuin tällä planeetalla vain tässä nimenomaisessa elämässä. Olen ihaillut ja kunnioittanut kaikkia muita toisin uskovia. Olen rutistanut eläviä rakkaita ja jutellut kuolleitten kanssa. Olen sanonut elämälle kyllä, mutta saman myös kuolemalle. Minut saa heti poistaa täältä, kun homma on selvä - mutta sitä ennen: Täysillä.

Hyvää sunnuntai-iltaa ja tulevaa viikkoa!

Elämää Eteenpäin - kyllä!

2011-01-05T11:03:00.003+02:00

Hyvää tätä vuotta! Joulu luikerreltu läpi, mutta jotenkin helpommin kuin edellinen joulu. Varhain jouluaattoaamuna olen saanut kokea jotakin Elämää Suurempaa, oman tähtihetkeni ja aiheena tietenkin toiselle puolelle siirtynyt Lapseni. Sitä hetkeä muistellessani mustimmat ikävän ajatukset ovat laimenneet oitis. Ihanaa, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - täällä sekä siellä toisella ulottuvuudella. Näillä mennään nyt, yritetään ainakin.

Olen ilmeisen työorientoitunut, sillä innolla kävin arkeeni käsiksi ja olen touhunnut tässä kotitoimistossa kaikenlaista, uuttakin. Työni on voimavarani, yksi asia josta tietoisesti olen ottanut kiinni. Onneksi on näin: hyvä ja mieluinen työ.

Monia joulun jälkeen mietityttää ruoka. Myös minä tässä vaihdan ravintoa vähähiilarisempaan, sillä se sopii minulle hyvin. On vain joskus niin pulmallista taikoa nopsaan ja nälkäisenä jotakin muuta syötävää kuin leipää tai pastaa. Semminkin kun verensokeri on tätä heilahtelevaa sorttia. Mitään uudenvuodenlupauksia en tehnyt, sillä kaikkinainen itsensä pakottaminen on minulle vaikeaa. Mieluummin yritän lempeästi kannustaa kuuntelemaan itseäni kokonaisuudessan.

Kuten tarvitsen aina hengen ravintoa. Olen Tagoren ystävä, kiitos siitä Hannelle, joka johdatti minut Tagoren ruonojen pariin. Tässä teille yksi maistiainen:

Kun kuolema tulee ja kuiskaa minulle:
”Päiväsi ovat lopussa”,
sallikaa minun sanoa hänelle: ”Olen elänyt rakkaudessa
en pelkästään ajassa.”
Hän kysyy: ”Tulevatko laulusi säilymään?”
Silloin vastaan hänelle: ”Sitä en tiedä, mutta
tämän tiedän: usein laulaessani tunsi,
että olin löytänyt iäisyyteni.”

- Rabindranath Tagore

Rauhallista Joulua

2010-12-23T08:07:00.002+02:00

kaikille lukijoille toivottaa Pilviharso

Mikä joulu sieltä tulee?

2010-12-21T20:11:00.004+02:00

Kylläpäs nyt taas pistää miettimään. Joulu nimittäin. Tulossa on siis toinen joulu Lapseni kuoleman jälkeen. Erilainen, ei-kutsuva. Mutta toisaalta...

Jokin katkesi jo viime jouluksi ja hyvää oli se, että hävisi pienikin joulustressi (minun mittakaavassani). En (valitettavasti) ole askarteleva sisustaja, vaikka teidän kaikkien ihania blogeja huokaillen ihailen. Minun joulussani oli kuitenkin tiettyjä koristeperinteitä, joita bruukkasin noudattaa. Viime jouluna en sitä joulukuusta meinannut jaksaa koristella, valoköynnöksistä puhumattakaan.

Nyt tämä kulinaristi huomaa taistelevani ruuan kanssa. Jopa kahdeksi juhannukseksi olen valmistanut sekä perinteistä että uutta kokeiltavaa, mutta nyt on tulossa toinen joulu ruoka/leivonnaisMINIMEILLÄ. Sitä nimenomaan jäin nyt aprikoimaan.

Minkä verran kyseessä on perinteisestä perheen juhlasta, siitä kun kaikenikäiset lapset tulevat äidin luo syömään niitä tosi perinteisiä ruokia? Eli yksi oleellinen on poissa - se vaikuttaa.

Mitä vaikuttaa se, ettei lähisuvussa ole enää pienokaisia? Ehdottomasti ihaninta joulua vietetään pikkulapsiperheissä, oli siinä sitten lapsen, äidin tai mummon roolissa. Perheessämme on oikeastaan enää yksi vakinuori, joka hänkään ei joulupukkia enää pelkää. Ei taida nähdä tonttujakaan, ateisti kun on. Jokin taika on poissa.

Entä sitten tämä normaali keski-ikäistyminen? Minulle on tänä vuonna tullut Maku-lehti (kiitos hyvän lehtimyyjän), jonka joulunumeron olin lukematta heittänyt lehtipinoon. Nyt napostelin hyvää Mustaleimajuustoleipää, selasin, luin ja melken huokailin reseptien perään. Vaikka kuinka paljon uutta kokeiltavaa - vaan en taida viitsiä... Tunnistin siinä äitini, joka suorastaan "heittäytyi" osaamattomaksi, minä taas kokeilin silloin kaikkea uutta ja loinkin niitä uusia perinteitä. Työnjakomme oli kätevä, kun äiti teki juuri ne vanhat hyvät. Näköpiirissä ei ole ruuanlaittamisen manttelinperijää, lähtenyt Lapseni olisi ollut. Itse en viitsi enää, en jaksa enää. Olenko väsynyt vain ikäni 50 vee mukaan vai onko elämä väsyttänyt minut (tilapäisesti?) ennen aikojaan?

Entä tämä herkuttelusyyllisyyskysymys? Kukaan meistä ei voi välttyä siltä tiedolta, että tammikuun alussa olemme lihottaneet itsemme "tinttaruualla" ja makeilla herkuilla niin, että laihikselle vaan, tavalla tai toisella. Parempi kun ei leivo mitään, niin ei tule syötyä. Noh, TalonMies ja Nuori huolehtivat kyllä kauriin katseillaan, että herkkujakin pöytään ilmestyy. Rakkaudesta siis. Mutta voin vannoa, että makeita rasvaherkkuja olisi tuplaten, jos en ajattelisi terveellisyys/lihomisnäkökulmaani eli faktaa.

Edes joulukortteja en yksinkertaisesti JAKSANUT lähettää. Viime jouluna jopa askartelin ne ja lähetin ikäänkuin tervehdyksenä kaikille: olen vielä elossa ja taidan jäädäkin henkiin! Nyt olen tehnyt niin paljon töitä (mieluisia joka tapauksessa), että virtaa ei vain ollut enemmän. Jolleivat ihmiset usko, että olen elossa edelleen, niin tulkoot katsomaan. Kortteja ainakin sataa tänne kiitettävästi. Kiitos.

Tänä vuonna olen korttien sijaan keskittynyt tiettyihin tervehdyskäynteihin tai -puheluihin. Sekin toki vie aikaa, mutta olen ajatellut, että silti mieluummin vilahdus minusta elävänä tonttuna kuin vain kortti. Kummilapset, heidän perheensä, tietyt vanhukset (kun omat ovat veks), yksinäiset ystävät - onhan heitä.

Niin ja lahjat! Viime jouluna vielä epätoivoisesti hommasin lähipiirille lahjoja. Nyt on sopimus, ettei sitten lahjoja. Taidan silti pyjaman saada TalonMieheltä, mutta detvardetdå. Itse en ole ostanut vasta kuin nämä kummilasten paketit, eiköhän sitä ehdi.

Mikä on siis se joulu, joka nyt on tulossa? En tiedä. Olen edelleen hämilläni. Edelleen ikävöin Lastani, häntä joka lähti jo Kotiin. Edelleen olen onnellinen niistä lapsista, jotka edelleen tulevat tänne elävinä ihmisinä, edes pienen hetken ovat tässä lellittäviniä. Uusi ja mielestäni oikein ihana uusi poikkeus on se, että meitä on pyydetty aattoiltapäivänä naapuriin glögille. Ilmeisesti maineeni perinteisen joulun rikkojana on huomattu jo kylillä.

Jos itse saisin joulupukilta toivoa jotakin, niin yksi sisustaja-somistaja-koristelija ennen aattoa olisi meille oikein oivallinen lahja. Mutta pärjään ilmankin, älkää hätäilkö. Kyllä täällä ihan siistiä alkaa olla ja kynttilöitä poltellaan.

Hyviä joulunvalmistelupäiviä reippaille tontuille ja vähän väsyneimmellikin!

Joosuan rukous

2010-12-17T12:27:00.003+02:00

Tässä yksi pala mielimusiikkiani, jonka olen tänne ennenkin linkittänyt. Sain nyt käsiini aramean kielen suomennoksen, joka tekee tästä Isä Meidän -rukouksesta vieläkin vaikuttavamman.

Abwoon D'Bashmaya, olkaa hyvät.

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton Toiminta, Kosmoksen Luoja!
Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.
Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain Sinusta säteilevää tunnetta.
Salli Itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.
Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.
Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.
Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailman Voima ja Kunnia, alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.
Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen

Taas yksi sureva perhe

2010-12-14T19:59:00.005+02:00

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

Perjantai toimistossa

2010-12-10T18:31:00.002+02:00

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!

Kähöraakkuiselle inkiväärijuomaa ja Jenni Vartiaista

2010-12-02T21:05:00.003+02:00

Nyt tuli minustakin (ja koko perheestä) lämpimän inkiväärijuoman fanittaja! Olen menettänyt ääneni kähöraakkuiseksi, josko siksikään, jo kolmeksi vuorokaudeksi. Räkä täyttää pään ja kurkun enkä tiedä, onko mukana kuumetta vai tukkoa vaan. Ystävä luetteli minulle inkiväärijuoman ainesosia puhelimessa, niinpä ilahduin suuresti huomatessani jääkaapissa inkiväärin palasen. Sen pilkoin kattilaan yhdessä kolmen kanelitangon (yhtä oli jo käytetty), kokonaisten neilikoiden ja korianterin siementen kanssa. Litra kuuma vettä päälle ja varttitunti hiljaista kiehuttelua. Sitten siivilöin juoman meidän kolmen isoihin mukeihin, kuumaa vettä vielä lantringiksi muki täyteen. Makean kirpeä loppusilaus tuli tuoreella sitruunan mehulla sekä hunajalla. Herraisä, että oli hyvää! Siinä on sellainen glögi, joka ei terästystä ja potkua kaipaa, ihan on sitä itteään.

Tämä ystävä ja muutama muukin lopettelee puhelut aika pian, sillä yksinpuhelu on kuulemma tylsää. Tosin oli kiva jonkin aikaa vuodattaa elämäänsä toiselle, mutta kun normaaleja hmm-äännähdyksiäkään ei tule kunnolla ulos, niin yksipuoliseksi sellainen kommunikointi muuttuu. Tällaiselle puheliaalle ihmiselle hiljaa oleminen on jo harjoitus sinänsä. Semminkin kun bruukkaan puhua ihan vain itsellenikin.

Muuten on ollut "ihan hyvää" aikaa. Olen innostunut uusista (työ)jutuista, ideoita pyörii, luettavaa on. Toisaalta olen myös saanut kertoa toiselle puolelle lähteneen Lapseni tarinaa sinne sun tänne eikä sen asian jakamisen tarvetta varmaan ymmärrä moni. Surevat kyllä. Saman asian osittainenkin kertominen tuo yllättäviä kommentteja ja oivalluksia uusilta ihmisiltä. Hänen, rakkaan, kuolemasta tulee nyt joulukuussa 1 v 9 kk - toisaalta niin paljon ja toisaalta niin vähän. Etenkin jos katsoo, että eläisin vielä kovin vanhaksi eikä nähdä kuin vasta sitten. Ikävää on kannettava omaan hamaan loppuun asti.

Kuten Junikalle, myös minulle tämä kappale on erityinen: Missä muruseni on...

Ikävän nyt kerron teille

2010-11-18T21:10:00.005+02:00

Ei täällä mikään Mirri ole sairastunut (muistattehan sen lastenlaulun?), kunhan taas vähän vaikeroin.

Milloinkohan minulla olisi aikaa tehdä tälle blogille se, mitä olen pitkään aikonut...? Karsia ja/tai sulkea, laittaa toisiin kuosiin, uusia, tehdä jotakin ihan toisin kuin ennen. En haluaisi olla pelkkä sureva äiti, mutta huomaan tänne niin usein parkuvani olotilaa. Vaan kun näin se vaan menee.

Just äsken olin puhelimessa edesmenneen Lapseni mummon kanssa. Hänkin sanoi, ettei tähän totu, ei sitten millään. Minulla sentään on arki ja työ, joka imee mukaansa, mutta hänellä on aikaa ajatella. Kukaan meistä läheisistä ei mahda ikävälle yhtään mitään. Moni asia on jo muistoissa, mutta ikävä on tässä, aina yhtä pelkistettynä ja sillä nimellä. Etenkin näinä päivinä, kun lähtenyt olisi täyttänyt taas uusia vuosia. Vaan ei täytä enää.

En nykyään ehdi edes kunnolla lukemaan teidän kamujen blogeja, saati sitten kommentoimaan. Pikkukiire on toisaalta hyvä merkki: töitä on. Jokunen pikkujoulu ja meditaatioilta tupsahtelee myös ennen joulua - niillä pärjää pitkään. Ei täällä hengen hättää.

Ikävä vaan...

Ruokajuhlat ja ajan pohdintaa

2010-11-06T11:29:00.004+02:00

Viime vuonna pyhäinpäivänä... ihan kamalaa, tuskallista. Onneksi, onneksi, onneksi elämä vie eteenpäin. Eteenpäin kuoleman tapahtumasta, lähemmäs kohtaamista. Linda Olsson kirjassaan Sonaatti Miriamille sanoo sen kertojansa kautta näin:

"Nyt tuntuu kuin pikemminkin muistaisin tuskani kuin kokisin sen. Muistan kivun, jota tunsin muistojen pyyhkäistessä ylitseni, kun istuin siinä terassilla. Nyt minulla on vain omien tunteitteni muistoja, ei enää alkuperäisiä tunteita. Sinä päivänä tunteet olivat vielä eläviä, kipu todellinen. Kun nyt muistelen sitä, näen selvästi jokaisen yksityiskohdan, mutta en enää ole siinä sisällä. Oma kipuni on kalkittu ikiajoiksi. Kannan sitä mukanani mutta se ei enää ole elävää."

sekä:

"Saattaa olla, että ihmisen täytyy elää kokonainen vuosi alkaakseen ymmärtää, ettei elämä enää koskaan palaudu ennalleen mutta silti se voi jatkua."

Koko eilisen päivän vietin keittiössä ja valmistin neljän ruokalajin päivällisen kymmenelle hengelle. Illalla ihanat, eläväiset ja eri-ikäiset ystävät tulivat ja nauttivat ne kanssani. Minäkin nautin siitä, että pystyn taas tähän, iloiseen ja huolettomaan hetkeen menemiseen.

Värejä vai harmaata?

2010-10-31T18:14:00.002+02:00

Porukassa oli puhetta väreistä. Joskus valitsen tietyn värin siksi, että tuntuu siltä. Joskus taas värini on sen vuoksi, että tarvitsen sitä. Joskus jokin väri jää paitsioon, koska en voi pitää sitä.

Kun suru oli mustimmillaan, en havainnut, mitä laitoin päälleni. Kun järjestelin Lapseni hautajaisia järjestelin ja huomasin vasta jälkikäteen, että olin kulkenut oransseissa - minulle niin tyypillisissä väreissäni . Shokkivaiheen jälkeen havahduin asialle, enkä voinut sietää kirkkaita värejä, halusin kadota massaan. Mustassa kulkeminen tuntui luontevimmalta, sillä siitä ei suru muuksi muut. Kaipasin surunappia ja -harsoja, joilla olisin voinut ilmaista toisille, että nyt koskee ja lujaa, vain rohkeimmille on tilaa.

Vuosi sitten olin ihan harmaalla linjalla. Olin ystävän kanssa maaseutumarkkinoilla, jossa ostin muutaman vesivärityön. Kaikki ne kuvasivat huhtikuun harmaata aikaa, kun ei ole vielä kevät eikä enää talvi, sumua vain.

Tänä syksynä olen maalannut (siis minä ite!) paljon omilla tutuilla väreilläni. Eräs surutietään kulkeva ystäväni sanoi, että hän ei voi noin tehdä, ei ottaa käyttöön entisiä värejään. Minä mietin ja huomasin, että ei niin, että palaan entiseen väriini, vaan niin että TARVITSEN perusvärjejäni, jotta eheydyn ja voimaannun. Olen huomannut, että silloin tällöin olen ostanut jonkin terävän punaisen - kengät tai laukun - ihan vain voimakseni. Jo se, että kaipaan itseäni ja värejäni, on paljon.

Onnekseni syksyn ulkoinen harmaus sinällään ei ole minua koskaan ahdistanut. Minun vuoteni on aina alkanut syksystä kuin koululaisen, uutta toimintaa ja tekemistä jälleen kerran. Koko viikonlopun on ollut tuhnusää, mutta oman jaksamiseni määrittää kuitenkin sisäinen elämä ja vointini siinä.

Sisäisesti värikkään syksyn jatkoa ja voimia lukijoille!

Kultaiset kyyneleet

2010-10-22T08:13:00.003+03:00

Juuri nyt minä olen siellä missä kaikkein mieluiten
haluan olla.
Nainen joka nukkuu sängyssäni on se jonka kanssa
mieluiten nukun.
Tämä voileipä on parempi kuin kaikki muut voileivät.
Ruoho kalterien tällä puolella on vihreämpää
kuin toisella puolella.
Tämä kesä on kauniimpi kuin kaikki lapsuuden kesät.
Ne sairaudet joita poden sopivat minulle paremmin kuin
kaikki muut sairaudet.
Kaipuuni on suurempi kuin mikään muu kohdalleni sattunut.
Kasvojani peilissä en vaihtaisi kaikkiin
maailman peileihin.

- Claes Andersson -

Hiljaiseloni blogistaniassa ei ole johtunut haavasta, vaan elämän imusta. Koen nyt voimakkaasti asioita, ilmiöitä, ihmisiä. Kuljen etukenossa syksytuulessa, haukkaan happea mielelläni. Minulla on ideoita, jotka saavat Olla, kellua ja odotella, josko jokin niistä lähtee kulkemaan luonnostaan. Luulin, että eämässäni on alkanut kaunis, tavoiteltava loppuliuku, mutta nyt tuntuu oikeastaan nousulta.

Kesken vimmaisen maalauksen alan itkeä. Kun itken, huomaan lisääväni kuvaan kultaisia piskuja, kuin kyyneleitä. En pelkää mitään värejä, sen tiedän nyt.

Haava

2010-10-10T10:23:00.003+03:00

Mä en toivu taistelusta
Tämä kipu ei karkaa pois
Mä en turru tähän tuskaan
joka muutti minuun asumaan

Sä voit kitkee rikkaruohot
Sä voit riisuu haarniskan
Mut mä valvon vartiossa
kunnes taisto taukoaa

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Mä en pyydä paljon mitään
Mä en laadi laskelmii
Sä voit pitää valtakunnan
jos annat ilon takaisin

Sä näit tämän haavan
ja sanoit: aika parantaa
Sä näitkö voimattomuuden
joka katseestani kohoaa?

Jotain kuihtuu, jotain kuolee
Jotain syntyy uudestaan
Sodan jälkeen sankaritkin
hiljaa nuolee haavojaan

-- Aki Sirkesalo --

Löysin tänä aamuna taas itseni netistä etsimässä Lastani. Oliko hän, muistetaanko hänet, puhuttiinko hänestä, löytääkö google? Ei tietenkään mitään uutta. Mutta siihen, mitä löydän jälleen, jään olemaan. Tähän tuskaan, kipuun, joka ei enää revi, mutta jossa hengitän pienin henkäyksin, tunnen sen todeksi. Elän haavassa, tyydynkin siihen, että minulla on tämä kipu. Yhä uudelleen minun on kelattava sitä, että sinä todella olit täällä, rakas rakas Lapseni.

En jää tähän, vaan kohta kuivaan kyyneleet ja jatkan elämääni. Tämä on hetki, jossa suru on kuitenkin niin totta ja kaipaus loppuiän kestävää.

Alkoholi, läpsy jalka ja kuningasrapu

2010-10-01T20:50:00.008+03:00

Alkoholi on tunnetusti Se Paha Asia. Mutta mitäs sanotte tästä?:

Kaverini, keski-ikäinen kuten minäkin, oireili toista jalkaana. Jalka oli lakannut toimimasta normaalisti, oli sellainen mukana kuljetettava "läpsy". Neurologi tutki yhden jos toisen kerran, vähän jumppaa ja muuta - ei mitään apua. Vaiva jatkui useita kuukausia.

Tuli kesäbileet ja kaverini otti muutaman konjakin liikaa. Kotimatkalla hän kompastui läpsynsä kanssa johonkin turpeeseen ja kaatui. Kamalaa, ajatteli hän ja hiiviskeli kotiin vähin äänin. Aamulla oli ihmetys suuri, kun läpsy jalka olikin entisellään, toimi niinkuin pitääkin, parani!

Jotta tässä yksi esimerkki alkoholin parantavista vaikutuksista, vaikkei sitä nyt ulkoisesti kääreenä käytettykään.

Juolahti tämä mieleeni, kun edessäni on lasillinen punaviiniä (ei tosin parasta mahdollista) ja odotan armasta TalonMiestä Suomen ja Norjan Lapista palaavaksi. Voi olla, että mukana tulee kammottan isoja ravun jalkoja, ainakin yhden kännykkäkuvan kokonaisesta hirviöstä sain jo nähtäväksi. Nimeltään siis kuningasrapu, kts. alla.

Hyvää perjantai-iltaa kaikille odottelijoille! Ja alkoholia vain lääkkeeksi!

Kiirettä ja kummallista

2010-09-22T08:09:00.004+03:00

Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen. Syksy on imenyt mukaansa, työelämä on maistunut paremmalle kuin pitkiin aikoihin. Paljon uutta, kivaa, antoisaa - mutta myös hieman uuvuttavaa. Ei ole paljon palautumishetkiä tai jos on, nekin hujahtavat.

Eli nyt taas aika kulkee. Ei ole kaukana se, kun yksi tunti oli kolme tuntia. Surussa, siinä syvässä vaiheessa.

Suru on minulle niin luonnollinen osa itseäni, että hätkähdän välillä muiden hätkähdystä. Joskus jopa ärsyttää se, että joukossa saan puhua elävistä lapsista kaikin mokomin, mutta jos sanon yhdenkin lauseen, Hänestä joka lähti, seuraa vaivaantunut hiljaisuus. Ei tietenkään joka paikassa, mutta yllättävän monessa.

Tunteeni tähän ilmiöön on nyt enemmän kiukutus kuin voi-minua-raukkaa. Ehkä siinä olen päässyt eteenpäin.

Mutta miksi ihmeessä kuollut Lapseni pitäisi olla tabu!? Hänellä varsin oli hyviä juttuja ja tokaisuja, suuria elämänviisauksia - kohelluksista puhumattakaan.

Ehkä tässä toisten on vain opittava minun kanssa elämään. Tiedän, että ne toiset ihmiset ajattelevat, että kuolema pitää käsitellä pois ja mitä vähemmän kuolleesta sureva mainitsee, sitä paremmin tämä on siitä "selvinnyt". Muka. Että puhutaan vaan iloisista asioista, niin kuolemaa ei ole. Vaan kun on, silloin kun Lapsi on toisella puolella - tässä en anna periksi!

Tämä ei tällä kertaa ollut valitusvirsi, vaan voimakas puolustus lapsensa menettäneiden äitien elämän jatkumisen puolesta! Kaikki lapsemme ovat meidän lapsiamme, joista saamme puhua!

Ps. Rakkaus ei kuole -osastolla kaikki hyvin: Tapaamme edelleen erilaisissa kohdissa, äidin mieltä ja sydäntä lämmittää...

Satuja ja tarinoita

2010-09-11T18:35:00.005+03:00

Lapseni kuoleman jälkeen olen omassa elämässäni (en siis blogissani) ollut kutakuinkin avoin, tilanteesta riippuen. Kertonut kyselijöille asian niinkuin se on mennyt, tunteineen kaikkineen. Nyt kuulin kyliltä tarinaa Lapsestani, hänen kuolemastaan ja minusta. Olen tyrmistynyt, sillä jutun lähettäjä, jonka kanssa olen kasvokkain keskustellut, on vääntänyt kertomaani oman mielensä mukaan.

Tyrmistynyt ja pettynyt. Pettynyt ihmiseen. Keskustelumme ei ollut luottamuksellinen, mutta tarinanvienti eteenpäin täysin vääristelty.

Vaikka tiedänhän minä, ettei ole olemassa absoluuttista totuutta. On vain totuushippusia, josta jokainen valitsemme omat mieluiset. Siis se, mitä minä olen kertonut, on kuuntelijalle ollut häläpätihämmää, hän valitsi toiset hippuset, ne mitä itse tahtoi tulkita.

Mitä tästä opin? Tietynlaista pelkäämätöntä avoimuutta en aio hylätä, sillä se on osa minua ja olen siitä ylpeä. Nostan siis pääni pystyyn ja jatkan jälleen omaa elämääni.

Eniten olen nyt kuitenkin miettinyt ihmisten kriisitarinoita, joita on levitetty eteeni. Niitä kuunneltuani voin tänään sanoa, että voin itse melko hyvin ja olen onnellinen. Niin monta rakasta minulla on tässä ihan lähellä tai ajatusmatkan päässä. Suru ja kaipaus eivät enää ole painava viitta, vaan kevyempi kantaa. Kuljetan ikävääni alati ja sen hyväksyn. Itken edelleen, kun on aika, mutten onneksi kauan. Rakastan poismennyttä Lastani niin että viiltää välillä, mutta rakastan myös omaa elämääni, jota tahdon katsoa jo eteenpäin.

Näen edessäni mieluisia tehtäviä ja arkea. En tavoittele kuuta taivaalta eikä minun tarvitse muuksi muuttua. Riittää kun elän tämän elämäni niin hyvin kuin osaan. Huhumyllyjen jauhajat eläkööt omansa.

Dyly homma

2010-09-04T10:22:00.003+03:00

Plunssa, niinkuin pikkumies joskus sanoi. Ihan on kuumetta jo toista päivää. Korvat humisee tukkoaan ja katsoin haikeana ulos raikkaaseen syysilmaan. Olisi ihana mennä vastatuuleen ja saada posket punaiseksi terveemmällä tavalla kuin tämä.

Nyt buranan voimalla tein muutaman toimistotyön ja tämä tervehdys vielä kaupan päälle. Meillä piti olla ihan toisenlainen viikonloppu, mutta nyt peruttiin yhtä sun toista ilonpitoa. TalonMieskin on nuhainen ja väsynyt, kun on joutunut venymään projektityössään merkillisiin työaikoihin.

Eilen katsoin taas Echart Tollen Findhornin retriitin dvdtä. Huomasin nukahtaneeni kesken kaiken. Jäi nyt erityisesti mieleen Tämä Hetki, joka on se tärkein. Mikähän tämän hetkeni merkitys nyt on, kun joudun köllöttelemään sohvan uumenissa? En mielestäni ole ollut mitenkään erityisen stressaantunut ja kiireinen, jotta sen vuoksi joutuisin nyt olemaan aloillani. Flunssia vain välillä tulee, pikku sairaushan se on monen muun rinnalla.

Ai niin. Yksi tosi hyvä kirja menossa: Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Muutakin olen rohminut, mutta jotakin jättänyt kesken. Esim. Kamila Sahmsien Poltetut varjot ja Tahmina Anamin Kulta-aika eivät vain vieneet mennessään. Ehkä luin niitä niin pieninä paloina, että into laantui.

Sohva kutsuu... Hyvään viikonvaihdetta teille!

Suruvanteita ja keijujen ihmeitä?

2010-08-29T16:58:00.004+03:00

Lääkärin(kin) mukaan "hieman on kertynyt tuohon vatsalle ylimääräistä". Joo, ne kesäruuat ja -juomat, suvun perintö (naiset samanmallisia), verensokerin häiriöt - ja noin 10 muuta selvää selitystä. Teen mielikuvaharjoituksen ystävän ohjauksella: Ympärilläni lällättää musta ilkiö, tikku-ukko, pikkupiru: "Olet niinkuin sukusi naiset, et varmasti laihdu, lällällää!" Yhtäkkiä tulee itku, vahva tunne: Olen kerännyt suruni suojavanteeksi ympärilleni, antakaa minun olla rauhassa, haluan eristäytyä muusta maailmasta, joka ei ymmärrä minua. Nyt pienennän ilkkujan muurahaisen kokoiseksi ja imuroin sen keskuspölynimuriin. Samassa ympärilleni saapuu keijujen parvi, joka spiraalina kierii ympärillä toteuttaen toiveeni ja hyvän olon tavoitteeni: Muutun sellaiseksi, joka todellisuudessa olen. En ole laiha enkä lihava, olen sopiva ja tavoiteoloni ja -kiloni on ihan kohta tässä.

Seuraavana aamuna tulee ihan muulta ystävältä tekstiviestiketjukirje: "Toivo jotakin... sano se ääneen... taivaan keijut tulevat luoksesi ja antavat sinun toteuttaa toiveesi..."

Näin on keijujen tukema muutoskuuri alkanut.

Chiliä hillitysti

2010-08-20T11:09:00.005+03:00

Koska elämässä on paljon iloa ja jopa huomaan sen, välillä vähän kevyempi linkki tässä!

Hämmästelyä ja rakkautta

2010-08-19T07:27:00.004+03:00

Taas pakko kirjoittaa tästä. Ei sillä, etten erilaisia ihmisiä ymmärtäisi. Ei sillä, että he minua tällä enää loukkaisivat, ainakaan pitkään. Mutta, jokin tässä ei vain lakkaa hämmästyttämästä minua. Enkä ole tälle immuuni - vaikka niin jo haluaisin. Viime aikaisissa lukuisissa tapaamisissa merkille pantavia suhtautumisia minuun:

Yleisin: Ei puhuta tästä (Lapseni kuolemasta) mitään. Jos yritän antaa "köyttä", että kyllä tästä tabusta voi puhua, kun muistakin kuolemista kerran puhutaan, siihen ei vaan tartuta. Lapseni kuolema puheenaiheena on mahdoton, edes kahden kesken minun kanssani. Mieluummin puhutaan häläpätihämmästä tai ollaan hiljaa.

"Ahaa, no eihän tuo kauhean paha juttu ole", on eräs kommentti. Menen hetkeksi mykäksi ja sanon sitten, että kyllä se minulle, äidille, on. "Voisihan elämässä mennä huonomminkin", saan vastaukseksi. Siihen minulla ei ole enää mitään sanomista, sillä tottahan sitä aina voi huonommin mennä... Olen aikani hiljaa ja vaihdan itse jonkin ajan kuluttua puheenaihetta häläpätihämmän puolelle.

Mielen päälle nämä jäävät, vähättelyksi koen. Muistelen, miten ihmiset ovat tavanneet lesken ekoja kertoja ja kuinka lämpimästi häntä halattiin. Tai jos jonkun vanhemmat ovat kuolleet. Tässä, maailman suurimmassa menetyksessä, täytyy olla vahvaakin vahvempi - ja yksin. Tätä on siedettävä loppuelämä, näin se vaan on. Minä olen se, jonka on ymmärrettävä heitä toisia.

Yksinäisyyden tunne on ehkä se määräävin näiden jälkeen. Luojalle kiitos, minulla on Luoja ja aika ihme epeli onkin. Onneksi Jumalani ei ole rankaiseva, helvettiin lapsiaan laittava tai tiettyjä riittejä tai tapoja arvostava, tuomitseva hirmuhallitsija. Onneksi oma Jumalani on valo ja rakkaus, joka hyväksyy minutkin, vajavaisen äidin, joka on tehnyt parhaansa jo Lapseni eläessä sekä sen jälkeen. Ja rakastanut niin maksimaalisesti kuin suinkin.

Nyt jos koskaan on syytä rakastaa itseään tai maljat tyhjenevät. Muistaa, että kaikki ei ole tässä, vaan että elämä on teatteri, jossa minulla on nyt tällainen eriskummallinen rooli.

Ja hyväähän tänne kuuluu: Läheisillä uusia aktiviteetteja ja elinvoimaa. Juhlia on ollut ja hyvää ruokaa. Rakkaita ystäviä.

Painopiste kaikesta huolimatta on rakkaudessa.

Katse syksyssä

2010-08-12T08:24:00.005+03:00

Syksy kutittelee mieltäni mukavasti. Olen aina ollut syksyihminen (vaikka keväällä syntynyt), se innostaa, vauhdittaa tai jopa lohduttaa vuodesta toiseen omalla laillaan. Tarkoitan tällä varmaan alkusyksyä, en oikein marraskuun mustasta enää välitä. Tulossa on mukavia töitä ja tapahtumia. Saan olla matkan päällä, mutten liikaa.

Nyt töihin!

Ja sitä vielä, että Runotalon Sarilla on menossa arvonta. Erityistä hänen blogissaan ovat mm. kauniit runot. Moni niistä kolahtaa juuri oikeaan kohtaan, oikeaan aikaan. Kiitos, Sari, ihanasta blogista!

Täällä ollaan

2010-08-07T09:47:00.003+03:00

Kohta 30.000 mittarissa. Siis täällä blogissani. Se ei kerro niinkään vilkkaasta kävijämäärästä kuin siitä, että tämä blogini on kestänyt jo kauan, kohta kaksi vuotta. Sitä ennen oli yksi blogi, jonka jätin taakseni.

Minulla on menossa eräs prosessivaihe ja siksi täällä on kirjoitusten puoleen hiljaisempaa. Elämääni kuuluu "ihan hyvää" suurimmaksi osaksi. Pulmia on myös, mutta... ei jaksa valittaa.

Kuumuus täällä yläkerran tietokoneella pistää myös hiljaiseksi. Tahtoo olla väljemmillä vesillä ja hengittää. Kohta varmaan niitä Venäjän metsäpalon savuja vaikka.

Hyvin voikaatte te.

Selkenevää

2010-07-17T10:12:00.003+03:00

- päässäni siis. Kuten ihmisen mieli heilahtelee, niin tämä surulaivanikin seilaa: Horjun kannella laidasta toiseen ja kirjoitelmani ovat aina sen hetken tunnelmia. Valmista ei ole koskaan ihmiselämässä, miten sitten surussa. Tähän suruun ei tule loppupäätelmiä, tiivistystä eikä viimeistä kaneettia ennekuin oma elämäni on lopussa. Suruni muuttuu jatkuvasti ja uskon siihen tulevan mukaan yhä enemmän ilon ja kiitollisuuden osasia.

Olen saanut jutella ihmisen kanssa, jolla oli minulle paljon kerrottavaa ja annettavaa, ajatuksia herättävää. Olen taas saanut varmuuden siitä, että Lapseni elää. Myös vastaus siihen, että "oliko pakko kuolla?" on olemassa ja yhden sellaisen vastauksen olen saanut. Sydämeni punnitsee sitä tarkkaan ja paljolti sen ymmärtää ja tulee ainakin lohdutetuksi.

Viime kerran kirjoitukseni oli mielen pohjalta. Tämä kirjoitukseni on hengen pohjalta. Nyt taas muistan suuret linjat, se kuka olen ja vähän siitäkin, miksi olen. Minua ei kannattele pelkästään tavallinen puuhasteluarki, vaan henkinen nälkäni täytyy tulla tyydytetyksi, jotta voin hyvin tai edes ollenkaan. Minä tarvitsen valon ja rakkauden, hengitän elämääni niiden kautta, jotta Elän. Klassinen jalat maassa ja pää pilvissä on niin minun juttuni.

Eilen kun yksi lapsista täällä jutteli ja touhusi omiaan sekä Talonmies + kumppanit tekivät pihalla urakkaa, tunsin onnellisuutta. Tiesin, että kaikilla lapsillani on nyt juuri hyvä olla. Omassa elämässäni ei surua suurempaa, ei ainakaan kriisiä... Miksen olisi onnellinen. Siis olin. Ja taidan olla tänäänkin. Nyt just.

Nyt riittää hyvin.

Ps. Sitä paitsi sisähelle helpottaa, kun tänään saapuu ilmapumpun korjaaja!

Sumeita helleajatuksia

2010-07-13T11:05:00.004+03:00

Edelliseen postaukseen syntyi vilkasta keskustelua surevan kohtaamisesta, jälleen kerran. Oma taustani tosiaan on maalaisyhteisöstä, jossa kuolema oli jotenkin luonnollinen asia. Hautajaiset olivat suuret ja me lapset juoksentelimme seassa pienestä asti. Näimme itkeviä ja surevia lähemminkin, kun kokoonnuimme kriisin sattuessa lähelle. Jos suvussa tapahtui jotakin, suku riensi heti paikalle - se oli ihan selviö.

Viime vuoden tuntemukset ovat olleet minulle, sosiaaliselle ja avoimelle ihmiselle rankkoja. Kun odotit ja toivoit vain sellaista kohtaamista, jossa edes taputetaan olalle ja saatkin hurjia vilkaisuja, pään kääntöjä ja kaikkein pahinta: nonsaleeraamista. Samassa porukassa joku toinen halasi ja otti osaa, toinen heti perään puhui häläpätihämmästä tai yleensä ei mistään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tottahan toki tällainen empaattinen ymmärtäjäihminen ymmärtää, miten vaikea HEILLÄ on, mutta ei se silti tehnyt tilannetta vähemmän loukkaavaksi. Ja kellä se vaikein sitten on, haloo.

Toinen juttu, mikä tulee nyt mieleen, kun tahkoan "kuoleman jälkeistä elämääni", on mauttomuus. Viime vuodesta selvisin enkä odottanut mitään. Kunhan vain tämän askeleen ja tämän pyykkikasan ja tämä työkeikan. Nyt huomaan, että niin selviää, mutta jos nyt ihan suoraan sanon: mikään ei maistu miltään. Jollei mansikoita oteta lukuun.

Viime kesänä ajattelin, että reippaasti tämän menen läpi ja sitten helpottaa. Helpotuksen huomasi viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, surutyö "kannusti" eteenpäin. Ajattelin, että sitten joskus alkaa "se uusi elämä", erilainen, helpompi. Jaahas. Olen jossakin tilassa, jossa olen en-missään. Tämä ei välttämättä ole globaali surun ilmenemismuoto, mutta minulle tämä uudelleen orientoituminen ei ole sujunut kivutta. Hidasta. Tylsää.

Olla äiti, mutta ei enää tässä arjessa. Olla äiti eläville, olla äiti kuolleelle. Ehkä äitinä olon loppuminen tulee tässä niin satasella päälle, että prosessi mikä prosessi. En kaipaakaan pikkulasta, olen toki helpottunut, ettei ole sellaisia käytännön tehtäviä ja huolia. Mutta kysymys kuuluukin: Kuka minä olen nyt? Miksi minun pitää vielä tulla ja vääntäytyä tässä elämässä? Milloin riittää? Onko muka vielä jotakin?

Tätä kysymystä jään miettimään, siirryn alakertaan täältä kuumuudesta ja aloitan "loma"päiväni, jotka samankaltaisuudessaan voisivat olla myös kirjoittamisen aiheita (pihasaunaprojekti menossa, enkä ole oikein remonttireiska tai kodin hengetär itse).

Silti: Kesä ja lämpö on ihanaa, vahinko ettei saa tätä varastoon.

Kesäpyykit ja itkut

2010-07-03T11:13:00.003+03:00

Touhua paljon: pyykkikoneen laulua, kerranvuoteen pestävää, hienoja kuivatusilmoja. Ruokaa työmiehelle, joka perustuksia uutterasti pihalla mittaa ja kaivaa. Työleirin lisäksi irtiottoja moottoripyörällä tai rennommalla vapaalla, kuten eilen kaupungin kahdella terassilla tai pikkulomanen rakkaan sukulaisen mökillä. Kesä!

Yhtenä päivänä kohtasin peräkanaa toiselle puolelle siirtyneen Lapseni lapsuuteen liittyviä ihmisiä. Ensimmäistä järkytin totaalisesti, sillä hän ei ollut tiennyt asiaa lainkaan. Parkkipaikalla itkettiin kaulakkain ääneen. Toinen oli seurue, jonka tiesin tietävän. Yksi heistä nopsaan ohimennen tervehti ja toiset kääntelivät selkiään ja päitään sijaintini tai katseeni mukaan. Nämä niin erilaiset kohtaamiset tai kohtaamatta jättämiset jäivät mietityttämään, mutta väistöt eivät pysty loukkaamaan minua enää. Totean vain uudelleen, miten erilailla minuun suhtaudutaan. Leima otsassa "Varo - lapsi kuollut!"

Vietin yhden terapeuttisen illan ihmisen luona, joka oli jäänyt äkkileskeksi. Vaikka tiesimme toistemme tarinat, miten hyvältä tuntui jälleen kerran, kun vuorotellen kyseltiin ja muisteltiin, että miten se oikein meni. Jos läsnä olisi ollut joku ulkopuolinen, jolle suru ei ole näin tuttua, olisimme joutuneet vetämään juttua nopsaan takaisin ja selittelemään, että puhutaan nyt vaan niistä iloisemmista asioista. Lesken kanssa saimme olla juuri sitä mitä ollaan: syvästi surevia läheisiä, jotka tarvitsevat kerta toisensa jälkeen vielä muistella myös kärsimyksen kovimmat hetket. Toistemme turvallisessa seurassa itkimme paljon, mutta tyynnyimme rauhallisesti, ymmärsimme toisiamme paljon. Nukuin seuraavana yönä paremmin kuin viikkoihin.

Suruni ei siis ole enää näkyvää, mutta siellä se on, pinnan alla, jos vain joku uskaltaa sitä rapsuttaa. Ehkä täällä blogissa annan sen rapsutuksen tulla enemmän kuin arjessani, jossa teen just niitä samoja hommia kuin te muutkin, kts. postauksen alku. Elän elämääni, mutta vielä ovat syvemmät motivaatiot hukassa. Ilot ovat pisaroita, tavoitteet pieniä askelia, pyykkikasan kokoisia. Näinkin näköjään voi elää, surun kanssa.

Parempi tämä kesä on kuitenkin kuin viime kesän tuska. Muille vasta suruun joutuneille tiedoksi ja lohduksi.

Rajut unet

2010-06-25T22:42:00.002+03:00

Kesken juhannusaattoillan viivähdän koneella. Ei haittaa, kotona olen, kaikki hyvin.

Paitsi ei öisin. Kahtena yönä kolme omintakeista painajaista. Olen ollut tappouhan alla: isolla veitsellä tai haulikolla. Toisaalta läheisiä on kuollut kuin meren mutaa, itsekin olen myrkyttänyt ihmisiä. - Mitäpä tähän on lisäämistä... Paitsi että on ollut erityisen ihanaa herätä tähän maailmaan ja todeta edellisten olleen vain unta. Ehkä käsittelen vain pelkoja, kun tilanne nyt on muuten - Luojan kiitos - tavallinen.

Lämmintä ja valoisaa juhannuksen jatkoa!

Oliko se unta vai oliko se totta?

2010-06-18T12:20:00.004+03:00

Kaipasin ja ikävöin taas Lastani, häntä joka selvitti jo elämänsä täällä ja palasi toiselle puolelle. Äksyilin mielessäni, kun ei ole tullut uniini pitkään aikaan, edes sinne, en ainakaan muista. Näin heti seuraavana yönä unen, jossa olin valtavan rakkauden voiman vallassa. Leijuin ilmassa selälläni ja sen merkitys oli kuulemma "luottamus" ja "elämä kantaa". Heräsin aamulla varhain tähän uneen, niin aikaisin, ettei vielä tarvinnut nousta kokonaan ylös. Olin vajoamassa takaisin unen horteeseen, kun Lapseni lomposteli sisään etuovesta, sieltä mistä aamuaurinko nousi ja valaisi asunnon oudolla valolla. Ehkä oudolla siksi, että vain kesäisin se sieltä paistaa ja silloinkin niin aikaisin, että nukumme yleensä silloin. Hän siis käveli sisään (lukitusta ovesta - ihan normaalia), tuli makuuhuoneeseen ja istahti vuoteeni vierelle. Silitti minun hiuksiani ja sanoi, että äiti, sinä se pärjäät, jos kuka, aivan varmasti pärjäät. Jotakin muutakin "puhuttiin", sitten hänen oli mentävä, jotakin tekemistä oli jossakin muualla. Kun hän käveli ulko-ovelle, kysyin, että miten sinä sitä kautta tulit. "No, kun oli niin kaunis aamu-aurinko", sanoi Lapseni ja lähti takaisin aamun valoa kohti.

Autuaan kaunista

2010-06-10T12:19:00.003+03:00

Tämä kaikki kaunis, kuin pyhä, jäi taakse... Lepoloma. Hellettä. Hiljaisuutta. Lukemista. Vähän ajatuksia, joskin lainkaan.

KotiSuomessa odottivat mm. kaksi leikkauspotilasta. Hyvä niin, taas joitakin etappeja selvitty.

Lähden ja palaan

2010-05-30T14:35:00.003+03:00

Hetki ennen lähtöä. Lähes kaikki pakattu, tilanne hallinnassa? Tästä pidän: edes jokin tilanne tuntuu edes hetken olevan "hallinnassa", vaikka vain matkalaukku. Kohta juna vie minut lähemmäs matkaseuralaista ja sen jälkeen lennetään. Vasta sitten uskon todella, että olen matkalla.

Kotisuomeen ei jää mitenkään tasainen tilanne läheisten (huom. monikossa) terveyden suhteen, mutta matkani ajankohta on vain tämä. Uskon kaiken tarkoituksellisuuteen, siksi lähden kuitenkin sydän rauhallisena (mieli ei aina). Voi olla, että juuri tulevalla viikolla olen mahdollisimman lähellä, vaikka kaukana.

Minä lähden, mutta yleensä aina palaan.

Kiikunkaakun

2010-05-21T12:19:00.005+03:00

"Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan. Kärsin." - José Luís: Tyhjä taivas

Täällä mennään vuoristorataa, veitsenterällä keikutaan. Hengitän pitkiä henkosia, puhun itseni pyörryksiin = mieleni selittää asian parhain päin. Tunteeni menevät siitä huolimatta vatsaani ja paljastuvat viimeistään yöllä: Minulla on suuri hätä rakkaan lähiomaiseni ja hänen perheensä puolesta!

En ole ottanut tätä asiaa niin omakseni kuin jos TalonMies tai lapseni olisivat sairaalassa. Tiedän, että minusta saattaisi niin olla isompi apu, mutta en jaksa, en kykene. Toki soitan ja käyn, mutten lähde pitkille tiedustelu- ja puolusteluretkille. Olen olemassa verisiteen kautta silti jokaisessa käänteessä, joka kääntää minunkin vatsaani. Avuton olo, sillä en kuitenkaan pysty seisomaan kenenkään kohtalon portilla.

Kirjoitan tätä helteisessä ja kauniissa kesäpäivässä, oman kodin kuistin rappusilla. Kaikki on jälleen niin terävän kaunista ja samalla kirpeää. Tiedän, että tämä on elämää kaikkineen. Mutta silti pieni tyttö minussa ei tätä tahtoisi jaksaa, tahtoisi vain kauas pois, että oma urakka olisi jo ohi...

Nyt taas ymmärrän sen, miksi lentokoneessa kehoitetaan laittamaan happinaamari ensin itselleen, sitten vasta lapselle. Itsekkyyden takana on oma jaksaminen - jotta jaksaa auttaa tai edes olla olemassa, rinnalla kulkemassa. Käänteisenä tilanteessa on opittavaa vuosi sitten surusumuni pahimpaan kohtaan...hmm...

Mutta: "Ehkä ihmisen sisällä on valo, ehkä kirkkaus, ehkä ihmistä ei ole tehty pimeydestä; ehkä varmuus on kevyt tuuli ihmisen sisällä ja ehkä ihminen on se varmuus, joka hänellä on." - José Luís: Tyhjä taivas

Oonko Suomessa vai...?

2010-05-16T12:30:00.007+03:00

Tuoksun Kreikalta, auringolta, lomalta, matkalta - vaikka supiSuomessa olenkin. Annos aurinkoa psorin ja aurinkoihottuman ehkäisyyn ennen matkaa, joka lähenee. Jo nyt ikävä sinne...

Kun toimisto on kotona, on vaikea ottaa kokonaisia vapaapäiviä, hetkiä vain. Nytkin osa perhettä on moottoripyöräretkellä (kuului siihen kirkkokin, sillä rippileiri lähestyy). Minulla on ollut koko aamu omaa aikaa ja silti joku persoonistani yrittää soimata, että mitä hyödyllistä tekisin. Olen tosiaan kuin suutarin lapset ilman kenkiä: hyvä kertomaan muille, miten relataan ja ollaan kaikessa rauhassa. Okei, osaan toki olla, mutta silti olen ikäluokkaa "ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton". Taustalla surisee rauhoittavasti pyykkikone, jospa se kuittaisi tämän kotityöosuuden. Toimistotöihin en lankea.

Otin muutamia valokuvia pihalammesta, rentukasta, joka on kukkeimmillaan, nupullisista viinimarja- ja tyrnipensaista, kaikesta kauniista, joka kasvaa hurjaa päivävauhtia. Viitsisikö laittaa jotakin tähän... ei, ei nyt.

Olisiko loppupäivä oma lupa lukemiseen puolivarjossa? Ammattikirjallisuutta on vino pino, mutten kajoa nyt siihen. Otan kohta kainalooni José Luís Peixoton "Tyhjä taivas" kirjan tai muutaman mummin ET-lehden (kun niissä on niin hyviä juttuja).

Ahaa, kirkonkävijät saapuivat! Synnintuntoinen on olo, kuulemma. Arvasin sen.

Kevät on iloa ja surua

2010-05-11T08:18:00.005+03:00

Viime vuoden äitienpäivästä minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin se, että ystäväni osti kukan minulle toiselle puolelle siirtyneen Lapseni puolesta. En ole edes kirjoittanut mitään tuntemuksiani siitä päivästä. Ehkä äitienpäivä oli siinä vaiheessa vain pisrara suruni meressä, sumussa jota kuljin.

Mutta tänä vuonna tunsin jotakin. Kesken joogan (yksin kotona) aloin itkemään ja maistelin itkuani: Onko suru myös itsesääliä? Olen muka tottunut tietynlaisiin äitienpäiviin, joissa on eri-ikäistä äitiä elossa - ja niiden lapset. Oivalsin samalla, että moni muukin äiti itkee juuri sinä päivänä, ehkä salattujakin kyyneleitä. Kaikki eivät itke vain kuollutta rakastaan, vaan surullista on varmasti myös se, kun välit ovat jostakin syystä poikki äidillä ja lapsella. Kuten ovat joulut, voivat äitienpäivät olla todellisuudessa raadollisempia kuin kiiltokuvamallinsa näistä pyhistä.

Laakereilla ei ole levätty muutenkaan. Lähisukulaiseni on vakavasti sairas, moniongelmaisena sairaalahoidossa. Sielläkin näyttää nyt olevan sormi suussa, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun yhtä sairautta on vaikea hoitaa toisen vuoksi ja kolmas vaikeuttaa molempia tilanteita. Kyse ei ole vanhuksesta, vaan keski-ikäisestä. Enää en hämmästele mistään, mutta kyllä tämä tilanne on yksi energiaa sitova asia kuitenkin.

Eilen kävin sairaalassa katsomassa myös ystävääni, joka käy läpi rankkoja syöpähoitoja - jälleen kerran. Armotonta taistelua ja reippaana oloa.

Pientä pysähtymistäkin on ollut. Viime viikolla olin yksisarvismeditaatiossa ja tutustuin uuteen ystävääni, siis yksisarviseen. Mielenkiintoinen tuttavuus, välillä arjessakin tulevat ne hetket mieleen.

Luonto muuttuu nyt nopsaan, kaikki kasvaa silmissä. Toisaalta kevät on minulle allergia-aikaa enkä voi täysin siemauksin nauttia ulkoilmasta. Onpahan aistit monipuolisesti käytössä: Se mikä hivelee silmiä, kirvelee myös, niin visuaalista ja kinesteettistä.

Juhlia ja oikeutettuja kyyneleitä

2010-04-27T16:19:00.006+03:00

Naputtelen tekstiä uudella konella, pikkuruisella, jonka voi ottaa mukaan reissuun kuin reissuun - jee! Pientä harjoittelua tämän kanssa on, kun olen tottunut huiskimaan rennommin sormin tätä näppistä. Toisenlaista siis, katsotaan kuinka näin vanha oppii.

Pitkästä aikaa ennätin jumppatunnille, alkoi kroppa jo kiljua kidutuksia ja venytyksiä. Hotjoogaa maistoin tänään, huomenna nautiskelen jotakin muuta.

Muuten olen elänyt pelkkää juhlaa, sillä täällä on ollut kekkerit jos toisetkin. Jos arki ei palaisi, luulisin olevani maailman ihanin nainen - niin paljon sain huomiota, suorastaan ylenpalttista. Arvaatte varmaan, että pyöreäthän täällä on juhlittu. Enää siis puolet elämää elettävänä...

Juhlani eivät poissulje rakkaitani. Siispä myös toiselle puolelle siirtynyt Lapseni oli mukana useammassa käänteessä, joskus armolla ja ilolla, joskus haikeilla kyynelillä. Minulle on turha tulla sanomaan, että nyt puhutaan vain iloisista asioista. Ne, ketkä haluavat oikeasti olla kanssani ja ystäviäni, joutuvat ottamaan kokonaisvaltaisen paketin: minut iloineen ja suruineen. Loppuelämäni (siis sellaiset 50 v arvatenkin) Lapseni kulkee mukanani enemmän tai vähemmän. Ne, jotka eivät kestä ikäväitkujani tai muuta tunteiden näyttämistä, se on sitten voivoi. No, ehkä tässä on jo luonnollista karsintaa tapahtunut jonkin aikaa.

Eräs iso oivallukseni on ollut se, etten ikinä-koskaan-milloinkaan-enää tule pyytämään anteeksi sitä, kun ikäväkyyneleeni Lastani kohtaan nousevat silmiini. Ajatelkaa, kun kesken jutustelun, tällainen pieni itku on tullut, olen sanonut, anteeksi nämä kyyneleet! Ja sitten toiset ovat sanoneet, että ei se mitään. Ei minun tarvitse pyytää anteeksi tällaista surua! Se on osa minua ja sillä selvä. Pystypäin.

Tämä on minun elämää. Siihen kuuluu kuoleman huomioon ottaminen, sen mahdollisuus tulla kenen vain osaksi. Ei pelottavana mörkönä, vaan faktana.

Meen ja tuun

2010-04-19T10:03:00.002+03:00

Bloggaaminen on jäänyt muiden asioiden vuoksi. Olenko kyllästynyt kommentoimaan elämääni täällä vai vain hyvällä tavalla kiireinen? Paljon olisi sanomista, mutta sanat vain ehtyvät.

Kesällä - jos Luoja suo - tapahtuu jotakin perkaamista. Tämä blogi saa luvan uudistua tai siirtyä pöytälaatikkoon. Aloitan tyhjältä pöydältä tai...

Mutta nyt vain elän, meen ja tuun. Huolet ovat olleet soman pieniä ja käytännön arkeen (tai juhlajärjestelyyn) liittyviä. En ole edes ehtinyt pohtia maailmanmenoa, enemmänkin olen yrittänyt olla pohtimatta. Joskus hyvä näin.

Lähipäivinä junamatkailen, automatkailen, tapaan ystäviä ja vieraampia. Toivottavasti valo kulkee kanssani, ainakin sen matkaani pyydän.

Sisällä ja ulkona

2010-04-13T07:50:00.003+03:00

Minulla on ollut hyvää kiirettä, mieluisia töitä ja nyt ehdin taas jo vähän ulkoilla ja kuntoilla. Siis Elänyt. Ajatuksissani on nyt blogiystävämme Leen@, joka viettää viimeisiä aikojaan täällä, sillä hän tekee matkaa jo Kotiin... Kuoleman läheisyys pysäyttää monen. Sille ei voi jäädä kylmäksi, sillä se tulee koskettamaan meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin.

Kaikessa mikä nytkin keväällä syntyy, on sisäinen elinkaari ja kestokyvyn tieto. Leskenlehti ei joulua nää. Ymmärrämme sen, hyväksymme sen, mihin luonto taipuu. Ihmisenä meidän on vaikea hyväksyä oma kuolevaisuutemme, saatikka rakkaitten, joista emme luopuisi millään. Olen joutunut urakoimaan läheisteni kuolemaa ja poislähtöjä niin, että suvussamme ei ole vanhuksia lainkaan jälkellä. Sisarukseni ja minä olemme näitä suvun vanhimpia enkä minäkään ole ihan viisikymppinen, vielä.

Keväällä ei voi olla ajattelematta kaikkea kauneutta, joka syntyy, valmiina, muuttumaan ja aikanaan poislähtemään. Osaisinko vähän aikaa elää kuin luonto, mukautunen, rennosti ja kaiken vastaanottavaisena? Yritän taas tänään.

Saarena

2010-04-04T19:49:00.002+03:00

Muistan erityisen hyvin, mitä tänään tapahtui vuosi sitten: Lapseni haudattiin. En millään ollut muistaa, milloin viime vuonna oli pääsiäinen ja oliko se ylipäätään. Vaan sillekin oli selitys tässä: Aloitimme Lapseni asunnon tyhjentämisen. Miten kummassa olemme siitä selvinneet? Tajutonta, mikä matka tässä on ollut...

Tänään tein matkan sisimpääni samalla kun ystävä hoiti minua: "Näen" kuinka olen joutunut eroamaan mannerlaatastani, kaikesta siitä mitä olen ollut ja mihin olen kuulunut. Olen saari, joka revitään irti ja joka lähtee ajelehtimaan kauemmas merelle. Kaikki on harmaata, väritöntä, tummaa ja sumuista. Olen yksin ja täysin kenenkään lohduttamattomissa. Yksinäisyys musertaa. Kunnes alan nousta. Saari minussa on ensin vain pieni luoto, joka pilkottaa merestä. Vähitellen merenpinnan alta paljastuu yhä lisää ja lisää, kasvan suureksi ja korkeaksi. Olen suuri vuori merenpinnan yläpuolella, alla vahvaa kalliota. Olen vuoreni laella, kun värit palaavat. Katson kauas ja näen sekä taivaan että meren. Kaikki on sinistä, turkoosia. Kun katson alaspäin, näen valkoiseksi kalkitun tien. Tunnen auringon lämmön. Olen rakastavassa seurassa. Rakastan. Koen pitkästä aikaa aitoa elämän iloa. Hetken verran, juuri sen vähän, että totta se on.

Elämänilo. Ehkä se tulee vielä. Luotan jo siihen, että tulee se, aikanaan, vaikka pieninä palasina.

Alli Ahdistus

2010-03-31T10:36:00.004+03:00

Ehkä yksi oppiläksyistäni on se, että ahdistus pitää vain sietää - näyttää niin tiiviisti mukana kulkevan. Elän tämän paketin (surun) kanssa loppuikäni - joka aikamääre tuntuu välillä tosi pitkältä. Olen ratkaisukeskeisenä ihmisenä (ja kutakuinkin ilovaloisena) tottunut siihen, että annetaan anteeksi, siirretään asioita menneeseen, luovutetaan ja lähdetään eteenpäin. Nyt olen kohdannut haasteen, jota ei noin vain nakata nurkkaan tai jätetä ohikulkiessaan ojanvarteen virumaan. Jätän toki, mutta kuin varkain ne samat asiat hiipivät perääni ja takertuvat takinliepeisiin. Jätän sitten takinkin, mutta jo ovat hiuksissa ja päähäni työntymässä. Allin ajatukset.

Rauha on pienissä paloissa. Ilo on h-hetkissä. Nauru on napattavissa joka puolelta. Mutta Alli Ahdistus työntää nykerönenänsä joka väliin. Keksin Allille kyllä niitä syitä, nimiä, joista sen ilmaantuminen johtuu. Valitettavasti ne ovat vain niitä aiheita, joita ei täällä voi ruotia. Ruodin niitä muualla, mutta ei se ruotiminenkaan tuo kuin hetken helpotuksia.

Aikaa tarvitaan. Hyväksyntää tarvitaan ajatukseen, että elämäni nyt vain on tällaista. Ihan täyttä ja hyvää se on, mutta ikävällä tavalla erilaista kuin ennen.

Ellei sitten käy niin kuin eilisessä meditaatiossa: Peilissä, jossa minun piti kohdata oma suruni, vastaan ei katsonut itkevä, musta nainen, vaan ikivanha uurteinen ihminen (välillä mies, välillä nainen), joka pitkä- ja harmaatukkaisena istui kanssani, katsoi viisailla silmillään, jotka olivat täynnä myötätuntoa elämääni kohtaan.

No niin, taas vähän helpotti.

Hups

2010-03-26T19:19:00.004+02:00

Olettehan nyt varmasti kaikki nähneet tämän MTV3:n uutismokan, kun uutistenlukija putosi tuoliltaan? Katsottin tätä muutaman kerran eikä naurusta meinannut tulla loppua. Teki hyvää nauraa pitkästä aikaa niin että melkein itketti.

Lisää tällaisia tapahtumia, niin elämä maistuu!

Hyvää perjantai-iltaa teille, kamut!

Valo lisääntyy taas

2010-03-24T20:42:00.002+02:00

Onneksi taas jokin kulkee eteenpäin. Milloinkohan sitä oppii muistamaan aallonpohjalla velloessaan, että kyllä sieltä takaisin tullaan. Kummallista on se, että jos on viisi päivää vaikea hengittää, niin kuudentena nousee ylös uutena ihmisenä.

Työ auttaa joskus. On tultava pois oman itsen sumusta ja mentävä toisten luo. Tekemällä huomaa, että virtaa tulee jostakin. Vähän kuin pienenä sanoin, ettei ole nälkä. Isoäiti siihen, että siinä se nälkä tulee kun alkaa vaan syömään. Pitää paikkansa: nälkä kasvaa syödessä.

Rukous auttaa, suurempaan voimaan luottaminen, enkelit, valo. Minua ainakin ovat auttaneet.

Kevättalvella ja keväällä minua odottavat muutama synttärijuhla, koko päivän meditaatiokokoontuminen sekä ulkomaanmatka yhden rakkaan lapsen kanssa. Elämän juhlahetkiä, niitä toivon ja odotan!

Ei näköaloja juuri nyt

2010-03-21T12:54:00.003+02:00

Alakulo, suru, ikävä. Olen laahustanut tätä viikonloppua menneessä, vuoden takaisessa, vieläkin vanhemmassa. Kaikki ikävät muistot ovat olleet enemmän päällä kuin ne hyvät ja kauniit.

Luin jostakin pätkän innostumisesta ja melkein muistin... Muistin, että joskus "ennen sotia" saatoin uppoutua johonkin tekemiseen niin, että löysin uutta, innostuin, paloin ja nautin. Elämä tuntui elämisen arvoiselta, jännittävältä odottamiselta.

Nyt, näppinsä polttaneena, on kaikessa suuri varaus. Haluan joskus vielä löytää sen pienen tytön sisältäni, joka nauraa enemmän kuin itkee. Ikävä sitä tyttöä. Sitä Lasta, joka lähti vuosi sitten.

Ikävä Kotiin.

TalonMies - pelastajani!

2010-03-16T21:08:00.003+02:00

Välillä aloittaa päivän (lähes) varmana siitä, että näin se menee. Jo aamusta alkaa kuitenkin ounastella muutoksia. Kohta toisia. Kolmansia. Neljännestä ei ole enää moinenkaan.

Viides on jo tiukka paikka: Juoksen ympäri huushollia - sisällä ja ulkona, kun olen kadottanut avainnipun, jolla pääsisin sekä autoon että toisella paikkakunnalla sijaitsevaan työpisteeseen. Huudahtelen yksikseni, hikisenä ääneen, että tää ei voi olla totta. Mietin, kenelle soitan, kun selvänäkijäystäväkin on kääntänyt selkänsä minulle jo monta vuotta sitten. Yksi intuitiivinen kaveri tulee mieleeni, mutta sekin sanoisi vaan, että istu paikoileen ja mieti, ei ole mitään kiirettä. Kun kiire on! Kello tikittää armottomasti eteenpäin ja viisi ihmistä on menossa kohta odottamaan minua talvipakkasessa.

Vaan kun hätä on suurin, niin pelastaja ilmestyy kuin tyhjästä: Pihalle karauttaa veteraaniautollaan vanha kunnon TalonMies!! Hän kävelee rauhassa suoraan oman työhuoneensa pöydän luo ja noukkii siitä avainnippuni. - Miksi ne siellä ovat, se onkin jo erillinen tarina, mutta sitä en ehdi kertoa, vaan lähden vauhdilla kiitämään. Siunattu TalonMies!

Ja toisaalta: Olen niin totuttuun tapaan 15 minuuttia etuajassa...

Hymni rakkaudelle

2010-03-14T18:30:00.004+02:00

Heräsin aamulla unen kauniiseen kohtaukseen. Katsoin koko seinän kattavasta ikkunasta ulos ja näin, kuinka luonto tanssi ja lauloi. Jopa heinämättäät soivat ja huojuivat tuulessa täsmällisesti tämän musiikin tahdissa:

Edith Piaf: "L´Hymne à l'amour"

...taivaaseen, jossa ei enää ole ongelmia... Jumala yhdistää ne, jotka rakastavat toisiaan...

...live forever

2010-03-12T07:35:00.004+02:00

Olin (hyvällä tavalla) väsynyt kun kohtasin kaksi Lapseni ystävää. Meillä oli aikamoinen keskustelu. Nuoret aikuiset seisoivat siinä ja kuuntelivat minua vakavina, kun puhuin heille (siis puhuin itselleni). Kerroin sitä, mitä olen täälläkin kertonut: surusta, ilon pisaroista, eteenpäin menosta, unista, hyvistä muistoista ja siitä, miten tärkeää minulle on se henkilökohtainen tieto, että Lapseni henki elää ja että rakkaus ei koskaan kuole. Myös ystävillä oli omat kokemuksensa ja aikomuksensa nyt vuosipäiväänkin.

Kävelin autolle ja radiosta alkoi soimaan jotakin, joka toi elävästi mieleen muistotilaisuuden musiikin. Romahdus, purkaus, täystulva. Itkin niinkuin en kuukausiin. Itkin, vaikka katseet kääntyivät parkkipaikalla ja liikennevaloissa. Suuri Ikävä ja Suuri Lohtu yhtä aikaa. Elämää suurempaa, sillä kuolemaa ei ole, EI OLE!

Siis: Queen "Who wants to live forever"

Vähän onnea...

2010-03-07T19:40:00.004+02:00

Kuinka arkailen kirjoittaa tuota otsikkoa... Viimeinen vuosi on piessyt ja paiskonut, näyttänyt tälle naiselle uutta paikkaa, mutta siitä huolimatta koen tässä nyt jotakin onnen tapaista. Lappimatka meni ihan hyvin eli oikein hyvin. Ensimmäisillä hiihtoretkillä ajatukset sisälsivät kaikenlaista mustaa, ikäviä muistoja ja tulevan pelkoa (esim. "Onkohan tässä keskellä tuulista suota kännykkäkenttää, jos TalonMies saa jonkin sairaskohtauksen ja kuukahtaa tuohon? Kuinkahan nopeasti apu tulee, palellummeko molemmat sitä ennen? Miten ne ylipäätään löytävät meidät?"). Viikon edetessä ajatukset vähenivät, mieli hiljeni sekä menneestä että tulevasta. En yhtään enää ihmettele entistä osastonhoitajaa, joka paineli miehensä kanssa kahdeksi viikoksi joka vuosi Norjan Lappiin ahkiotelttaretkelle. Siellä ainoa tehtävä oli koota tai purkaa leiri, muuta suunnittelua ei tarvinnut hiihtomatkan aikana.

Kotiinkin palattiin turvallisesti. Kellonympäriajomatka meni rattoisasti äänikirjan (Dan Brown: "Meteoriitti") parissa. Kotona odotti oikeastaan kolme iloista yllätystä: naapurit olivat tehneet lumityöt, ystävältä (Hanne) kortti sekä yhden uuden, kivan odotusta - siitä sitten joskus tarkemmin.

Aloitan työviikkoa virkistynein mielin ja innolla.

Rauhan ja levottomuuden kiikkulaudalla

2010-02-22T22:42:00.006+02:00

"Päätin kokeeksi saman tien lakata seuraamasta ja uskomasta ajatuksia, jotka ruokkivat epäilyksiäni ja kauhuani." - Ganji:"Löydä sisäinen loisteesi"

Jotta näillä eväillä on menty viime päiviä. Olen tutkinut omia pelkojani, kärsimyksiäni, hallinnan tahtoa ja lopulta jälleen kerran, kuka minä oikein olen. Se, ettei pysty mitään hallitsemaan, on paradoksista kyllä rentouttavaa. Se on luottamusta ja armoa. Pikkuisen enemmän taas muistan sen, että elämä (saa) sisältää sekä ilon että surun, vihan, rakkauden, pelon, kauneuden. Kaikki saa olla niinkuin on. Ihan kaiken takana on rauha. Tiedän sen, muistan sen, olen sen usein kokenut. Mutta yleensä vasta kunnon itkun jälkeen.

Tällaisen pohdinnan jälkeen tuntuu mitään oppimattomalta vaihtaa puheenaihetta vastakkaiseen suuntaan, pelkoon: jännittää lähteä lomamatkalle Lappiin. Ikinä enää en varmaan pysty menemään Saariselälle, mutta jospa Ylläs voittaisi talvilappifobian. Vaikka viikko ei ole täsmälleen sama kuin viime vuonna, niin jo lähtöajatuksissa nousee flashbackeja. Hyvin ristiriitaisin tuntein menen: surenko enemmän vai helpottaako tämä sitten taas yhden askeleen.

Itseäni lohduttaen siteeraan em. kirjasta vielä:

"Voit rentoutua tässä ja nyt, vaikket olekaan täysin turvassa etkä ikinä tule olemaan." - Näin se on - just relax.

Lisäys edelliseen: Ja hyväksyä em. lause todeksi eikä yrittää ite muuta!

Sisäistä valoa etsimässä

2010-02-18T22:19:00.003+02:00

Edellinen postaukseni, sen ajatuksiani höykkyyttäneet kommentit sekä viime viikkojen tositapahtumat oman elämäni realitysarjassa ovat saaneet aikaan akuutin sisäisen uudistustarpeen. Näin en voi jatkaa - se on faktaa. Tällä "näinillä" tarkoitan oman pääni sisäistä puhetta, (salaista) panikointia erilaisten huolien merkeissä ym. oman mielen osin myös tyhjänpäiväistä tuotetta.

En ymmärrä, miten en muka osaa käytännössä sitä, minkä oikeesti todeksi tiedän. Tiedän, että mun koti ei oo täällä ja muuta isompaa juttua, mutta... Tai no joo.. ymmärrän toki näitä psyykkisiä syitä on: kannan mukanani traumaa/traumoja. Viime vuosina perusturvani järkkyi niin monta kertaa, etten pätkääkään tunne, että perheemme olisi "suojassa". Ylireagoin ja tunnistan sen.

Elänkö nyt oikein tarkoituksella sitä kohtaa, jossa osoitetaan, etteivät sanat ja ajatukset merkitse mitään? Lähes kaikki, mitä olen luullut tietäväni, ovat todellakin vain mieleni tuotetta.

Aihe on laaja enkä unisena jaksa tätä nyt jauhaa enempää. Mutta totta on se, että täällä on pään sisäinen kriisi. Muutostarve. Akuutti.

Onneksi pöydälläni on kirja, josta löytyy vastauksia koko ajan kysymyksiin, joita en osaa edes esittää. Samanlaisia kirjoja olen lukenut kymmenittäin, mutta nyt juuri Luen. Uusin silmin. Ehkä se on hyvä merkki.

Ystävänpäivätervehdys Blogiystäville!

2010-02-14T09:10:00.006+02:00

(Nightwish: Kuolema tekee taiteilijan)

Kirjoittamisen tarve ei ole kaikonnut mihinkään. Kuitenkaan. Uudistumisen tarpeesta olen edelleen yhtä ymmällä enkä osaa päättää mitä teen tälle blogille. Olen kopioinut tekstit omalle koneelleni, jos ne täältä joskus laitan katoamaan. Jos. Ja kun en muuta tiedä, otin sitten radikaalisti uuden fontin käyttöön. Ehkä uusi ulkoasu vielä ja sitten mukauudistus on tehty?

Töitä olen tehnyt, työt ovat suorastaan kantaneet minua. Joissakin muissa asioissa olen käynyt vuoristoradan ylhäällä ja alhaalla, missä lienenkään nyt menossa. Vanhat, ikävät ajat nousevat jotenkin pintaan ja saavat minut kokemaan tunteita todella voimakkaasti, vaikka nykytilanteet ovat toki toiset. Rääkki, jota kävin ennen Lapseni kuolemaa ja vaikea luopuminen, joka sen jälkeen jatkuu vaan, ovat kiinni minussa, osa minua. Tällaisena pitäisi mennä vaan eteenpäin, menneet kivut takiaisina roikkumassa.

Ehkä odotan päivää, kun suhtaudun tulevaisuuteeni valoisasti, iloisen optimistisesti. Että olisi luonnollista ajatella "kaiken käyvän hyvin". Kun ei käy. Näkemykseni vanhenemisesta on pelkkää rankkaa luopumisen tietä, jonka ainoastaan oma kuolema pelastaa. Jossa siinäkin on se huono puoli, että rakkaat joutuvat lähtöäni suremaan. Pattitilanne, tässä oon enkä muuta voi.

Kuolema on "kaverini" niin tiukasti vielä, että saatan olla hyvinkin sarkastista seuraa. Olen ärsyyntynyt siihen liittyvistä hymistelyistä tai siitä, ettei kuolemasta edes saisi puhua. Jos joku välttelee sitä aihetta vimmalla, hän ei seurassani viihdy. On nähty jo.

Jotta näillä valoisilla ajatuksilla tulin toivottamaan teille kuitenkin ja joka tapauksessa

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Sillä teitä on niiiiiin monta täällä ja nimenomaan teiltä olen saanut valtavan määrän tukea tänä suruvuotenani. Olette arvokkaita ja ihania ihmisiä jokainen!

Heitänkö kolikkoa?

2010-01-23T23:25:00.003+02:00

Menossa blogiväsymys, ei niinkään -kriisi. Ei sitä, etteikö olisi kerrottavaa, mutta ehkä sitä, että valikoin jo liikaa. En ole ihan anonyymi enää - muuttuikohan tämä sen myötä? Toisaalta taustalla on myös sellaisia väsyneitä ajatuksia ja mielenliikkeitä, että kaikki pohtiminen ja ajattelu on turhaa. Sanoiksi pistäminen. Aina vain paremmin sanominen. Olenko väsynyt vain asioiden vääntämiseen joksikin ja pakkoko ne väännökset on tänne julkiblogiin laittaa?

En ole kauhean aktiivinen enää kommentoimaan toistenkaan blogeja; olen sitäkin tehnyt jo niin pitkään, kahden pitkän blogin verran. Kun olet aktiivinen, toisetkin ovat. En jotenkin jaksa. Ihan kuin odottaisin sellaista totaalista lopettamispäätöstä ja sen myötä tulevaa tyhjää tilaa.

Vai olenko vain väsynyt siihen, että elämä ei ole sen selvempää vääntää sitä tai ei? Että elää vaan, eikös se olisi parasta? Elämiseeni on aina tosin kuulunut kirjoittaminen, mutta taas tämä motivaatiokysymys: minkä ihmeen takia tänne?

Facebookissa olen toisaalta taas aktiivisempi kuin koskaan. Kuvastaako tämä entistä enemmän sitä, että sen minkä teen tai kirjoitan, tahdon tehdä selkeästi omalla nimellä? Onko nimimerkin takana oleminen jo nähty juttu? Jännää oman aikansa.

Mitä sitten teen näille teksteille? Otanko kotikoneelle talteen ennenkuin laitan luukun kiinni? Onko tässä mitä säästämistä, eletyssä elämässä, kuolemassa?

Kysymys kuuluu: blogitauko vai blogin loppu? Kommentoikaa toki, mutta minä tulen tekemään tässäkin kuten aina ennekin: päätän ihan ite, sitten kun...

Hrrrrrr

2010-01-21T11:40:00.002+02:00

Vähän sellainen olo, että pitää istahtaa ennen seuraavaa lähtemistä (joka on kohta) ja miettiä, missä mennään. On tullut mentyä eikä mietittyä...

Luonto on ihana ja kaunis, mutta minua ei ole kyllä tarkoitettu asumaan pitkiä aikoja tällaisessa paukkupakkasessa. Kun joutuu liikkumaan kylmällä autolla, kipasemaan ulkona ja sisällä ja taas kylmään autoon, jossa sormet eivät koskaan ehdi sulaa, pakastua vain, niin alan väkisin haaveilemaan lempeistä kesätuulista. Ettei tarvitsisi aina näin paljon pukea. Ettei tarvitsisi kotona vetää vermeitä niskaan jotta tarkenee istua paikallaan. En valita, vaan totean: en ole talvi-ihminen.

Pientä äkki-itkua lukuunottamatta täällä voidaan "ihan hyvin". Itkun syy oli toisenpuolen Lapseni yksi paperiasia, pieni juttu, mutta vihlaisi taas.

Nyt menen, auto on lämmitetty tässä kotoa lähtövaiheessa!

Ystäviä, kohtaamisia

2010-01-17T12:47:00.004+02:00

Isoja tapahtumia. Vakavasti jo toistamiseen sairastuneen ystävän tila mietityttää, laittaa läheisille kyyneleitä silmiin. Ostamme hänelle villahuovan, jonka ympärille voi kääriytyä silloin, kun meistä kukaan ei ole halaamassa. Toisaalla taas iloinen perheuutinen, jo valmiiksi niin paljon rakastettu tyttölapsi syntynyt. Mietin, kuinka ihanan alun joku saa, kun hänelle on varattu jo alkuun valtavasti hellyyttä ja huolenpitoa. Ja sitten Haitissa mennään rytisten, katastrofin suuruutta ei voi edes kuvitella...

En ole fanaattinen kylpyläihminen, mutta eräänä päivänä oli niin hyvää seuraa, että lähdin ilman muuta. Altaassa mukajumpaten hyppelimme ja muistelimme Rodosta. Ruokailussa pidimme kiireettömän kuulumiskierroksen ja saimme taas jonkinlaisen kuvan siitä, missä kukin on tällä hetkellä menossa. Nämä ihmiset ovat erityisen tärkeitä toisilleen siksi, että olemme (henkisesti) kasvaneet yhdessä, avautuneet, kuunnelleet, ymmärtäneet ja tukeneet. Näemme harvoin, mutta kohtaamme sitäkin syvällisemmin. Kerran rakennettu luottamus on edelleen olemassa. Pintakama ei ole meidän juttumme.

Talviloma välkkyy mielessä, mutta samalla siihen liittyy tuskallinen muisto viime vuoden äkkikeskeytetystä lomasta...

Irina: Jälki

Ps. Blogilista on ihan mäntti, takkuaa vaan - ootteko samaa mieltä?

Kirkas taivas

2010-01-13T17:46:00.002+02:00

Kävelin siskon kanssa tänään hautausmaalla, tervehdyskäynnillä. Hänen rakkaansa luona, minun rakkaani luona. Maailma on nyt niin kaunis, epätodellinen, unta.

Blogini uusi kuva on otettu sieltä, pelipaikalta, Lapseni haudalta. Tämänkin surun takana on kirkas taivas...

Arkisoppaa

2010-01-11T21:37:00.003+02:00

Välillä kun pää käy (oikeassa) taivaassa, niin yllättyy, kun sitten taas tulee maahan tömähtäen miettimään tavallisia arkihuolia. Epävarmoja tulevaisuudennäkymiä, huolta. Ei itsensä, vaan ympäristön, pienten ja isojen ihmisten. Jotta ei elämässä kauaa tarvitse lomailla, kun jo vaaditaan kykyä suhteuttaa asioita. Kunpa osaisikin jokaisen epäselvän mutkan näkemisen aikana ajatella, että Luoja huolen pitää, tämä on vain ihmiselämää, jossa osamme suoritamme parhaamme mukaan. Mutta terveys ja raha ovat peruskamaa, jota täällä tarvittaisiin.

Itselläni on menossa ruokaremontti, ei siis dieetti. Jotakin tässä on nyt erilaista kuin ennen... Yleensä olen loppuvuoden ja joulun jälkeen ollut kiukkuinen itselleni ja piiskaten lopettanut mm. suklaan syömisen. Viime vuonna oltiin kurillaan pari kk nenänvalkaisullakin, mutta lopun perin syötiin itsemme sitäkin pulleammiksi. Tai ainakin minä söin - toisessa se ei näy.

Nyt tuntuu toisenlaiselta, lempeämmältä. En millään halua kiusata itseäni, mutta napakasti päätin vain jättää sokerit pois toistaiseksi. Toinen veksmennyt on valkoiset jauhot, peruna ja pasta. Aika näyttäköön, kuinka kauan ja missä määrin mihin palajan. Olen metabolisen oireyhtymän tyyppi ja geneettisesti vahvasti diabetes 2-riskinen - faktoja, joita nyt otan huomioon. En halua kärsiä nälkää, vaan pyrin syömään sitä, mikä on minulle hyväksi. Luen ja tutkin erilaisia vaihtoehtoja, mutta pääasiassa haluan oppia kuuntelemaan itseäni herkemmällä korvalla ravinnonkin suhteen.

Haluan tehdä tästä ravinto/laihtumisasiasta mielenkiintoisen matkan, jossa etsin kenties uusia makuja ja nautintoja. Onneksi tavoitekilojakaan ei ole montaa. Stressiä en tästä ota.

Vähän hymyilyttää

2010-01-07T19:41:00.006+02:00

On taas tapahtunut jotakin järisyttävän hyvää, valoisaa ja ihmeellistä. Kyse ei ole pelkästään oman (pöhkön) pääni sisäisistä asioista, vaan näistä Elämää Suuremmista Ihmeistä, jotka ovat tulleet eteeni, ulkopuolelta, kutsumatta, tarjottimella. Olen taas saanut armollisesti kokea, että rakas, edesmennyt Lapseni elää. Kuolemaa ei ole. Kiitos, kiitos, kiitos.

Kuoleman mysteeri on ihmisen osa ja sitä tutkivat vain rohkeimmat. Mutta erityisesti sitä tutkii tällainen äiti, joka on synnyttänyt lapsensa tähän maailmaan ja kuitenkin joutunut antamaan hänet kuoleman kautta pois. Luovuttanut sen, jota eniten voi rakastaa. Ja huomannut, että rakkaus jatkuu vaan eikä lopu kuolemaan.

Vaikka olen lapsesta asti uskonut tietyllä tavalla (että Koti on siellä toisella puolella), lukenut/selannut satoja kirjoja ja imenyt sitä tietoa, jota oma sydämeni ymmärtää (suoltanut samalla pois, mikä ei minua puhuttele), niin silti olen yllättynyt siitä, että tämän surun kanssa se ei vaan riitä. Kaipaan tuonpuoleista lähemmäs, konkreettisemmaksi minulle, jotta ymmärrän, mihin Lapseni lähti, mitä siellä on, mitä oikein tapahtuu. Mikä tämä juttu oiken on?

Kyse on samalla kokonaisen elämän mysteeristä, mitä taas tutkin. On tehnyt hyvää muistuttaa itseään IOK:n sanomasta: elämä on anteeksiantamista itselleen ja muille, tämä on uni, josta heräämme kotona. Jotenkin se on perusajatus, jonka ymmärrän, mutta... en ihan Muista. Niin, tuntuu, että tietty oivaltaminen on vain hivenen matkan päässä, melkein, mutta ei ihan. Siis elinikäinen tehtävä arvatenkin.

Tämä helpottaa suruani, muttei toki oikaise sitä matkaa. Vielä on paljon kahlattavaa ihmisenä ja etenkin äitinä. Mutta lohtua tämä tuo ja jotakin, josta ottaa kiinni. Että vaikka tässä nyt kirjoittelee hieman huumaantunut Pilviharso, niin takuuvarmasti täältä pesee nyyhkintää taas joku päivä.

Mutta hyvistä hetkistä on lupa nauttia. Se, joka itkee paljon, saa myös iloita ja nauraa. Näin sanoo Pilviharso. Piste.

Ei vielä pistettä sittenkään. Näin muutama päivä sitten unta, että valkoinen hevonen tuli lähelle (pelkään hevosia, tiedoksi, niin tässä unessakin) ja nuolaisi (!) minua poskelle ja lähti pois. Eli pelkäsin turhaan. Oletan, että uni oli hyvä merkki. Muutkin tulkinnat kelpaavat, kiitos.

Kuva: www.pixdaus.com/smile

Viesti tähän hetkeen

2010-01-04T10:55:00.004+02:00

En ollut pitkään aikaan nostanut itselleni enkelikorttia. Ajattelin, että näin uuden vuoden alussa, kaikenlaisen ihmettelyn keskellä, se voisi sopia. Kylläpä se kaikista 44:stä kortista sattuikin juuri tämä viesti:

Tuon viestin edesmenneeltä rakkaaltasi: Älä turhaan huolehdi minusta, minun on hyvä olla. Olen onnellinen ja rakastan sinua.
Sydämesi on surusta raskas, ja olen täällä lohduttaakseni sinua. Olen edesmenneen rakkaasi suojelusenkeli ja haluan sinun tietävän, ettei sinulla ole mitään syytä murehtia. Rakkaasi on hyvin onnellinen ja on sopeutunut muutokseen hyvin. Sinuun ei kohdistu minkäänlaista vihaa tai suuttumusta, ainoastaan rakkautta ja ymmärrystä. Ystäväni, et ole tehnyt mitään väärää, joten älä syytä itseäsi millään tavoin. Teit parhaasi, ja rakkaasi on pyytänyt minua välittämään tämän viestin sinulle.
Sielujanne yhdistää edelleen suuri rakkaus. Se ei voi koskaan kuolla! Kaipaat läheisesi fyysistä läsnäoloa, mutta olet jo saavuttanut henkisen yhteyden häneen unissasi. Unessa voit tuntea, kuulla ja nähdä hänen olemuksensa. Rakkaasi on elävä, kuten sinä – monella tapaa jopa elävämpi. Hän on päässyt maallisista huolista ja kivusta ja on vapaampi ja onnellisempi kuin koskaan. Kun olet täyttänyt elämäsi tarkoituksen ja on sinun aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, pääsette jälleen yhteen. Sillä välin haluan sinun tietävän, että rakkaasi on kanssasi ja enkelit ovat ympärilläsi lakkaamatta.

Opinko jotakin?

2010-01-02T14:17:00.010+02:00

Viime vuonna vuoden vaihtuessa pohdin näitä: Mitä opin? Totesin samaan hengenvetoon, etten ole varma (hitaasta) oppimisestani, vaan jospa yritän niitä asioita ainakin muistaa.

En jää kaipaamaan tätä surun, itkun, ikävän ja tuskan vuotta. Tahdon vain eteenpäin, ehdottomasti. Vuosi sitten kirjoittamaani lukiessa tunnen "vanhan ihmisen" surua myös siitä, että oma into tai edes toive ei ole se, joka määrittää elämämme isot suuntaviivat. Siksi en edelleenkään sano, että olet mitä syöt tai olet mitä ajattelet. Olemme paljon muutakin kuin oma tahtotilamme.

Nyt toivon lukijalta sormien välistä katsomista, sillä se, mitä tunnen ja kirjoitan, on vain muren siitä, mitä haluan sanoa. En osaa määritellä asioita tarkkaan juuri nimenomaan sanojen kautta. Enemminkin tunnen tai koen, sydämeni kautta. Sanat ovat vain pieni yritys kuvailla sitä teille. Vain pienen ihmisen ihmettelyä, missä sitä taas mennään.

Vuonna 2009 opin taipumaan. Paiskauduin maahan. Ihminen ja äiti minussa ei nähnyt mitään, mutta henki hengitti ilmeisesti. Kannatteli minua pitkän matkan, silloin kun mitään muuta ei ollut. Näin kuinka luonnossakin oksat taipuivat ja jäätyneenä jäivät vääristyneisiin asentoihin, mutta kaikki eivät katkenneet. Ainakaan kaikki. Minä en katkennut viime vuonna - siitä olen kiitollinen.

Vuonna 2009 opin taas lisää rakkaudesta. Opin antamaan kokonaan pois sen, mitä äiti eniten rakastaa: oman Lapseni. Minulta ei kysytty, tahdonko sen tehdä, minun oli vain mentävä näiden suurten reunaehtojen mukaan. Opin siis - Lapseni opetti - että rakkaus hyväksyy kaiken, jopa kuoleman irtipäästön pakollisuuden. Sillä vaikka hän lähti, rakkaus välillämme ei kadonnut. Hän on ajatuksieni päässä, hennosti tavoiteltavissa sitä kautta. Mutta nuoren ihmisen ruumis oli hänen tänne jätettävä. Ja se ääni, jota myös olen kaivannut.

Vuonna 2009 opin jotakin myös ajankulusta. Kun olet sumussa ja tuskassa, jokainen minuutti oli kolme minuuttia. Sitä siinä vaiheessa toivoi, että aika menisi ns. normaalisti, nopeahkossa imussa. Ei, se vain seisoi ja mateli. Ainoa keino selvitä silloin, on pysähtyä ja hengittää.

Vuonna 2009 opin erottamaan entistä tarkemmin suuret ja pienet asiat. Aika vähän on nyt sellaista arkipäivähössötystä. Huomasin sen tuossa joulun tullessa, että kaikki hoitui hissukseen ja mikä ei hoitunut, annoin olla. Moni sanoo, että se oppi kauhtuu taas ajan myötä, mutta toivon jonkin pisaran siitä lähtevän kanssani pidemmällekin reissulle.

Vuonna 2009 opin taas uutta ihmisten käyttäytymisestä. Muutuin joillekin lapseni kuoleman myötä pelottavaksi ihmiseksi. Se oli alkuun suuri katkeruuden ja mielipahan aihe. Mutta lopulta kun tajusin, että vaikka sitä kuinka harmittelen, se puoli tässä maailmassa ei muutu, niin helpotti. Ymmärsin pikkuhiljaa, että ongelma ei ole minun, vaan heidän, pelkääjien.

Vuonna 2009 opin olemaan pelkäämättä kuolemaa - ja sitä kautta elämää. En pidä nyt mitään niin tärkeänä kuin sitä, että elän rehellisenä itselleni. Ei ole mitään syytä tuhlata aikaansa, jota kuitenkin on vain rajallinen määrä. Haluan edelleen elää täysillä. Pääasia on se, että pystyn milloin vain lähtemään täältä sillä ajatuksella, etten harmittele tekemättömiä asioita tai sanomattomia sanoja. Tahdon elää täysillä. Rakastaa. Ja samalla tehdä nyt liian pitkältä tuntuva loppuelämäni edes jotenkin siedettävämmäksi.

Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on ollut minulle kuolemien ja uusien alkujen aikaa. Olen yhdeksän vuoden sisällä menettänyt molemmat vanhempani ja yhden lapsistani. Lisäksi muut lukuisat sukulaisten hautajaiset. Oikea itkujen vuosikymmen. Kun 90-lukuni oli ihmissuhdemössövuosia, niin tämä oli sitten kuolemaa. Mutta onko kuoleman tunteminen sitten niin paha asia? Mielestäni ei. On hyvä tietää, että jokaisella meillä ja meidän läheisillämme on sama kohtalo edessämme, elämme täällä sitten ihan miten vain. Jossakin vaiheessa minustakin on jäljellä vain hautakumpu ja ehkä jokunen kirjoitus jossakin. Jotta tämmöinen hupsu täti eli silloin joskus vuosituhannen vaihteessa.

Loppuun pätkä Raili Malmbergin runosta "Ylistyslaulu elämälle", jotta oppisin vieläkin enemmän...elämästä...:

"Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden."

Välipäiviä

2009-12-30T20:56:00.009+02:00

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Yksinäisen keijun tarina

2009-12-28T10:23:00.003+02:00

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Menihän se joulu

2009-12-27T09:32:00.004+02:00

kuten Janne edellisessä postauksessa ajatukseni luki. Aattoilta ja hautausmaa - niistä kun selvisin, oikein helpotti. Ehkä se ennakolta "odotettu" asetelma: äiti menee lapsensa haudalle jouluaattona. Itkin siinä ääneen. Itku tarttui kahteen läheiseen vieressäni. Samalla tunsin, että vaikka itku tuli voimakkaana, sen terävin kärki oli poissa. Hautajaispäivä oli se pahin eikä siihen suuntaan enää voi/tarvitse mennä. Jätän mennyttä taakseni vääjäämättä.

Kohta jo naurettiin tilannekomiikalle, toisen läheisen repusta pullottavalle punaviinipullolle. Paraskin deku, joulujuhlaan matkalla.

En itke, mutta kyyneleet valuvat nytkin silmistäni. Herkästi ne sen tekevät. Tunnen kaikki voimakkaammin kuin ennen. Ikäänkuin jokin kuori minusta olisi kokonaan poissa, kadonnut. Tulkaa meille, niin itketään yhdessä - varmasti onnistuu!

Iloa on piisannut myös. Nytkin tuolla nukkuu vielä kaikkia ihania ihmisiä, rakkaita, eläviä. Olen saanut tehdä lelliruokaa, hieroa niskaa, olla vaan. Joulupukkikin osasi tuoda täsmätoiveet: uudet töpsykät ja kirjaksi Anna Gavaldan "Lohduttaja". Yllätti lisäksi punapoolopaitaisella kuumavesipullolla!

Joulu tulee joka tapauksessa

2009-12-23T16:43:00.002+02:00

En todellakaan tällaista joulun vastustusta ja vetkuttelua ole ennen kokenut. Leivon kyllä ja ruokiakin valmistunee. Mutta kaikesta puuttuu... into, enemmänkin olen itku kurkussa. Olen haluton lähestymään joulua, huomista aattoiltaa, hautausmaata. Sieltä se tulee kuitenkin.

Ja voi olla, että jokin kirjalahjatoive toteutuu. Sekä suklaata ja punaviiniä. Ja rakkaita ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Kaikesta huolimatta:

HYVÄÄ JOULUA SINULLE, LUKIJANI!

Leivon joulua

2009-12-20T15:07:00.003+02:00

Myönnytys joululle: talvisempi blogipohja.

Leivontaterapiasta tykkään. Tänään aioin tehdä gluteenittomalle sukulaiselle sekä pipareita että kakkua, mutta vain keksit syntyivät. Meidän perhe sai sen sijaan kaksi kuivaa kakkua. Mittasin nimittäin sokeria kulhossa, jossa olin aiemmin sekoittanut venhäjauhoja - ja se piti sitten kyllä sen takia diskata pois. Keliakia rajoittaa. Mutta TalonMies ei ollut asiasta ollenkaan pahoillaan, saipahan sekä tumman että vaalean kakun. Olisin leiponut varmaan muutakin, mutta sitten loppui voi. Voi voi. Jatkuu huomenna.

Jouluruokien valmistelua rajoittaa tietoisuus, että eräs niistä nautiskelija on ikuisesti poissa. Juuri häntä varten hääräsin monta kertaa keittiössä, sillä hän oli armoitettu kulinaristi, kaikkiruokainen ja kokkitaitoinen itsekin. Muistoja muistojen perään.

Pitkästä aikaa myös ulkona tänään. Kunto on päässyt kehnoksi, äkkiä sen huomaa. Lumista, harmaata ja kaunista. Niinkuin elämä joskus.

Ollaan hiljaa

2009-12-15T21:41:00.006+02:00

Takana kiireviikko ympäri maakuntaa, edessä toimistopäiviä - ja kait joulukin. Ihan miten vaan.

Olen aika hiljaista tyttöä nyt. Puhetyöläisenä en ole voinut koko viikossa säästää flunssaärtyneitä äänihuuliani sillä seurauksella, että suustani tulee enää vain kähinää, pihinää, särinää. Toivottavasti vaitonaisempi viikonloppu tuo tähän luonnollisen helpotuksen. Joskus harvoin olen tarvinnut silloin tällöin toistuvaan pulmaani lääkekuurin, mutta elämmä toivossa vielä. En ole oikein hanakka näille anitbilooteille (kuten jälkikasvu muinoin niitä lääkkeitä nimitti). Mutta voitte kuvitella, miten hauskaa tämä vaitioloni on TalonMiehestä ja nuorisosta!

Lääkkeitä ihastuneempi olen homeopatiaan, josta olen taas saanut erinäisiä apuja. Selvisi sillä taktiikalla myös se, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä keski-iästä, vaan nimenomaan siitä, että saman 9 kk sisällä olen menettänyt sekä lapseni että äitini ja yksi lapsistani on muuttanut sen verran kauas, että tekemisemme eivät enää voi olla jokapäiväisiä.

Tunnen todella olevani Uuden edessä. Ketä siis hoivaan, jollei ole lasta eikä vanhaa äitiä? Hoivaviettini ei ole ollut ikinä niin suuri koskaan, etten ole itseäni ajatellut yhtään. Muistan oikein hyvin, kun esikoinen syntyi (ja rankkaa oli), että sanoin ristiäisiin minua somistavalle kampaajalle, jotta jospa karkaan tällä matkalla. Vaan enpä karannut, vastuuntuntoinen, en tietenkään. Opin sen sijaan elämän verran uusia asioita, elinikäistä äitiyttä ja huolenpitoa. Rakkautta, sitä just.

Silti tämä on kumma kohta elämässäni. En koe tarvitsevani koiraa, kissaa ja pikkulapsia korvaukseksi ympärilleni, vaan enemmänkin olen... hämilläni. En ole nyt edes huolissani kenestäkään. Enkä tahdo ollakaan. Tahdon jotakin muuta kuin... hoivata...

Muistan muutama vuosi sitten sanoneeni ääneen, että nyt juuri on mukavia vuosia menossa, kun kukaan läheinen ei makaa henkitoreissaan sairaalassa. Sama vähän nyt. N Y T just on hyvä. Edes tämän hetken.

Viime yönä "niitä kuvia" unen ja valveen rajamailla: Sängyllä vauva, kuvaan tuli äiti, muodostivat yhteisen energian. Kuva vaihtui vanhemman äidin käteen ja pystysuoran "rajan" takana olevan Lapsen aikuiseen käteen. Molemmat ojensivat sormiaan kohti toista, mutta aina eri kohdassa rajan pintaa. Hakemista. Etsimistä. Puolin ja toisin. En tiedä, osaanko selittää, mutta kysykää jollette ymmärrä.

Asiasta toiseen: Onko teistä Blogilista ollut hitaampi kuin ennen?

Journey through my soul

2009-12-12T12:43:00.003+02:00

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Henkistä ja fyysistä kipua lohdun kera

2009-12-08T22:50:00.004+02:00

Nyt on sitten vihdoinkin oikein asetettu kortisonipiikki lonkassa eli bursiittia hoidetaan taas. Ei tämä vaiva ole mihinkään kadonnut, vaan joka yö on kipu muistutellut olemassaoloaan. On vain ollut muita murheita niin, että lonkan nivelpussin tulehdus on ollut vain yksi lisä repaileseen yöhön, sotien jälkeiseen elämään. Päivätoimia se ei ole onneksi paljoa haitannut. Nyt alkaa puudutuspiikin vaikutus lakkaamaan ja kävely on ontumista jo. Mutta jospa tämän kivun kautta olisi tie selkeämpi. Ottaisiko oikea jalka vihdoinkin askeleen eteenpäin?

Mutta mennyt on vahvana tässä. Ikäväitkut ovat olleet flasbackejä, esim. yhtäkkiä muistan, miltä Lapseni ruumis näytti ja tuntui, kun häntä silitin. Välillä itken sitä, kun leikkasin hänen paitansa auki selästä, jotta se olisi helpompi pukea päälle, heijasin sylissäni paitaa. Ja niin edelleen... Sitten nenän niisto ja show must go on.

- Etkö sinä usko, etten minä ole sinua jättänyt, sanoo Lapseni (päässäni), kun makaan saunan lauteilla ja syytän taas häntä kuolemastaan.

Kummallinen inkkariaika on myös menossa. Joka puolelta hyppii omia tai toisten mielikuvia ei tästä ajasta, mutta nimenomaan intiaaneista. Keltainen tai oranssi väri on pop, silmissäni, meditaatiossa, unikuvissa. Vähän hassu fiilis, hyvällä tavalla. En taida hämmästyä mistään enää.

Vapaa

2009-12-03T12:58:00.004+02:00

Autoilen terapeutin luo puhumaan surustani. Radio Nova haastattelee Tarja Turusta ja soittaa lopuksi Walking In The Air. Muille ihan normaali joulu- ja lumiukkolaulu. Minulle kappale Lapseni hautajaisten muistotilaisuudesta. Kirkas taivas, aurinko matalalla taivaanrannalla, kuuraa nurmikolla. Sinä ainakin olet vapaa, sanon Lapselleni ja itken niinkuin autolla ajaessa vain voin. Itken yllättävän paljon terpankin luona. Herkkä päivä taas tänään.

Kuva: www.pixdaus.com/flying

Joulun odotustako?

2009-12-01T08:39:00.002+02:00

Uusi blogipohja kuvaa parhaiten mieleni maisemaa joulun suhteen, ainakin tällä hetkellä. Laitoin jouluradion soimaan taustalle, mutta nyt alkaa tunteita taas tulla... Äitini, Lapseni...

Ei taida joulu onnistua meikäläiseltä tänä vuonna. Ei ainakaan perinteisesti. Sorry teille, täydellisen joulun ystävät. Täällä mennä onnutaan "valon juhlaa" kohti ja päätetään selvitä siitä parhaimmillaankin reippaalla retkimielellä.

Nyt panen jouluradion kiinni ja keskityn arkeen. Naps.