Sunnuntaikuulumiseni

Että teki eetvarttia: olin jumpassa käskettävänä puolitoista tuntia, hädin tuskin jaksoin, mutta tuntui niiiiiiin hyvältä! Sitten kun vielä ajelin sohjotietä silmä tarkkana kotiin, niin täällä odotti TalonMiehen valmistama pyttipannu, nam. Paistoin kaveriksi kananmunan, lisäsin lautaselle suolakurkkua ja punajuuria - ja rekkamiehen ateria oli valmis nautittavaksi tällekin mammalle.

Lisäksi sain kuulla erään ilouutisen; asia jota olin toivonut ja odottanut ja yrittänyt laittaa orastavaa pelkoa syrjään. Luen parasta aikaa Secret, Salaisuus -kirjaa ja koetin sieltä napsia elämänohjetta tilanteeseeni. Yritän jälleen saada rauhaa elämääni uskomalla siihen ylipäätään, luottamalla - kaikista mukamerkeistä piittaamatta, entisistä kokemuksista huolimatta.

No tuosta höpötyksestä ei varmaan monikaan ymmärrä mitään, mutta en voi enempää kertoa. Pääasia on, että aurinko paistaa taas tänään - siellä pilvien takana, jossa se kirkas taivaskin on!

Viime öinen uni vielä: Hoivasin jonkun toisen vauvaa ja pian tajusin itsekin olevani raskaana (taas!). Yritin urputtaa vastaan, etten siihen hommaan enää lähde, mutta niin vain mieli jotenkin alkoi muuttua. Kysyin TalonMieheltä, että voinko ostaa vauvallemme mitä vain vaatteita kaupasta ja hän lupasi toki ne rahoittaa. Hyvillä mielin siis aloin suunnittelemaan pienokaisen saapumista.

Onko todella uutta tulossa, kun taas olen uniraskaana?

Runolahja

Saimme opiskeluryhmässä runolahjat. Runon antaja oli huolella valinnut meille jokaiselle sopivat. Minun runoni toi osuvuudellaan kyyneleet silmiini. Ihme, etten ole tähän runoon aiemmin törmännyt:

TANSSI

Tuska on suurta. Kyllä. Niin.
Mutta sen pieniksi pilkoin.
Aion sen tanssia sammuksiin
kepein, kepein nilkoin.
Kun kerroin siitä,
se väheni.
Jos vaikenin,
taas se läheni.
Siis sanojen tanssia annan
kuin hienon, hienon sannan.
Kuivina lehtinä lennätän pois
sen mikä latvassa painaa.
Hukkaan, vaikka se kallista ois.Tuska on aina vainaa.

Eila Kivikkaho, 1975

Omituisten Otusten Kerho

Omituisten Otusten Kerho on liikuskellut blogeissa, ainaskin Leijonaisella se oli - sieltä siis tämän nappasin, kiitos. Koska en t o d e l l a k a a n pidä itse itseäni omituisena, haastattelin lauantai-iltana TalonMiestä (joka itse vasta omituinen on!) aiheesta. Saimme aikaan ihan mielenkiintoisen listan, olkoon sitten omituisuuksia:

• Hiusten pyörittely. Tämä on varmaan jäänteeni vauva-ajoilta. Nimenomaan nämä korvan takana olevat hiukset on kiva kiekurtaa tänne etupuolelle korvaa.
• Tyynyliinojen/pöytäliinojen saumojen sively. Mitenkäs tämän toisen lapsuustapani selittäisin... Sormeilen näitä kankaan reunoja, liikuttelen kynsiäni saumakohdissa, mukavissa ranteissa. Ajanviete sopii siis sekä nukahtamisrituaaliksi että ruokapöytään.
• Omituiset ja höperöt jutut. Tämä oli TalonMiehen kommentti.
• Olen teknisesti onneton. Taas TalonMiehen sanontatapaa käyttäen. Tässä voin vain viitata siihen, kuinka helposti kuitenkin saan apua teknisiltä ihmisiltä (miehiltä). Piirteeni on TalonMiehellekin varmaan enemmänkin hellyttävä.
• Pyykkäykseen liittyvät kotityöt. Omin ne kaikki itselleni. Muu siivoaminen ällöttää minua eri asteilla, mutta pyykinpesu, kuivamaan ripustaminen, mankelointi, silittäminen - ah, niissä kaikissa sieluni lepää. En salli muiden astua sille kodinhoitohuoneen ja keittiön reviirille.
• Kirjat. Tämän tekee hieman tavanomaista omituisemmaksi varmaan se, että näitä keskeneräisiä, luettavana olevia kirjoja on ympäri taloa. Olen aiemmassa blogissani joskus kertonutkin sen, että minulla on parhaimmillaan menossa pari-kolme olohuonekirjaa, yksi takkahuonekirja, yksi hammaspesukirja (yleensä runoja), muutama yöpöytäkirja ja tietenkin keittiön äänikirja, joka viihdyttää silityksessä ja kokkauksessa. Korostan myös sitä, että luen nämä kirjat, eivätkä ne vain loju eri paikoillaan. Minusta on vain niin mukava, kun on kirja aina kätevästi käsillä ja samalla myös vaihtelee tarinasta toiseen. Kirjojen lukumäärä on myös suoraan verrannollinen elämäntilanteeseen. Kun on paljon äksöniä muualla tai mielessä, lukeminen muuttuu niukemmaksi. Mutta kun kirjoja on paljon ympäriinsä, tietää, että voin hyvin.
• Toisten murheiden kantaminen. Tämän sanoi TalonMies ja varmaan onkin siinä oikeassa. Mutta nyt kun ollut ihan liki todella suuria vaikeuksia, huomaan kyllä valikoivani jo, mitä enää jaksan. Ehkä tämä aika opettaa minulle tässä paljon. Opetus on siis kesken.
• Kauneudenhoito. Vaikka olisin yksin päivän kotona, nutjuan edelleen sopivat rasvat ja voiteet ja teen pientä meikkiä. Sanomattakin on selvää, että ihmisten ilmoille meno vaatii ripsivärin ja huulipunan. Jonkun mielestä tämä voi olla omituista, mutta minulle tavanomaista.

Tämän kummempia hulluuksia emme keksineet. Sellaisia omituisuuksia, että jokin asia/kotityö tehdään tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä, ei minulla ole ainoatakaan. Tainiinno...kunhan ei kukaan keksi mennä pyykkejä pesemään...

Jos vielä löytyy joku Omituinen, niin ole hyvä, ota haaste matkaasi!

Paluu pehmeään, lumiseen arkeen

Perjantai-iltana luulimme treffeille lähtiessämme molemmat, että ollaan vanhoja ja väsyneitä ja että tullaan sitten ajoissa kotiin ja muuta suustamme ennen kuultua. Olinkin kovin väsynyt, sillä viime viikkojen tunnelataukset olivat taas hellittämässä. Siinä mielessä elokuvavalinta (jos pikkupaikkakunnalla näitä ylipäätään voi edes ns. valita) oli itselleni hieman... laimea. Once-elokuva kiinnosti minua etukäteen kovasti ja olin jokusen hyvän arvostelunkin siitä lukenut. Suurehkot ennakko-odotukseni eivät oikein ihan natsanneet. Elokuvan dokumentinomainen vähäeleisyys tuntui puuduttavalta, huomasin vilkuilevani kelloa tuon tuosta. TalonMies väitti pitäneensä siitä kovasti, mutta välillä vierestäni alkoi kuulua sellainen tuhina, että epäilin hänenkin nukahtelevan. Tämä elokuva kannattaa siis katsoa silloin, kun haluaa nauttia tunnelmasta eikä kaipaa yhtään piristävän villiä melskettä.

Muutenhan meillä alkoi sitten oivalliset, olkoon vaikka - pikkujoulut. Ihan pikkutunneille meni kuitenkin, sillä piti tuo aikuisten disco käydä tsekkaamassa, jotta vieläkö siellä Tapani Kansat ja Uriah Heepit soitetaan.

Ja nyt kun on näin hyvästi juhlittu, ei mitään menoa kaipaa vähään aikaan. Ihana arki saapui ja somat joululumet. Mikä täällä maalla on ollessa, jokapäiväiset työmatkatkin autolla ovat kuin seikkailua: pääseekö omin voimin eteenpäin vai tarvitaanko traktoria vetämään auto kinoksesta?

Treffit

Minulla on tänään treffit TalonMiehen kanssa - jee! Olemme tänä syksynä nähneet todella vähän, sillä molemmilla on ollut omat menonsa ja TalonMies itse on ollut paljon kokonaisia viikkoja työmatkoilla. Minusta tuntuu, että olemme olleet viimeeksi yhdessä, kahdestaan kesän interreilillä - ja siitähän on monta kuukautta!

Illan ohjelmassa lienee elokuva ja hyvää ruokaa, siis ihan kaupungille mennään. Pitää varmaan harkita kuitenkin aikaista kotiinpaluuta, sillä nyt on pikkujouluväkeä liikenteessä ja se tarkoittanee taksijonoja, jopa pikkukaupungissa.

Muinoin kun meillä oli tietyt firman pikkujoulut, toimimme kotiinpaluun kanssa niin, että lähdimme vain kävelemään kotia kohti. Pitkälle ei tarvinnut pötkiä, kun vinkkasimme tyhjän, palaavan taksin lennosta ja näin saimme kyydin ilman jonotusta. Sitä paitsi pieni lämmin tuli aina jo kävellessä. Tosin on niitäkin kertoja, kun kävelymatka on meinannut venyä turhan pitkäksi ja jaloissa tietenkin jotkut muut kuin lupsakat lenkkarit.

Mutta nyt tämä tyttö (kuntosalilla jo käyneenä) lähtee ammekylpyyn Anna-lehden kanssa ja alkaa valmistautua treffeille oikein vanhanaikaisen hartaasti.

Mukavaa perjantai-iltaa teille muillekin!

Palanen taivasta

Ystäväni antamassa reikihoidossa ymmärsin yhden asian. Olen viime aikoina kaivannut kovin Kotiin, taivaaseen, täältä vain pois.

Vastaus tuli sisältäni: "Hae palanen taivasta tähän elämään, ei sinun tarvitse lähteä täältä pois."

Mä mistä löytäisin sen naurun?

Minun tekisi mieleni nauraa - edes ihan lääkkeeksi, mutta tähän hätään en mitään keksi. Olen yksin kotona ja TalonMieskään ei ole tässä vitsiä vääntämässä. Yritän otsa kurtussa muistella, mitä hauskaa tänään olisin nähnyt tai kuullut, mutten muista kuin yhden herrasmiehen, joka aukaisi oven ilman tunnussanaa pilke silmäkulmassaan. Hyvä mieli tuli siitä ainakin, jollei nyt ihan naurattanut. Sitten olin yhdessä ryhmässä puhumassa kuolemasta, jotta ei siinäkään kikatettu. No, tanssijumppatunnilla naamallani oli kestohymy, kun Abban tahdissa vetkuteltiin. Ja eilen hymy karehti huulillani kun kannoin metsästä huurteisten lehtien alta kaivamiani jäisiä suppilovahveroita. Helisivät niin kauniisti tuulitakin hupussani, johon olin ne muovipussin puuttuessa kerännyt.

Oih, kuinka ihana olisi nauraa sydämensä kyllyydestä! Toivottavasti jokin hauska juttu tulee tässä vielä esiin, yritän katsella tätä elämää nyt siitä(kin) vinkkelistä.

Yksin

Nyt on pitänyt sitten harjoitella sitä, kuinka voimakkaat tunteet tyynnytetään ja silti Toimitaan. Karkuun juokseminen, asioista piittamatta jättäminen ja vainomanelämäneläminen ei tässä tapauksessa päde. On laitettava raja tunteiden määrälle, sanottava (itselleenkin), että nyt sitten tehdään näin. Aina ei voi neuvotella ja jahkailla, etenkään silloin kun toinen ei enää omaa parastaan ymmärrä.

Tästä arvaatte, etten mitään herkkutilannetta elä eikä blogini ulkoasu todellakaan tuonut ulkopuolelleni rauhaa. On vain hyväksyttävä, että jotkut asiat kestävät ja kestävät. Eikä silloin ole lähimmäisenä muuta vaihtoehtoa kuin kestää itsekin. Keinolla millä hyvänsä.

Olen syvästi surullinen, mutta tunne on paketoitava ja jätettävä olemaan. Nyt on järjen aika. Muuna aikana teen töitä, ulkoilen, kuntoilen ja ihmettelen, että missäs se TalonMies taas luuraakaan. Työmatkalla tietenkin.

Yksin.

Rakastan kun en muuta voi

Toden totta opettelen nyt näitä tunteitani. Eilinen päivä kävin vuoristoradassa sen suhteen. Mitään näkyviä tapahtumia minulla ei ole kertoa, mutta tiettyjen puheluiden johdosta tunteeni menivät tätä rataaa: epäilyttävä ahdistus ja aavistus, "minähäntiesin" helpotus ja samalla tuska, hento toivo, suurempi toivo, rakkaudellisuus ja syvyys, pettymys ja itku, rauha ja rakkaus.

Voin tämä kaiken myllerryksen jälkeen sanoa, että tämä kaikki ei ollut vain minun tunteiden opettelun vuoksi, vaan siksi, että minun ja lähimmäiseni välillä on tämä kaikki, joista syvin on rakkaus. Mikään ei siis muuttunut ja kaikki on yhtä väsyttävää kuin ennenkin, mutta rakkaus antaa sen toivon tämänkin jälkeen. Tuhannennen kerran.

Samasta tilanteesta ja kriisistä jokainen saa oman oppinsa. Tätäkin asiaa elän todeksi.

Pientä tyttöä etsimässä

Olen saanut pari kertaa energiaparannushoitoa eräältä ihmiseltä, jota arvostan myös ammatillisesti erityisen paljon. Viime kerralla koin hoitopöydällä olevani pieni vauva maha killellään, luotin elämään ja äitiin, joka minut hoiti. Tunne oli iki-ihana, luottamus oli hyvää ja syvää. Surullista on, että sellainen luottamuksen tunne on hävinnyt jonnekin matkan varrella.

Ihan yhtä helppoa ei ole nyt vuosikymmenien jälkeen etsiä sitä luottavaista ja viisasta pikkutyttöä, joka sisimmässään kuitenkin on. Ehkä siksi, kun tämä etsimisprosessi on menossa, laitoin profiilini kuvaksi tuollaisen hellyttävän tyttösen - Pilviharso pikkuisen.

Nyt kun eri yhteyksissä olen lapsuuteeni palannut, on sieltä alkanut tipahdella yllätyksiä. Ei niinkään tapahtumien suhteen, vaan vahvojen tunteiden takia. Olen jo pikkuvauvasta asti joutunut elämään tiettyjen tunnetilojen tasoittelijana, sovittelijana ja säätelijänä. Kyse ei ole ollut uhkaavista ihmisistä, vaan hurjista ja surullisista tapahtumista, joita lapsuudenkodissani jouduttiin kohtamaan kuin vyörynä. Olen jo nyt saanut monta selitystä omille voimakkaille huolen tunteilleni, mutta tiedän, että olen itsetuntemusmatkani alussa vasta.

Tänään - juuri nyt - taas tunnen rauhaa ja nautin tästä hetkestä. Nyt.

Kaikki tai ei mitään

Oman navan ylettömään ympärillä pyörimiseen auttaa kummasti se, kun aukoo toisen solmuja, keskustelee tämän kanssa ja katsoo lamppuja, joita syttyy toisen silmiin. Omakin elämä näyttää merkityksellisemmältä ja toiveikkaammalta, kun kuuntelee toista ja selittää hänelle omia näkökantojaan.

Muuten olisi joko valtava määrä kertomista tai ei yhtään mitään. En osaa valita tästä ajatusmäärästä. Tulee sellainen olo, että "ketä kiinnostaa". Itseäni ei ainakaan nyt.

Ennen iltavuoroa taidan lähteä lenkille. Olin näkeväni vilauksen auringosta!

Kurkkukivulle kyytiä

En (taaskaan) tarvitse nuhaa ja kurkkukipua. Siispä vastustan niitä näillä, monasti hyvin tehonneilla keinoilla:

• raakaa valkosipulia leivän tms. päälle
• Carmolis-yrttitippoja sokeripalaan
• homeopaattisia Bryonia-rakeita
• Auringonhattu-uutetta veteen
• lämpimiä juomia
• asennetta terveyteen
• vauhdin hidastamista

Eniten uskon Bryoniaan, sillä joskus se on ollut ainoa saatavilla oleva tuote (esim. matkoilla) ja on yksistään jo auttanut. Minua ei haittaa, jos nämä kaikki ovat ns. uskomushoitoja. Olen sitä mieltä, että tuo asenne terveyteen on jo niin hyvä uskomus, mikä sinällään edesauttaa paranemista. Mietin usein, tarvitsenko tätäjatätä sairautta eli tahdon sen oireen syyn esiin myös mielen takaa jotenkin.

Oleellista on myös se, että saa Bryoniaa (ja mahd. näitä muita) pian ensioireiden ilmentyessä. Mitä aikaisemmin pääsee hommaan käsiksi, sitä helpommin flunssan väistää. En sano sitä, ettei minuun koskaan flunssa iske, mutta useammin olen kyllä karkoittanut sen. Jos se tulee, se onkin sitten tosi ärhäkkää sorttia ja sitten on vain nöyrryttävä siihen.

Onko teillä muilla tällaisia tepsiviä, luonnollisia tapoja parannella itse itseään?

Istuminen on ihanaa!

ainakin nyt, kun olen seisonut koko päivän. Olin ensin tanssimassa neljä tuntia, eilisiltana oli edelliset pitkät tanssiharkat. Nyt oli siis intensiivikurssi ja silloin painetaan täysillä. Eilen menin salille hieman hässäkässä enkä olisi millään malttanut asettua ja keskittyä, mutta kummasti imu vei taas. Hyvä opettaja, tulee liki, neuvoo milli kerrallaan. Saa tulla, annan tulla. Kaikki eivä saa. Tanssia intensiivisemmin harrastava varmaan ymmärtää mitä tarkoitan. Nyt ei nuo tunnesanat vain tahdo muotoutua tähän kirjoittamalla. Takeltelen jotenkin, ehkä olen fyysisesti vain väsynyt.

Lisäksi seisoin keittiössä puolitoista tuntia valmistamassa isänpäivän päivällistä. Nyt uunissa hautuu kana-juurespata, jonka oleellinen aines on kookosmaito ja currytahna. Muutoin siihen tulee ihan perussuomalaisia juureksia ja kanafileet.

Eilisiltaan kuului lisäksi myös yhdet tupaantulijaiset, jossa me 20 vuotta toisemme tunteneet, monissa liemissä maustuneet naiset jaoimme taas kokemuksiamme. Totesimme, että enää emme hämmästy juuri mistään, niin paljon on elämäämme mahtunut erilaisia iloja ja suruja. Silti hengissä ollaan ja yhdessä pysytään.

Semmoista tässä vielä kummastelen... kun yritin poistaa Vuodatuksen Pilviharson, niin kivasti heitti minut järjestelmästä ulos, mutta haamuilee tuolla vajavaisena vielä. Tein varmaan jotakin väärässä järjestyksessä...

Koolla on väliä

Mimosalta kävin hakemassa (eli hän sai määrätä) minulle kirjaimen (tässä tapauksessa K:n). Tehtäväni oli kirjoittaa 10 K-kirjaimella alkavaa sanaa ja kertoa, mitä sana minulle merkitsee.

1. KOTI on perusasioita. Missä tunnet olevasti kotona, milloin asuinpaikkasi on muodostunut kodiksi – näitä olen joskus joutunut miettimään. Aikoina, kun ikäänkuin asuin kahdessa paikassa, näin unia, jossa todella olin eksyksissä ja etsin kotia. Kotina pidän erityisesti Taivaan Kotia, silmänräpäyksen verran muistankin sitä aikaa. Sieltä tultiin, sinne mennään.
2. KAVERIT ovat elämän suola. Yksin on hyvä olla, mutta ei liikaa. Jostakin syystä minulla on aina ollut paljon kavereita, hauskuttelen monien ihmisten kanssa. Olen ollut myös se, joka kokoaa kavereita yhteen, järjestää tapaamisia ja kissanristiäisiä.
3. KOHTAAMINEN, ihminen ihmiselle. En ole small talk –jutustelija, vaan haen (ilon lisäksi) syvyyttä keskustelulta. Joskus näissä kohtaamisissa syntyy tähtihetkiä, joita ei unohda koskaan.
4. KIRJAT ovat oleellinen osa elämääni. Olen ollut nenä kiinni kirjassa siitä asti, kun opin lukemaan eli paljon ennen koulua. Minulla on monta kirjaa kesken, eri huoneissa eri kirjat odottavat minua, lukijaansa. Kaikki kirjoja ei tarvitse omistaa, sen olen oppinut. Eläköön kirjastot!
5. KIRJOITTAMINEN ja nimenomaan koneella. Käsialastani en saa itsekään selvää. Minut on suorastaan luotu ”konekirjoittajaksi”, näppärä olen. Ehkä kirjoitelmani sen sukkeluudenkaan vuoksi eivät aina ole loppuun asti hiottuja ja mietittyjä, vaan kulloisenkin tunteen ja tilanteen purkua.
6. KEHOstani pyrin pitämään huolta. Liikkumiseni on välttämätöntä tai selkä alkaa oireilla. Jos sairauden vuoksi joudun vuoteeseen, ilahdun taas siitä, kun pääsen lenkille, tanssimaan, joogaamaan ja mitä vaan, missä veri lähtee kiertämään. Sitä paitsi päivän happiannos on saatava tai uni on liian kevyttä.
7. KAHVI on hyvää ja huonoa. Tuoksuu paremmalle mitä lopulta maistuu tai ainakaan tuntuu (vatsassa). Opettelin kahvin juomisen vasta nuorena äitinä ja hyvin olen riippuvuuden siihen kehittänyt. Parin päivän tauko kahvin juonnissa esim. sairauden vuoksi saa aikaan valtavan, niskasta nousevan jysärin.
8. KUUMA on aina parempi kuin kylmä. Palelen herkästi, mutta kehrään lämpimässä. Siedän hellettä ja kuumaa hyvin. Siksi matkustaminen lämpimiin maihin on minulle tärkeää. Ihanaa, kun ei palele!
9. KOIRAT JA KISSAT ovat jossakin määrin kuuluneet aina elämääni. Jollei minulla omaa ole, niin ainakin jokin lämmin suhde jonkun toisen pikkueläimeen. Kiinnyn helposti, ihastun ja ihailen näitä karvakuonoja ja –kääröjä. Olen varmaan kuin mummo lastenlasten kanssa eli otan niistä sen parhaan irti, mutta hoito- ja kasvatushommat ovat omistajillaan. Luopuminen näistä tekee minulle aina kipeää.
10. KAMPAAJAlla käynti on must. Voin säästää missä vaan, mutten hiusteni hoidosta. Olen ulkonäköni suhteen melko tarkka ja hiukset ovat oleellinen osa minuutta.

Jos haluat omat kymmenen sanaa selitettäväksi, niin laita kommentti, annan sinulle oman kirjaimen pohdittavaksi.

Ihana arki

Minulle kaikista paras lääke asiassa kuin asiassa on mennä ihmisen ilmoille. Nimenomaan niin, että menee töihin, menee elämään sitä tavallista arkea ilman oman navan tuijottamista. Tänään se taas nähtiin, että hyvä työpäivä palkitsee ja antaa voimia. Näkökulmat eteenpäin ovat taas valoisat. Nukuttanutkin on.

Jumppakin taisi auttaa. Olen älyttömän ihastunut siihen, että "joku käskee". Ennen ryhmäliikuntaa olin kuntosalin puolella jonkin aikaa, mutta huomasin siinä yksinäisessä puurtamisessa vain pohtivani liiankin syvällisiä. Ohjatussa jumpassa voit unohtaa oman tahtosi ja teet vain kuten käsketään. Aika menee siivillä ja palkintona on kunnon kohoamisen lisäksi hyvä mieli.

Valehtelisin jos väittäisin

että koko juhlailtamme olisi ollut käänne parempaan kaikilta osin. Siis ilta sinällään oli a i v a n i h a n a ja sen tunnelman saivat aikaan nimenomaan sukumme lapset. Sitä etukäteen ounastelinkin ja juuri siksi ohjelmanumeromme tenhosivat myös pikkuväkeen. Oli siis kokko ulkona (TalonMiehellä oli siinä sytyttämisvaikeuksia, kun risut olivat läpimärkiä, mutta onneksi kannustavaa väkeä oli ympärillä hihkumassa). Oli pikkukokko takassa (kuumotti liikaakin). Oli näytelmä, jossa oli mukana "vapaaehtoisia" revontulia, keloja, metsästäjä, karhu jne. sekä tietenkin hyllyvä suo ja rauha. Oli yksinlaulua (lapsukaisten) ja vitsejä (kaikenikäisten). Oli tietokilpailu, jossa murkkuikäiset vetäjät olivat onnistuneet laatimaan eri ikäpolvien mukaisia kysymyksiä. Voittajien mojovina palkintoina toimivat mainoskynät ja lohdutuspalkintoina porkkanatikkuset.

Ja meillä kaikilla oli oikeesti niin mukavaa!

Mutta sain taas kuulla yhden uuden vastoinkäymisen, joka liippaa elämääni hyvin läheltä, vaikea polku edessä. Niin mielelläni olisin kertonut teille vain nämä hyvät uutiset, mutta itseni tuntien jotakin tästä tulevasta tulee läpi kirjoituksissani varmasti. Vaikka tiedän, että tämä on Elämää ja kaiken hyväksyminen on aajaoo, niin silti valvoin viime yön melkein kokonaan.

Niin tai näin: Rakastan sukulaisiani, läheisiäni ja elämä muodostuu pienistä hetkistä. Mennään sitten mukana, tulee mitä tulee.