Rauhallista Joulua

kaikille lukijoille toivottaa Pilviharso

Mikä joulu sieltä tulee?

Kylläpäs nyt taas pistää miettimään. Joulu nimittäin. Tulossa on siis toinen joulu Lapseni kuoleman jälkeen. Erilainen, ei-kutsuva. Mutta toisaalta...

Jokin katkesi jo viime jouluksi ja hyvää oli se, että hävisi pienikin joulustressi (minun mittakaavassani). En (valitettavasti) ole askarteleva sisustaja, vaikka teidän kaikkien ihania blogeja huokaillen ihailen. Minun joulussani oli kuitenkin tiettyjä koristeperinteitä, joita bruukkasin noudattaa. Viime jouluna en sitä joulukuusta meinannut jaksaa koristella, valoköynnöksistä puhumattakaan.

Nyt tämä kulinaristi huomaa taistelevani ruuan kanssa. Jopa kahdeksi juhannukseksi olen valmistanut sekä perinteistä että uutta kokeiltavaa, mutta nyt on tulossa toinen joulu ruoka/leivonnaisMINIMEILLÄ. Sitä nimenomaan jäin nyt aprikoimaan.

Minkä verran kyseessä on perinteisestä perheen juhlasta, siitä kun kaikenikäiset lapset tulevat äidin luo syömään niitä tosi perinteisiä ruokia? Eli yksi oleellinen on poissa - se vaikuttaa.

Mitä vaikuttaa se, ettei lähisuvussa ole enää pienokaisia? Ehdottomasti ihaninta joulua vietetään pikkulapsiperheissä, oli siinä sitten lapsen, äidin tai mummon roolissa. Perheessämme on oikeastaan enää yksi vakinuori, joka hänkään ei joulupukkia enää pelkää. Ei taida nähdä tonttujakaan, ateisti kun on. Jokin taika on poissa.

Entä sitten tämä normaali keski-ikäistyminen? Minulle on tänä vuonna tullut Maku-lehti (kiitos hyvän lehtimyyjän), jonka joulunumeron olin lukematta heittänyt lehtipinoon. Nyt napostelin hyvää Mustaleimajuustoleipää, selasin, luin ja melken huokailin reseptien perään. Vaikka kuinka paljon uutta kokeiltavaa - vaan en taida viitsiä... Tunnistin siinä äitini, joka suorastaan "heittäytyi" osaamattomaksi, minä taas kokeilin silloin kaikkea uutta ja loinkin niitä uusia perinteitä. Työnjakomme oli kätevä, kun äiti teki juuri ne vanhat hyvät. Näköpiirissä ei ole ruuanlaittamisen manttelinperijää, lähtenyt Lapseni olisi ollut. Itse en viitsi enää, en jaksa enää. Olenko väsynyt vain ikäni 50 vee mukaan vai onko elämä väsyttänyt minut (tilapäisesti?) ennen aikojaan?

Entä tämä herkuttelusyyllisyyskysymys? Kukaan meistä ei voi välttyä siltä tiedolta, että tammikuun alussa olemme lihottaneet itsemme "tinttaruualla" ja makeilla herkuilla niin, että laihikselle vaan, tavalla tai toisella. Parempi kun ei leivo mitään, niin ei tule syötyä. Noh, TalonMies ja Nuori huolehtivat kyllä kauriin katseillaan, että herkkujakin pöytään ilmestyy. Rakkaudesta siis. Mutta voin vannoa, että makeita rasvaherkkuja olisi tuplaten, jos en ajattelisi terveellisyys/lihomisnäkökulmaani eli faktaa.

Edes joulukortteja en yksinkertaisesti JAKSANUT lähettää. Viime jouluna jopa askartelin ne ja lähetin ikäänkuin tervehdyksenä kaikille: olen vielä elossa ja taidan jäädäkin henkiin! Nyt olen tehnyt niin paljon töitä (mieluisia joka tapauksessa), että virtaa ei vain ollut enemmän. Jolleivat ihmiset usko, että olen elossa edelleen, niin tulkoot katsomaan. Kortteja ainakin sataa tänne kiitettävästi. Kiitos.

Tänä vuonna olen korttien sijaan keskittynyt tiettyihin tervehdyskäynteihin tai -puheluihin. Sekin toki vie aikaa, mutta olen ajatellut, että silti mieluummin vilahdus minusta elävänä tonttuna kuin vain kortti. Kummilapset, heidän perheensä, tietyt vanhukset (kun omat ovat veks), yksinäiset ystävät - onhan heitä.

Niin ja lahjat! Viime jouluna vielä epätoivoisesti hommasin lähipiirille lahjoja. Nyt on sopimus, ettei sitten lahjoja. Taidan silti pyjaman saada TalonMieheltä, mutta detvardetdå. Itse en ole ostanut vasta kuin nämä kummilasten paketit, eiköhän sitä ehdi.

Mikä on siis se joulu, joka nyt on tulossa? En tiedä. Olen edelleen hämilläni. Edelleen ikävöin Lastani, häntä joka lähti jo Kotiin. Edelleen olen onnellinen niistä lapsista, jotka edelleen tulevat tänne elävinä ihmisinä, edes pienen hetken ovat tässä lellittäviniä. Uusi ja mielestäni oikein ihana uusi poikkeus on se, että meitä on pyydetty aattoiltapäivänä naapuriin glögille. Ilmeisesti maineeni perinteisen joulun rikkojana on huomattu jo kylillä.

Jos itse saisin joulupukilta toivoa jotakin, niin yksi sisustaja-somistaja-koristelija ennen aattoa olisi meille oikein oivallinen lahja. Mutta pärjään ilmankin, älkää hätäilkö. Kyllä täällä ihan siistiä alkaa olla ja kynttilöitä poltellaan.

Hyviä joulunvalmistelupäiviä reippaille tontuille ja vähän väsyneimmellikin!

Joosuan rukous

Tässä yksi pala mielimusiikkiani, jonka olen tänne ennenkin linkittänyt. Sain nyt käsiini aramean kielen suomennoksen, joka tekee tästä Isä Meidän -rukouksesta vieläkin vaikuttavamman.

Abwoon D'Bashmaya, olkaa hyvät.

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton Toiminta, Kosmoksen Luoja!
Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.
Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain Sinusta säteilevää tunnetta.
Salli Itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.
Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.
Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.
Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailman Voima ja Kunnia, alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.
Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen

Taas yksi sureva perhe

Surua suvussamme jälleen. Kutakuinkin ikäiseni nainen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen viikonloppuna. Kaipaamaan jäi lesken lisäksi nuoria lapsia ja vanhuksia. Voivoi. Mitä tähän muuta voi sanoa. Aina voi olla se viimeinen tapaaminen...

TalonMies lähti työmatkalle Portugaliin. Kovasti kyselin (taas) tuntemuksiaan, väsyttääkö, ahdistaako, onko mahdollisesti puristavaa tunnetta missään. Ei ollut ja jos olisi veisin väkisin lääkäriin. Siltikään meille ei ole tätä kestotodistusta, jotta kauanko täällä ollaan, viiskyt vai sata vee vai paljon vähemmän.

Lääkkeeksi ei auta muu kuin Elää eikä yhtään jumettaa. Täysillä, joohan?!

Perjantai toimistossa

Kun on aamuseitsemästä istunut tässä toimistossa (poislukien tunnin lumityöt - huom. vain 1/4 pihasta - ja ruokailun) ja tehnyt (rästi)töitä ahkerasti, niin onko suomaisten sananlaskujen mukaan laiska vai ahkera? Siis: " Laiska töitään luettelee" vs. "Ahkeruuden anna olla ystäväsi verraton"? Jälkimmäinen ei taida olla sananlasku, vaan laulu, jota äitini huumorimielessä ja samalla ärsyttävyyteen asti lauleskeli lohduttoman pitkällä porkkanamaalla. Sisällä kotona tietenkin piti "viedä mennessään ja tuoda tullessaan". Sitä neuvoa on tässä kaksikerroksisessa talossa joutunut toden totta noudattamaan. Portaat ovat muuten oivallinen muistipaikka, menevät ja tulevat, siitä ne vain hoituvat pois.

Joulu. Ei ole minun juttuni, boikottini jatkuu. Viime joulusta meni maku, pois lähtenyt Lapsi ei enää ollut mukana ja lapsenlapsia ei ole. En taatusti valmistele joulua muutoin kuin minimeillä. Olen jopa ajatellut, etten tänä vuonna lähetä ainuttakaan joulukorttia. En vaan jaksa sitä nyt. Silitän mieluummin ne pyykit, jotka odottavat tai teen oman työni tiettyjä kehitysjuttuja. Tai sitten tartun johonkin jo lainaamiini kirjoihin.

Olin Exän kanssa lopettamassa Lapsen perikunnan tilejä, kun pankin ei-tuttu virkailija lopuksi katsoi meitä ja kysyi, kuinka te olette jaksaneet. Siitä virisi keskustelu, jonka päätteeksi sanoimme hänelle lämpimät kiitokset kysymyksestä, uskalluksesta tulla papereiden ja numeroiden takaa lähelle, olemaan ihminen ihmiselle. Jäimme pankin ulkopuolelle hetkeksi miettimään. Usein empaattiseksi luulemamme ihminen tai jopa ystävä on kääntänyt meille selkänsä julmasti tai avuttomasti ja aivan vieras yhtäkkiä osaa olla siinä ihan kuin olisimme tavallisia ihmisiä. Sillä vaikka meille on tapahtunut se, mitä kaikki vanhemmat tässä maailmassa eniten kammoavat, niin silti me olemme vielä edelleen ihmisiä, jopa paljolti samoja kuin ennen, vaikka uudella tiellä.

Kävellessäni autolle tunsin tietyistä syistä onnellisuutta, eihän juuri nyt ollut kenestäkään akuuttia hätää. Oivalsin terävästi, että tämän onnellisemmaksi en voi tulla koskaan, sillä kainalossani kannan kuitenkin suurta surua ja ikävää, jota ei aika ei tule poistamaan, monin tavoin lieventämään ehkä.

Hyvää viikonvaihdetta!

Kähöraakkuiselle inkiväärijuomaa ja Jenni Vartiaista

Nyt tuli minustakin (ja koko perheestä) lämpimän inkiväärijuoman fanittaja! Olen menettänyt ääneni kähöraakkuiseksi, josko siksikään, jo kolmeksi vuorokaudeksi. Räkä täyttää pään ja kurkun enkä tiedä, onko mukana kuumetta vai tukkoa vaan. Ystävä luetteli minulle inkiväärijuoman ainesosia puhelimessa, niinpä ilahduin suuresti huomatessani jääkaapissa inkiväärin palasen. Sen pilkoin kattilaan yhdessä kolmen kanelitangon (yhtä oli jo käytetty), kokonaisten neilikoiden ja korianterin siementen kanssa. Litra kuuma vettä päälle ja varttitunti hiljaista kiehuttelua. Sitten siivilöin juoman meidän kolmen isoihin mukeihin, kuumaa vettä vielä lantringiksi muki täyteen. Makean kirpeä loppusilaus tuli tuoreella sitruunan mehulla sekä hunajalla. Herraisä, että oli hyvää! Siinä on sellainen glögi, joka ei terästystä ja potkua kaipaa, ihan on sitä itteään.

Muuten on ollut "ihan hyvää" aikaa. Olen innostunut uusista (työ)jutuista, ideoita pyörii, luettavaa on. Toisaalta olen myös saanut kertoa toiselle puolelle lähteneen Lapseni tarinaa sinne sun tänne eikä sen asian jakamisen tarvetta varmaan ymmärrä moni. Surevat kyllä. Saman asian osittainenkin kertominen tuo yllättäviä kommentteja ja oivalluksia uusilta ihmisiltä. Hänen, rakkaan, kuolemasta tulee nyt joulukuussa 1 v 9 kk - toisaalta niin paljon ja toisaalta niin vähän. Etenkin jos katsoo, että eläisin vielä kovin vanhaksi eikä nähdä kuin vasta sitten. Ikävää on kannettava omaan hamaan loppuun asti.

Kuten Junikalle, myös minulle tämä kappale on erityinen: Missä muruseni on...