Rajut unet

Kesken juhannusaattoillan viivähdän koneella. Ei haittaa, kotona olen, kaikki hyvin.

Paitsi ei öisin. Kahtena yönä kolme omintakeista painajaista. Olen ollut tappouhan alla: isolla veitsellä tai haulikolla. Toisaalta läheisiä on kuollut kuin meren mutaa, itsekin olen myrkyttänyt ihmisiä. - Mitäpä tähän on lisäämistä... Paitsi että on ollut erityisen ihanaa herätä tähän maailmaan ja todeta edellisten olleen vain unta. Ehkä käsittelen vain pelkoja, kun tilanne nyt on muuten - Luojan kiitos - tavallinen.

Lämmintä ja valoisaa juhannuksen jatkoa!

Oliko se unta vai oliko se totta?

Kaipasin ja ikävöin taas Lastani, häntä joka selvitti jo elämänsä täällä ja palasi toiselle puolelle. Äksyilin mielessäni, kun ei ole tullut uniini pitkään aikaan, edes sinne, en ainakaan muista. Näin heti seuraavana yönä unen, jossa olin valtavan rakkauden voiman vallassa. Leijuin ilmassa selälläni ja sen merkitys oli kuulemma "luottamus" ja "elämä kantaa". Heräsin aamulla varhain tähän uneen, niin aikaisin, ettei vielä tarvinnut nousta kokonaan ylös. Olin vajoamassa takaisin unen horteeseen, kun Lapseni lomposteli sisään etuovesta, sieltä mistä aamuaurinko nousi ja valaisi asunnon oudolla valolla. Ehkä oudolla siksi, että vain kesäisin se sieltä paistaa ja silloinkin niin aikaisin, että nukumme yleensä silloin. Hän siis käveli sisään (lukitusta ovesta - ihan normaalia), tuli makuuhuoneeseen ja istahti vuoteeni vierelle. Silitti minun hiuksiani ja sanoi, että äiti, sinä se pärjäät, jos kuka, aivan varmasti pärjäät. Jotakin muutakin "puhuttiin", sitten hänen oli mentävä, jotakin tekemistä oli jossakin muualla. Kun hän käveli ulko-ovelle, kysyin, että miten sinä sitä kautta tulit. "No, kun oli niin kaunis aamu-aurinko", sanoi Lapseni ja lähti takaisin aamun valoa kohti.

Autuaan kaunista

Tämä kaikki kaunis, kuin pyhä, jäi taakse... Lepoloma. Hellettä. Hiljaisuutta. Lukemista. Vähän ajatuksia, joskin lainkaan.

KotiSuomessa odottivat mm. kaksi leikkauspotilasta. Hyvä niin, taas joitakin etappeja selvitty.